Vuonna 2018 kirjoitin kandin radikaalinationalistisesta Suomi Iskee -ryhmän mielenosoitusretoriikasta. Kyseinen ryhmä osoitti vuonna 2017 mieltä Espoon Matinkylässä maahanmuuttoa vastaan. Mielenosoituksessa yksi toistuva teema oli väite, että somalit ja muut ei-valkoiset kansat/etnisyydet ovat taipuvaisempia seksuaalirikollisuuteen kuin valkoiset kantasuomalaiset.
Tällaista käsitystä kutsutaan “femonationalismiksi”. Teorian muotoili Sara R. Farris, vuonna 2017 julkaistulla kirjalla “Naisten oikeuksien nimissä: Femonationalismin nousu.” (oma suomennos)
Farrisin mukaan nykyäärioikeiston yksi leimallisemmista piirteistä on samanaikainen feminismin vastustaminen ja sen puolustaminen. Kun äärioikeisto kritisoi länsimaista elämäntapaa, se kehystää feministit kommunistisina sivilisaation tuhoajina, jotka yrittävät heikentää vahvaa heteroseksuaalista eurooppalaista miestä. Mutta kun äärioikeistolainen puhuu maahanmuutosta, hän sanoo olevansa feministi, jolle naisten ja seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeudet ovat osa länsimaisen sivilisaation kivijalka, joka on keinolla millä hyvänsä suojeltava tummien kansojen naisvihamieliseltä patriarkaaliselta kulttuurilta.
Samalla moni feministi on joko liittoutunut äärioikeiston kanssa tai radikalisoitunut sen puoleen. Yksi kärjekkäimmistä esimerkeistä on entinen brittiläisen työväenpuolueen ja nykyisen äärioikeistolaisen For Britain-puolueen johtaja Anne Marie Waters. Waters on avoin lesbo, joka sanoo vastustavansa islamia, koska uskonto on homo- ja naisvastainen. Hän erosi Työväenpuolueesta ja liittyi konservatiiviseen euro- ja maahanmuuttovastaiseen UKIP-puolueeseen, josta kuitenkin joutui eroamaan myöhemmin, koska häntä pidettiin liian rasistina. Suomessa taas Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen ja Laura Huhtasaari ovat kotimaisia esimerkkitapauksia.
Kirjailija nostaa esimerkiksi Kansallisen Rintama-puolueen johtajan Marie Le Penin, joka on voimakkaasti puolustanut homoseksuaalien oikeuksia, kun hän puhuu maahanmuutosta, mutta itse puolueen ohjelmassa ei edistetä homojen oikeuksia, eikä Le Pen ole puolustanut homoja oman puolueensa jäsenten homofobisista hyökkäyksistä.
Farris analysoi femonationalismia, sen juuria ja funktioita, paljastaen että se syntyi 2000-luvulla taloudellisten rakennemuutosten takia, eikä niinkään koska äärioikeisto keksi uuden tavan huijata ihmisiä luulemaan heitä suvaitsevaisemmiksi.
Kirjailijan mukaan virallinen selitys femonationalismille on se, että kulttuurissamme feminismi on valtavirtaistunut niin paljon, että äärioikeiston on pakko omaksua sen kieltä ja ideoita, jos se haluaa saada kannatusta naisten keskuudessa. Tunnetaan myöskin Overtonin ikkunan teoriana. Farrisin mukaan tämä on yksi selitys, mutta hänen mukaansa se edustaa vain jäävuoren huippua, erityisesti kun äärioikeisto yhä vastustaa nykyfeminismiä.
Esimerkiksi, miksi äärioikeisto ylipäätänsä jakaa maahanmuuttajat ”hyviin” alistettuihin naisiin ja pahoihin muslimimiehiin, eikä demonisoi kaikkia sukupuolesta huolimatta? Esimerkiksi monet perussuomalaiset ovat ehdottaneet, että Suomeen tarjottaisiin turvapaikkaa vain naisille ja lapsille eikä ”taisteluikäisille” miehille? Tällöin ei voida puhua tavanomaisesta rasismista, vaan jostain muusta.
Sara R. Farris mukaan on tapahtumassa intressien konvergenssi, jossa jotkut feministit aidosti haluavat pelastaa musliminaisia islamin patriarkaalisista kynsistä, uusliberaalit hankkia halpaa työvoimaa naisvaltaisille aloille ja äärioikeistolaiset pysäyttää feminismi nykytasolle, rajaamalla naisten vapauttamisen tarkoittavan pukeutumisen ja työnhaun vapautta.
