Ennen kaikkea feministi

Luen sekä feminististä, että sitä vastustavaa kirjallisuutta. Tykkään vertailla molempien argumentteja keskenään. Koska feminismillä on yhä nykyäänkin huono maine, feministinen kirjallisuus on melkein aina kirjoitettu keskustelevaan muotoon, jossa vastataan antifeministisiin väitteisiin. Näin antifeministinen ja feministinen kirjallisuus keskustelevat keskenään.

Yksi tallaisista esimerkeistä on Vasemmistoliito poliittisen asiantuntija Minja Koskelan, viime vuonna julkaistu “Ennen kaikkea feministi” kirja.

Minja Koskela kuvaa kirjassaan itseään neljännen aallon feministiksi. Lukiessani kirjaa neljännen aallon feminismi vaikuttaa koostuvan pääosin teoriasta, että sanat luovat todellisuutta, joten muokkaamalla sanoja, todellisuutta voidaan muokata. Tämän lisäksi suuntaukseen kuuluu kehopositiivisuus (tiukan ruumiinrakennestandardin murtamista) ja feministinen taloustiede (hoivaan ja tasa-arvoon panostaminen on investointi, eikä kuluerä)

Minulla on vaikeuksia nähdä, miten neljäs aalto eroaa kolmannesta aallosta? Eikä Koskela selvennä molempien eroja. Silti on mielenkiintoista, että antifeministisessä kirjallisuudessa haukutaan toista ja kolmatta aaltoa, mutta nyt neljäs aalto tulee! Kolmatta aaltoa edustaa esimerkiksi Ruskeat Tytöt blogin pitäjä Koko Hubara.

Kolmannen aallon leimallisin piirre on intersektionaalisuus, joka tarkoittaa, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti monta ongelmia aiheuttavia identiteettejä. Esimerkiksi, jos olet pyörätuolissa oleva musta lesbo, elämäsi on vielä vaikeampaa, jos olisit vain musta. Koskela myöskin kirjoittaa kannattavansa intersektionalismia.

Antifeministit vihaavat intersektionalismia, koska he uskovat sen tarkoittavan, että musta pyörätuolissa oleva lesbo kohotetaan arvokkaammaksi ihmiseksi kuin liikuntakykyinen valkoinen hetero. Joten sen sijaan, että pyrittäisiin rakentamaan pyörätuoliramppeja ja murtamaan homofonisia ja rasistisia rakenteita, antifeministit ehdottavat, ettei näistä ongelmista puhuta, jotta nykyinen yhteiskuntarauha säilytetään.

Tässä Koskela ja antifeministit ovatkin samaa mieltä: sanat luovat todellisuutta. Siinä, missä Koskela uskoo, että ongelmista puhuminen tekee niistä näkyvämpiä, jolloin niitä on pakko korjata. Antifeministit näkevät ongelmista puhumisen vasta tekevän muuten harmittomista asioista ongelmia.

Koskela käsittelee kirjassaan sananvapausretoriikan ristiriitaisuutta. Hänen mukaansa sovinisti ja rasisti saa olla, mutta heti kun feministi kritisoi näitä, hän rajoittaa sananvapautta. Minuakin on haukuttu sananvapauden kaventamisesta, kun kirjoitan tätä blogia, joten samaistun.

Koskelan mukaan feministejä kehotetaankin olemaan hiljaa rasismin ja sovinismin edessä, jotta yhteiskuntarauha voidaan säilyttää. Kirjailijan mukaan vihapuhe kaventaa demokratiaa, koska sen tarkoitus on hiljentää muita. Hänen mukaansa vihapuheen tarkoitus on osoittaa kohteille missä heidän paikkansa yhteiskunnassa on: marginaalissa, alistettuina ja syrjittyinä, eikä yhteiskunnan keskiössä ja äänessä. Joten jos todellisuudessa haluaa säilyttää yhteiskuntarauhaa, vihapuheeseen on puututtava. Mutta Koskela ei kehota valtiota puuttumaan vihapuheeseen, vaan enemmänkin hän argumentoi että kunhan tarpeeksi moni ihminen paheksuu rasismia ja sovinismia, rasismi ja sovinismi vähenevät orgaanisesti, kun ne muuttuvat tabuiksi.

