Monet uskovat, että ideologinen radikalismi tarkoittaa väkivaltaa ja äärimmäisen fanaattista ajattelua, jossa ollaan valmiita uhraamaan miljoonia ihmisiä jonkun utopian nimissä. Mutta näin ei aina ole.
Hyvä esimerkki tästä on amerikkalainen pillinpuhaltaja Edward Snowden, joka viime vuonna julkaistussa ”Pysyvästi merkitty” elämäkerrassaan kertoo, miksi hän päätti pettää Yhdysvaltojen hallitusta ja paljastaa maailmanhistorian suurimman vakoiluoperaation.
Edward Snowden kasvoi oikeistolaisessa valtion virkamiehistä koostuvassa perheessä, jolle sotilaallinen kuri ja salassapitovelvollisuudet olivat tuttuja. Hän imi amerikkalaisen oikeiston äärimmäistä lojaalisuuden amerikkalaista perustuslakia kohtaan, joka yhdistyi hänen internet-harrastukseensa.
Kirjailijan mukaan lapsesta lähtien hän kehittyi internetin pimeimmissä foorumeissa kyvykkääksi hakkeriksi, joka imi sen aikaisen hakkerikulttuurin anarkistisen eetoksen vapaasta tiedosta. Tämä etiikka ohjasikin nuorukaisen murtautumaan ydinenergiaa tutkivan laitoksen palvelimiin, vain jotta hän voisi kertoa niitten ylläpitäjälle, miten sen tietoturva oli heikko.
Mutta 9.11.2001 terrori-isku muutti Snowdenin elämän. Isänmaallisessa hurmoksessa hän liittyi armeijaan ja eri kommellusten kautta päättyi yksityiseksi urakoitsijaksi NSA (eng National Security Agency) Kansallisen turvallisuusvirastoon.
NSA:n virallinen tehtävä on tarkkailla ulkomailta tulevia elektronisia signaaleja, sekä väillä tuomioistuinten päätöksellä, yksittäisiä amerikkalaisia kansalaisia. Edward Snowden kuitenkin sai selville, että hänellä oli valtuudet ja vapaudet tarkkailla kenen tahansa ihmisen verkko- ja puhelinkäyttäytymistä koko maailmassa. hän huomasi myöskin, että työkaverit hyödynsivät tätä valtaa, erityisesti vakoillakseen naisia ja varastamaan näitten alastonkuvia.
Snowden alkoi kiinnostua NSA:n toiminnan laajuudesta ja hän huomasikin sen mittakaavan olevan globaali ja rikkovan räikeasti maansa perustuslakia. Erityisesti osaa, joka rajoittaa valtion oikeutta vakoilla sen kansalaisia.
Kirjailijan argumentit päätökselle paljastaa valtionsa megaluokan vakoiluoperaation ei syntynyt moraalisesta vakaumuksesta, vaan puhtaasti ideologisesta fanaattisuudesta amerikkalaista perustuslain tulkintaa kohtaan. Tulkinta, jonka mukaan 1700-luvulla kirjoitetun asiakirjan vakoilua estävät pykälät pitää noudattaa nykyaikana, vaikka kukaan ei enää viestittele kirjeitten kautta.
Snowden kertoo, että NSA sai vakoilunsa lailliseksi, argumentoimalla, että internetin liikennettä ei voi verrata puhelinkeskusteluun tai kirjeenvaihtoon, joten perustuslain vakoilua kieltävät pykälät ei tulisi soveltaa sen toimintaan.
Snowden onkin perinteinen amerikkalainen oikeistolainen perustuslakifundamentalisti. Amerikassa tämä tarkoittaa rajattoman sananvapauden ja asekanto-oikeuden kiihkeää puolustamista.
Mutta samalla Snowden ei ole perinteinen konservatiivinen asefanaatikko, vaan kirjassaan hän mainitsee ihailevansa vasemmistolaisia kansalaisoikeustaistelijoita, joita harva perustuslakifundamentalisti kannattaa. Sitten hän syyttää Bush nuoremman hallinnon vakoilun ulkoistamista, syyksi NSA:n toteuttamille ihmisoikeusloukkauksille. Kirjailijan mukaan, kun amerikkalainen tiedustelutoiminta alettiin yksityistää ja ulkoistaa (ennen 2001 terrori-iskua), vakoilu lakkasi olemasta isänmaallisten virkamiesten tehtävä ja muuttui omaa etua tavoittelevien palkkasotureitten ja Snowdenin kaltaisten urakoitsijoitten toiminnaksi. Tämä vakoilun markkinaehtoistaminen synnytti perverssin kulttuurin, jossa ei enää vakoiltu suojellakseen isänmaata, vaan saadakseen valtaa ja rahaa.
Snowden on uniikki radikaali, että hän ei mahdu yksinkertaiseen ideologiseen muotoon. Se on kuitenkin selvää, että hänen ajattelunsa on äärimmäistä. Usko, että itse osaa tulkita perustuslain paremmin kuin itse Yhdysvaltojen laillinen hallitus ja sen elimet, on hyvinkin radikaalia, jos ei ylimielistä ja megalomaanista.
Kuitenkin sen sijaan, että Snowden kanavoisi radikalisminsa pommi-iskuun, hän vuodatti toimittajille NSA:n salaisuudet, rikkoen maansa lakeja, tuominnen hänet maanpakoon.