Kirjailijan nostaa esimerkiksi Hollannin, jossa lakkautettiin naisten oikeuksia ajavia virastoja ja suunnattiin varoja maahanmuuttajataustaisten naisten emansipoimiseen, koska uskottiin kantahollantilaisten naisten saavuttaneen jo tasa-arvon.
Kirjassa annetaan lukuisia esimerkkejä, ettei Eurooppa ole mikään feministinen utopia, mutta silti mantereessa on nousemassa käsitys, että tasa-arvo on jo niin korkealla tasolla, ettei sitä tarvitse parantaa ja kaikki energia pitäisi suunnata maahanmuuttajanaisten emansipoimiseen. Kirjailija osoittaa, että femonationalismi ei ole uusi idea, vaan sen juuret ovat kolonialismissa. Monet eurooppalaiset imperiumit perustelivat Afrikan ja Lähi-idän kolonisoinnin juuri naisten oikeuksien nimissä.
Kuitenkin kirjan suurin analyysi menee itse siihen, miten eri länsi-eurooppalaiset valtiot ovat pyrkineet ”pelastamaan” maahanmuuttajataustaisia naisia. Esimerkiksi pakottamalla pakolaisia suorittamaan integraatiotestin, jossa arvioidaan kuinka hyvin tämä kunnioittaa naisten oikeuksia.
Mielenkiintoisin kirjailijan tekemä huomio löytyy maahanmuuttajille suunnatun opetusmateriaalissa: maahanmuuttajanaisia käsitellään kulttuurinsa edustajina ja eräänlaisina kulttuurisina säiliöinä, joita voidaan manipuloida, saadakseen maahanmuuttajaperheet edistyksellisemmiksi. Joten eurooppalaisessa integraatiopolitiikassa pyritään opettamaan maahanmuuttajanaisia hyviksi länsimaisiksi kotiäideiksi, koska uskotaan, että näin nainen opettaa omille lapsilleen ja aviomiehelleen tasa-arvoista eurooppalaista kotiarkea.
Opetusmateriaalissa oletettiinkin, ettei maahanmuuttajataustaisia sinkkunaisia ole olemassa, eivätkä he kaipaa elämästään mitään muuta kuin huivin korvaamista bikineillä sekä että joskus aviomies tiskaa tiskit. Eli puheet maahanmuuttajanaisten vapauttamisesta islamin tyranniasta kohti feminististä emansipaatiota osoittautuvat käytännössä hyvin rajallisiksi. Tarkoitus ei ole luoda maahanmuuttajanaisista feministejä, vaan kodin ulkopuolella työtä tekeviä äitejä.
Kirjailijan mukaan länsimaissa on ollut 1970-luvulta lähtien vallassa uusliberalistinen talousjärjestelmä, jossa vakituinen ammattiliittojen turvaama työ on menettänyt merkitystään ja korvautunut pirstaleisella ja matalapalkkaisella työmarkkinalla. Samalla feministit ovat saavuttaneet naisille elintason, jossa suurin osa heistä voi valita, missä on töissä, jolloin perinteiset ”naiselliset” matalapalkkaiset hoiva- ja palvelutyöt ovat kärsineet työvoimapilasta. Samalla perinteisesti miehiset teollisuustyöt ovat karanneet ulkomaille.
Nämä edellä mainitut seikat ovatkin luoneet ihmisissä alitajuisen asetelman, jossa maahanmuuttajataustainen mies on eurooppalaisen miehen kilpailija niukoista teollisuustyöpaikoista, kun taas naismaahanmuuttaja ei kilpaile eurooppalaisen naisen kanssa samoista töistä. Tällöin naiset suhtautuvat myötämielisemmin maahanmuuttoon, vaikka olisivatkin rasisteja, koska heidän välillä ei ole kilpailua.
Farrisin mukaan femonationalistit ohjaavat maahanmuuttajataustaiset naiset alipalkattuihin naisvaltaisiin aloihin, edistäen joko tarkoituksella tai vahingossa, stereotypiaa tiettyjen alojen naisvaltaisuudesta ja vähäpätöisyydestä. Esimerkiksi vanhustenhoito ja siivousalat työllistävät maahanmuuttajataustaisia naisia niin paljon, että ne ovat alkaneet olla synonyymeja uuden alaluokan työstä.