Ei olekaan mikään ihme, että äärioikeistolaiset vihaavat feministejä ja melkein aina antifeministit ovat rasisteja ja homofoobikkoja. Feministiä on vastustettava, jos haluaa säilyttää yhteiskunnan valtarakenteet, joissa valkoinen heteromies on huipussa. Mutta jotta näitten valtarakenteitten ylläpitoa voi tehdä puhtaalla omallatunnolla, erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista on vaiettava. Paras tapa toteuttaa tämän on hallita kieltä. Jos vähemmistöillä ja naisilla ei ole sanoja, joilla ilmaista kokemiaan ongelmia, kukaan ei voi nähdä niitä tai puuttua niihin.

Koskela omistaakin kirjansa sanojen hallintaan ja luontiin:

“Sanoilla on väliä. Niillä on väliä, kun otamme selkoa maailmasta ja asetamme itsemme osaksi sitä. Sanat kantavat välillisiä ja välittömiä merkityksiä siitä, millaisena me maailman hahmotamme: kenellä on valtaa? Kuka puhutaan näkyväksi? Kuka jätetään sanojen varjoon, kangastukseksi omasta itsestään?”

Antifeministit vastustavatkin nykyfeministejä, koska nämä loivat lukuisia uusia sanoja, jotka pakottavat ihmiset miettimään uudesta kannasta erilaisia sosiaalisia ilmiöitä. Ironista onkin, että antifeministit väittävät nykyfeministien haluavan kieltää kaiken, mutta antifeministit kauhistuvat, jos joku yrittää sanoa ääneen jonkun yhteiskunnallisen ongelman.

Koskelan kirjassa kumotaankin antifeministisiä väitteitä, erityisesti nurinkurista käsitystä, että oikeastaan naiset hallitsevat maailmaa ja valkoiset heteromiehet ovat yhteiskunnan sorrettu luokka. Blogissani olen kirjoittanut tästä ideologiasta paljon, joten en avaa sitä tässä sen enempää.

Koskela myöskin puuttuu stereotypiaan, että feminismi kylvää vihaa ja eripuraa, muutan “harmonisessa” yhteiskunnassa:

“Ymmärrän, että oman aseman muuttuminen ja vanhojen normien vähittäinen kaatuminen voi tuntua uudelta ja äkillisyydessään ahdistavalta. Mutta tiedättekö, mikä muu on ahdistavaa? Se, että joutuu kerta toisensa jälkeen sullotuksi keittiöön tai prinsessarooliin, joka ei tunnu omalta, mutta johon ympäristö sinut väkisin änkee. Tai se, että joutuu jäämään kiinnostavasta leikistä pois, koska aikuiset ovat suuressa viisaudessaan päättäneet, että jos lapsella on penis, niin hänelle eivät prinsessaleikit sovi. Poikien leluja ei värikoodata sinisiksi ja tyttöjen punaisiksi, koska kyseiset värit houkuttelevat sukupuolia biologisesti eniten. Lelut värikoodataan, jotta niitä voitaisiin markkinoida tehokkaammin. Sukupuolittunut markkinointi on vahingollista, koska jokainen lapsi ansaitsee kasvaa juuri sellaiseksi versioksi itsestään ja sukupuolestaan kuin haluaa”

Tässä onkin neljännen aallon feminismin ydin: ihmisten oikeuden olla oma itsensä, ilman ulkoisia paineita. Kirjailija, jopa mainitsee, miten miehiä sorretaan kapeilla miesmalleilla ja erityisrooleilla, kuten esimerkiksi puolustusvoimissa.

Koskela kiteyttää asenteensa hyvin lauseella:

”En ole vihainen siksi, että olen feministi. Minä olen feministi, koska olen vihainen.”

Tässä kirjassa saatkin lukea Koskelan politisoitumisen nuoresta asti. Kirjailijan mukaan hän ryhtyi feministiksi osittain sen vuoksi, että vaikka hän yritti nuorena mukautua miesmuusikkojen maailmaan, olemalla mahdollisimman androgyyninen, häntä silti kohdeltiin eri tavalla.

”vähitellen aloin hahmottaa, että ulkopuolisuuden kokemukset musiikin tekemisessä saattaisivat olla sidoksissa sukupuoleen”

Mutta vasta internet avasi nuorelle Koskelalle neljännen aallon feminismin. Kirjailijan mukaan somen feministiryhmissä hän alkoi tutustua uusiin käsitteisiin, joilla purkaa yhteiskunnan valtarakenteita. Kuvauksen perusteella Koskela viittaa Facebookin pahamaineiseen Feministiryhmään. Kyseinen ryhmä sai pahan maineen sen lukuisten käyttäytymissääntöjen vuoksi, joitten rikkomisesta sai nopeasti bannit.

