Videopeleistä kirjoitetut romaanit pidetään lähes yhtä ala-arvoisina kuin elokuvista tehdyt kirjat. Näitä romaaneja pidetään puhtaana kaupallisena rahastuksena, vailla taiteellista arvoa. Stereotypian mukaan vain hikiset nörtit hankkivat pelisarjoista tehtyjä romaaneja, joita ei edes vaivauduta kääntämään vieraille kielille.
Mutta yksi esimerkki taiteellisesti kunnianhimoisesta videopeliin perustuvasta romaanisarjasta on Karen Travissin ”Gears of War” (suom. Sodan koneistot), joka julkaistiin vuosina 2008-2012
Vaikka pelissä on vähän dialogia, sen tarina on vetävä tieteiskertomus ihmiskunnan epätoivoisesta elonjäämistaistelusta hirviöarmeijaa vastaan, jonka motiiveja ei tunneta ja jonka kanssa ei voi neuvotella. Pelin maailmakin on kiehtova sekoitus tulevaisuuden teknologiaa, barokkitaidetta ja fasistista yhteiskuntaa. Pelattaessa peliä halusin tietää lisää sen maailmasta ja hahmojen väläytetyistä taustatarinoista.
Gears of War on yksi ensimmäisistä peleistä, joita hankin Xbox360 pelikonsolilleni vuosina 2006-2007 ja jonka kaksi muuta jatko-osaa pelasin läpi. Pelissä ohjaat Delta -erikoisjoukon sotilaita, jotka moottorisahalla varusteluilla rynnäkkökivääreillä lahtaavat raunioituneessa kaupungeissa erilasia hirviöitä.
Kriitikot kuvasivat pelin hahmoja:
”testosteronia tursuaviksi päähenkilöiksi, jotka ovat sellaisia kliseekimppuja, ettei niille voi kuin nauraa”.
Viisitoistavuotiaalle minulle tämä peli oli todella hurja, eikä ollenkaan naurettava.
Karen Travissin romaanien tarkoitus on täyttää pelisarjan väliset narratiiviset aukot. Koska kyseessä on sotapeli, monimutkaisille hahmotutkielmille ja maailmanrakenteluun ei ole aikaa, kun tarkoitus on luoda adrenaliinitäytteinen pelikokemus. Monista peleistä tehdäänkin romaaniversioita, joissa yritetään saada pelaaja välittämään pelattavasta hahmosta, luomalla samaistumisen tunteet, kertomalla tämän elämäntarinan proosan muodossa.
Englanninkielessä on lause, joka kuvaa valtiota, erityisesti sortavaa valtiota ”koneistoksi” ja sen sisällä toimivia ihmisiä ”koneiston hammaspyöriksi” (eng. cogs in the machine). Tästä tuleekin Rage Against the Machine-rock yhtyeen nimi. Eli raivo koneistoa vastaan.
Geats of Warissa on paljon tällaista koneistosymboliikkaa, kuten lähes koko planeettaa hallitseva valtio nimeltä C.O.G, joka tarkoittaa ”järjestäytyneitten hallitusten koalitio” ja sen englanninkielistä lyhenne lausuntaan ”cog”, joka tarkoittaa hammaspyörää.
Tämän valtion sotilaita taas kutsutaan ”gears:eiksi”, joka tarkoittaa sarjan otsikossa mainittuja pyöriä tai koneistoa. Joten pelisarjan lause voi tarkoittaa samaan aikaan sodan sotilaita tai sodan koneistoa, joka palvelee tätä fasistista valtiota. Kulttuurissamme ja jopa armeijan slangissa sotilaita kutsutaan ”tappokoneiksi”, mikä videopelissä on melko kirjaimellista, koska ohjaat oikeasti ihmiseltä näyttävää kokoelmaa tietokonekoodeja.
Romaanisarjassa taas otsikko viittaa sen syvään inhimilliseen näkökulmaan, joka paljastuu koneiston takana. Mutta myöskin sen maailman fasistisuuteen. Esimerkiksi pelissä tapaat hallitusta vastustavia hamoja, jotka haukkuvat pelin sotilaita, eli sinua ”fasistiksi”.
Kuitenkin, koska C.O.G on planeetan ainoa pystyssä oleva hallinto, se on ihmiskunnan pelastus. Eli päädytkin pelaamaan fasistista järjestelmää kannattavaa hahmoa ja hurraamaan koneiston puolesta.
Sitä voisi kuvitella tällaisen peli/lukukokemuksen olevan ikävä, mutta jos muistaa että yksi scifi-kirjallisuuden suosituimmista romaaneista, Robert A. Heinleinin ”Starship trooppers” (1959) on tunteikas puolustuspuhe autoritaarisen hallinnon puolesta, Gears of War ei näytä niin erikoiselta tapaukselta. Sitten kun muistaa, että harvat pelaajat kiinnittävät huomiota videopelien tarinoihin, tässä ei ole mitään ihmeellistä.