Suomessa onkin pitkään valitettu siitä, että somalityttöjä pyritään yläasteella ohjaamaan opiskelemaan lähihoitajiksi. Vallitsevin teoria on ollut, että tämä johtuu rasismista, jossa uskotaan musliminaisten olevan ”luonnollisempia” hoitajia kuin kantasuomalaiset naiset. Farris yhtyy tähän näkemykseen, mutta edistää taloustieteellistä teoriaa, jonka mukaan maahanmuuttajanaisia ohjataan alipalkattuihin naisvaltaisiin aloihin, koska uusliberalistisessa järjestelmässä ne ovat korvaamattomia aloja (et voi siirtää vanhustenhoidon Aasian hikipajoille), jotka eivät uhkaa itse järjestelmää samalla tavalla kuin miesvaltaiset alat.
Kirjailija perustaa teoriansa länsi-eurooppalaisiin valtioihin, joissa maahanmuuttajataustaisia naisia palkataan paljolti yksityisiksi vanhusten ja lasten hoitajiksi sekä kotien siivoojiksi. Nämä työt ovat huonosti järjestäytyneet ammattiliitoiksi, joten niitten työehdot ovat huonoja ja riski lakoista tai muuten politisoitumisesta ovat matalat. Kuitenkin työvoimapula on huutavaa, mikä pakottaa järjestelmän luomaan maahanmuuttajanaisille porsaanreiän pääsemään Eurooppaan, vaikka maahanmuuttoa tiukennettaisiin äärioikeiston toimesta.
Kirjailijan mukaan feministisillä femonationalisteilla on harhakäsitys, että pelkkä palkkatyö ja huivista luopuminen tulevat vapauttamaan maahanmuuttajanaiset islamin ja aviomiehensä patriarkaalisesta otteesta, mutta kirjailijan mukaan tämä perustuu feminismin historian väärään tulkintaan. Kirjailijan mukaan on totta, että naiset saivat edistettyä oikeuksiaan, päästyään töihin Toisen maailmansodan aikana, mutta nykyaika ei ole samanlainen kuin 40-luku. Työmarkkinat ovat pirstaleisia, vakituisia töitä ei ole, eikä maahanmuuttajanaisia yritetäkään ohjata muihin kuin alipalkattuihin hoivatöihin. Femonationalistit ovatkin luomassa kastijärjestelmän, jossa vain valkoinen kantaeurooppalainen nainen on aidosti vapautettu ja maahanmuuttajanaiset ovat näitten siivoojia ja lähihoitajia.
Vaikka tämä Sara R. Farrisin ”In the Name of Women’s Rights: The Rise of Femonationalism” kirjan teoria on kiinnostava, en ole täysin vakuuttunut, että femonationalism johtuisi uusliberalismin työn murroksesta. Monet laitaoikeistolaiset puolueet ovat radikalisoituneet viime aikoina vielä rasistisemmiksi kuin ennen, kehystämällä musliminaiset ”kohtupommeiksi”, jotka ”sikiävät” muslimeita Eurooppaan.
Esimerkiksi Perussuomalaiset on kehystänyt muslimitaustaiset maahanmuuttajat väestöksi, joka ”vaihtaa” suomalaisen väestön itseensä. Tällöin jopa täysin integroitunut huivivon islamista luopunut somalinainen on ”aidon” suomaisuuden eksistentiaalinen vihollinen. Farrisin teoria päteekin maltillisiin maahanmuuttokriitikoihin ja oikeistolaisiin liberaalifeministeihin, jotka uskovat, että nykyfeminismi on mennyt liian pitkälle, mutta ei äärimmäisempään oikeistoon.
Overtonin ikkunan teoria on minusta pätevämpi selitys. Liberalismi on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen saavuttanut hegemonisen aseman, jolloin käsitys tasa-arvosta on muuttunut moraaliseksi lähtökohdaksi. Ihmisten on pakko osoittaa oma ”hyvyys” sanomalla, että kohtelee kaikkia ihmisiä ”samalla viivalla”, joka silloin heijastuu musliminaisiin. Koska äärioikeistolaisuus ei ole mikään jähmeä ideologia, sen on konservatiivisessakin muodossa lähdettävä tästä liberaalista lähtökohdasta demonisoimaan maahanmuuttajia. Esimerkiksi Jussi Halla-aho on kuvannut itseään Scripta-bogissaan liberaaliksi, vaikka kuvasi somaleita tuholaisiksi.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 