Tässä kirjassa paljastuu, että Snowden ei valinnut Putinin hallitsemaa epädemokraattista Venäjää, koska hän vihaa Amerikkaa, vaan koska hänen passinsa mitätöitiin. Snowden vuosi tietonsa Hong Kongissa, josta hänen piti matkustaa Kiinaan ja siitä Venäjään, josta hän lentäisi Ecuadoriin. Kyseisessä maassa oli siihen aikaan vasemmistolainen hallitus, joka avoimesti haastoi amerikkalaisten valtaa alueella. Eli Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden apulaisministeri John P. Carlin kirjassa ”Dawn of the Code War” (2018) esitetty vihjailu Snowdenin kytköksistä Venäjän tiedustelupalveluihin on törkeä valhe.
Toki Snowden myöntää, että Venäjä yritti värvätä hänet agentiksi, mutta hän kieltäytyi selkein sanoin. Hän tiesi jo etukäteen, miten tiedustelupalvelut värväävät ihmisiä ja miten välttää sen ansat.
Kirjailijan mukaan tiedustelupalvelut aina yrittävät värvätä strategisesti tärkeitä ulkomaalaisia agenteiksi ja varmuuden vuoksi, he äänittävät kuulostelut, jotta jos värvättävä ei kieltäydy selkeästi, häntä voidaan kiristää äänitteellä, jossa todistetaan värvättävän harkitsevan maanpetosta.
Snowdenin kirja on kiinnostava sen kirjoittajan itsereflektion ja ideologisen henkilökuvan takia, mutta itse tapahtumien kuvauksissa ei ole mitään, mitä Oliver Stonen ”Snowden” (2016) elokuvassa ei olisi jo käynyt ilmi. Tietekniset selostukset ja tiedustelupalveluitten lonkeroitten kuvaukset olivat myöskin kiinnostavia, mutta en tiedä kuinka moni ihminen on yhtä kiinnostunut niistä kuin minä.
Esimerkiksi kirjailija kuvaa, miksi itse metadatan massakeräys on vaarallisempaa kuin se, että joku oikeasti lukee sähköpostisi sisällön. NSA, kun ei lue koko maailman sähköposteja, vaan niitten metadataa, joka on eri tietoteknisten laitteitten tuottamaa viestinnän oheisinformaatiota. Esim paikka, mistä viesti lähetettiin, kellonaika, mistä laitteesta, millä ohjelmalla ja niin edelleen. Snowdenin mukaan tätä metadataa on loputtomasti, erityisesti somealustoissa ja niillä voi rakentaa tarkemman profiilin ihmisestä kuin itse tämän kirjoittamasta sisällöstä. Kirjailijan mukaan ajatus, että kaikista maailman kansalaisista muodostuu ”pysyvä merkintä”, jota valtiot ja eniten maksava taho voivat päästä käsiksi, hyödyntämään parhaimmalla katsomallaan tavalla, on kauhistuttavaa. Kirjailija kutsuukin nykyjärjestelmää ”valvontakapitalismiksi”, jossa ihmisten yksityiset metatiedot ovat muuttuneet kallisarvoiseksi valuutaksi.
Snowden vaikuttaakin lainaavan Cathy O’Neilin ”Matikkatuhoaseet” (2016) kirjan teesejä, siitä mitä dystooppisia vaikutuksia metadatan hyödyntämisellä voi olla tavallisille rehellisille kansalaisille, joilla “ei ole mitään salattavaa.”
Erityisen kiinnostavaa Snowdenin kirja on, kun sen peilaa edellä mainittuun Carlinin kirjaan, joka keskittyy kuvamaan 2010-luvun kyberneettistä kylmää sotaa. Snowdenin kirjassa mainitaan kiinalainen ja venäläinen verkkovakoilu ja sen vaarat. Mutta siinä, missä Carlinin kirja on selkeästi kirjoitettu amerikkalaisen tiedustelupalvelun yksipuolisella näkökulmalla, Snowden on kriittisempi Yhdysvaltoja kohtaan. Kummatkin kirjat täydentävät toisiaan.
Snowdenin elämäkerrassa on se selkeä oppi: jos valtiolle annetaan valta tehdä jotain, se tulee käyttämään tätä valtaa runsaasti ja lopulta tarkoituksiin, joihin niitä ei alun perin oltu suunniteltu. Samalla, jos jokin on teknologisesti mahdollista, se tullaan toteuttamaan käytännössä, jos se ei salaisesti ole jo toteutettu.
Carlinin kirjassa käy ilmi, että Yhdysvalloilla on hyvät syyt vakoilla koko maailmaa, onhan se globaali supervalta, jonka strategiset ja taloudelliset intressit ulottuvat planeetan joka kolkkaan. Yhdysvaltojen kansalaisia vakoillaan ja heitä vastaan jo nyt hyökätään ulkomaalaisten tiedustelupalveluitten, yksityisten urakoitsijoitten ja terroristiryhmien kautta. Se, että Yhdysvallat vastaa samalla mitalla on vain kaoottisessa geopolitiikassa reilua. Snowdenin mielestä, jos Yhdysvallat haluaa jatkaa vapauden ja liberalismin linnakkeena, se ei voi sortua samoihin menetelmiin kuin diktatuurit. Perustuslain tarkoitus ei ollut rajoittaa yksilöitten vapauksia, vaan suojella yksilöjä valtion yliotteilta.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 