Mutta kuten Starship Trooppersissa, Gears of Warin fasismi on monikulttuurinen ja suvaitsevainen fasismi, jossa ihmisillä ei ole yksilönvapauksia tai kunnollista demokratiaa, mutta eri rodut elävät sulassa sovussa keskenään. Rasismia ei ole olemassakaan pelissä tai romaaneissa. Usko tähän hallintoon ja lopulta epätoivo hirviöarmeijaa vastaan, yhdistää ihmiskunnan.
Tällainen utopistinen fasismi on jotenkin hyväksyttävämpää kuin rasistinen oikean maailman versio, mikä kertoo perustavanlaatuisesti missä meidän prioriteettimme ovat.
Travissin Gears of War -romaanisarja onkin ihmeellinen siinä, miten se onnistuu niinkin verisestä ja toimintatäytteisestä pelistä, rakentamaan syvällisen humanistisen kertomuksen traagisista miehistä ja naisista, jotka joutuvat patoamaan henkilökohtaiset draamansa, selvitäkseen hirvittävästä hävityssodasta. Sodassa, jossa joudutaan tehdä koviakin valintoja, joissa oma ja ystävien etu on väistyttävä yhteiseltä edulta. Tässä tapauksessa olemaan tunteeton sotilas tai virkamies, joka on pakko tehdä uhrauksia suuremman hyvän vuoksi. Kuten yksi kenraalihahmo sanoo:
”sotilaana oleminen on pahan tekemistä, estääkseen pahinta”
Pahuus, mitä kenraali kuvaa, ei ole vain hallinnon historian aikana tehdyt lukuisat ihmisoikeusloukkaukset, vaan epätoivoista yritystä tuhota maan alta purkautuvat hirviöt, tuhoamalla lähes kaikki planeetan kaupungit avaruudesta ammuttavilla lasertykeillä. Tämä viimeinen ratkaisu, tappoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon.
Romaanissa onkin hienoja kuvauksia, kuten tiedemiehestä, joka tarkastelee kartassa olevia avaruuslasertykkien aiheuttamia tuhoja. Vasta, kun hän vetäytyy pois työpöydästä levätäkseen, hän näkee tuhon jättiläismäisen globaalin skaalan. Kauempana katsottuna, kartta osoittaa, että lähes koko maailma on palanut tuhkaksi.
En tiedä johtuuko se siitä, että kirjailija on nainen, mutta näissä romaaneissa hahmot itkevät, pelkäävät, rakastavat ja esittävät kirjon syvällisiä inhimillisiä tunteita toisiaan kohtaan, joita ei kuvittelisi löytävän sotapelistä, jonka myyntivaltti on mahdollisuus sahata pikselihirviöitä kahtia moottorisahalla.
Samalla tässä romaanissa ei arvosteta perinteisiä perhearvoja. Naisetkin esiintyvät romaaneissa sotilaina, eikä kukaan kyseenalaista heitä. Koko sarjassa vain kerran yksi hahmo heittää sovinistisen heiton toiselle miessotilaalle ”olla käyttäytymättä kuin tyttö.” Samalla seksuaalinen väkivalta esitetään negatiivisena asiana, jonka naiset itse ehtivät ratkaista, ennen kuin miehet ovat tietoisia tapauksesta. Kuitenkin feministinen romaani tämä ei ole, koska päähahmot ovat kaikki valkoisia heteromiehiä.
Fokus on pelisarjan Delta-erikoisjoukon hahmotutkielmissa, joissa pääset ymmärtämään, miksi pelin hahmot ovat sellaisia sarkastisia ja jopa nihilisteiltä kuulostavilta muskelimachoilta? Mitä lapsuuden traumoja, menetettyjä rakkauksia ja huonoja isäsuhteita he joutuivat kokemaan, tullakseen sellaisiksi koviksi tappokoneiksi, mitä he ovat?
Romaanin oletus onkin, että kovien ulkokuorien alla piilee freudilainen traumatisoitunut pieni poika. Ja niin piileekin ja se tekee tästä romaanisarjasta niin kiinnostavan. Esimerkiksi siitä huolimatta, että seuraat erikoisjoukkoihin kuuluvia veteraanisotilaita, he silti sisimmässään pelkäävät kuolemaa, mutta velvollisuuksien vuoksi, he peittelevät nämä tunteet ja irvistäen hoitavat hommansa.
Fasismi on romaaneissa ja peleissä vain taustalla. Se näkyy siinä, että ennen maanalaisia hirviöitä, ihmiskunta soti 80-vuotta toisiaan vastaan, saadakseen öljyn kaltaista ainetta haltuunsa. Fasismi näkyy siinä, että yhteiskunta kuvataan tottelevan uskollisesti valtiota ja pitävän sitä kaikkivoipana auktoriteettina, jota ei saa kyseenalaistaa. Fasismi näkyy siinä, että valtiota hallitsee yksi ”Puhemies” ja sitä tukeva pieni patriarkaalisten mahtisukujen ympyrä, vaikka virallisesti jossain vaiheessa oli olemassa vaaleilla valittu parlamentti.
Erityisesti romaanit jatkuvasti kritisoivat tämän maailman jyrkkää luokkayhteiskuntaa, joka kaikesta korkeasta teknologiasta huolimatta, omaa lähes feodaalisen yläluokan, jolle sovelletaan eri säännöt kuin rahvaille.
Totaalinen hävityssota pakottaakin koko järjestelmän sen äärirajoille, josta se ei lopulta selviä. Hahmot eivät kyseenalaista hallintoa muuten kuin siinä, ettei se ole läpinäkyvä. Kuitenkin sota pakottaa heidät lopulta näkemään, ettei vallitseva järjestelmä yksinkertaisesti toimi enää. Sarjan edetessä inhimilliset sosiaaliset ystävyys- ja rakkaussuhteet osoittautuvat vahvemmaksi kuin uskollisuus hallinnolle. Lopulta eräänlainen anarkistinen henkilökohtaisten suhteitten verkosto pitää ihmiskuntaa pystyssä.
Romaani alkaakin tämän maailmanlopun jälkimainingeissa, joissa romaanin päähahmo, yläluokkaan kuuluva kersantti vapautetaan vankilasta, jossa hän oli täyttämässä maanpetostuomiotaan, taistellakseen eturintamalla, kosmisesta lasertuhosta selvinneitä hirviöitä vastaan.
Romaanissa Locust-niminen hirviörotu ja sen geenimuuntelut versiot eivät edes ole se pahin vihollinen, vaan toiset juonittelevat ihmiset ja romahtaneessa maailmassa kamppailevat ryhmittymät.
Ainoa kritiikki, jota voi esittää on, että päähahmo kersantti Marcus Fenix on lähes pyhimyksen kaltainen moraalinen sotilas, joka on valmis pelastamaan kaikki ihmiset ja jopa uhraamaan itsensä. Ainoa asia, joka tasapainottaa tätä lähes Jeesus-maista marttyyrihahmoa, on hänen perin suomalainen ilmeettömyys ja patoutuneet tunteet. Alat sääliä Fenixiä, joka on lähes munkkimaisesti kieltänyt itsensä, jotta voisi palvella muita, mutta samalla hän on jatkuvasti murjottava mies, joka kuulostaa masentavalta seuralta.
Kirjassa esitetäänkin tällainen fasistisen ideologian arkityyppi itsensä uhraavasta sotilasta, hirvittävän traagisena hahmona, jonka henkilökohtainen elämä ja psyyke on raunioissa. Ainoa syy, miksi Fenixillä on edes ystäviä, on armeijaelämän luoma vahva veljeys sotilaitten välillä.
Lukiessa tätä sarjaa, olen melkein kateellinen sen apokalyptiselle maailmalle, koska nykyinen pandemia ei salli edes lähikontaktia. Ei halaamista tai kättelyä. Kuten itse Karen Traviss sanoi erässä haastattelussa ”Todellisuus on paljon kaoottisempaa ja järjettömämpää kuin fiktio.” Miten voisimme arvata, että tuhomme voisi tulla taudista, joka hyödyntää laumakäyttäytymistämme?
Karen Travissin ”Gears of War” sarja onkin yksi parhaimmista scifi- ja sotaromaaneista, joita olen lukenut. Se kuvaa uskottavasti sodassa olevia sotilaita ihmisinä, jotka ovat eri sattumusten kautta joutuneet rakentamaan kovan ulkokuoren selvitäkseen hirvittävästä ponnistuksessa. Suurin ongelma tälle sarjalle on kuitenkin se, että se olettaa lukijan pelanneen videopelit, joten se ei selitä monia käsitteitä tai tapahtumia, joita esitellään pelisarjassa.
Jos lukee sarjan ensimmäisen osan, voisi luulla, että Gears of War on fasistista propagandaa, jossa osoitetaan, miten kriisin keskellä totalitaristinen hallinto on ainoa pelastus kaaokselta ja kuolemalta. Mutta sarjan loppuosassa paljastuu, että syy maanalaisten hirviöitten olemassaoloon onkin itse tässä hallinnossa.
Ihmiskunta omalla ahneudellaan loikin edellytykset omalle tuholleen. Gears of War voisikin lukea allegoriaksi ilmastonmuutokselle ja fasismin vaaroista. Nyt, kun pandemia kylvää kuolemaa ympäri maailmaa, populistiset ja laitaoikeistolaiset hallinnot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi suojella kansalaisia. Fasistit pärjäävät vain, kun vihollinen on kuvitteellinen. Jos se on todellinen, he paljastuvat pelkureiksi, joita he todellisuudessa ovat.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 