Koskela mainitsee sivumennen ryhmän rajun keskusteluilmapiirin, mutta pitää lopulta positiivisena sen sisällä oppimia asioita. Yleensäkin poliittinen radikalisoitumisen on todettu tapahtuvan juurikin sosiaalisissa ryhmissä, eikä varsinaisesti lukemalla manifesteja. Esimerkiksi äärioikeisto ja antifeministit ovat saaneet kannattajia nykyaikana juurikin internetin erilaissa ryhmissä. Käytännössä onkin myytti, että ihminen radikalisoituu yksin.

Koskela käyttääkin neljännen aallon feminismiä kehyksellä, jolla hän tarkastelee elämäänsä takaperin. Erityisen mieleenpainuvaksi kokemukseksi kirjailija mainitsee hetken, kun kolmetoistavuotiaana hän sai äidiltä lahjaksi raiskauspillin. Osa kirjailijan siirtymäriittiä tytöstä nuoreksi naiseksi olikin varustautuminen seksuaaliseen väkivaltaan.

Koskela käsitteleekin tätä miesten ja naisten eroa. Miehenä en edes muista vanhempani neuvoneeni minua mitenkään aikuisena miehenä olemiseen. Koskela mainitseekin, ettei pojille opeteta miten kohdella naisia ja se aiheuttaakin kaikenlaisia ongelmia.

Koskela tekeekin kaksi havaintoa, ensimmäinen on se, että naisilta vaaditaan enemmän kuin miehiltä. Naisen pitää pienestä pitäen kasvatettava varomaan miesten oikkuja, kun taas miesten annetaan olla, miten sattuu, kunnes väkivalloin armeijassa hänet muovataan valtiolle tottelevaiseksi tappajaksi.

Koskela osoittaa, ettei sukupuoli-identiteetti ei ole biologisesti määriteltyä, koska jos olisi, armeijassa ei tarvitsisi tehdä miehiä, vaan miehet olisivat valmiina miehiä. Tällöin sukupuoli on vain käsite, sosiaalinen konstruktio. Jos sukupuoli on ihmisten rakentama kokoelma käsitteitä, silloin se voidaan muuttaa!

Antifeministeille kaikki edellä mainittu on kauhistus, koska se uhkaa heidän valta-asemaansa. Jos hierarkiat eivät ole luonnollisia, jumalan tai evoluution määräämiä, mitä valta-asemassa oleville miehille on enää jäljellä? Antifeministit huomauttavatkin vihaisesti, että mikä on sitten feministien lopullinen tavoite? Kaiken hyvän ja pyhän tuhoaminen? Että ihmiset sulautuvat joksikin sukupuolettomaksi seksihomokyborgiksi, kuten uusfasistinen teoreetikko Alexandr Dugin varoittaa?

Tähän Koskela vastaa:

“Feminismin tulevaisuus on kutkuttava ajatusleikki, koska en tiedä, millaisia ajatuksia feminismi tulee vielä synnyttämään tai miten itse tulen uusien ajatusten mukana kasvamaan.”

Femismillä ei ole lopullista tavoitetta tai päämäärää. Se ei olekaan samanlainen ideologia kuin kommunismi ja fasismi, vaan enemmänkin ajatussuunta, joka pyrkii korjaamaan sukupuoleen liittyviä sosiaalisia ongelmia. Se tuleekin hierarkioita aina olemaan ei ole feministeille väliä, vaan sille että niitä on tässä hetkessä olemassa.

Koskelan kirjassa näkee edistyksellisen ja konservatiivisen ajattelun merkittävä ero. Siinä missä edistyksellinen ottaa muutoksen vastaan ilolla, konservatiivi näkee uhkana. Tämän vuoksi feminismi assosioidaan vasemmistolaisuuden kanssa, vaikka tässä kirjassa ilmeenne oikeistolaisen uusliberalistisen feminismin olevan olemassa.

Konservatiivista ajattelua tutkinut Corey Robin on todennut, että konservatiiviseen ajatteluun kuuluu uskomus, että maailma koostuu pyhistä hierarkioista, jolloin mikä tahansa vaatimus tasa-arvosta koetaan vain salajuonena, jolla pyritään korvaamaan hierarkian huipulla olevat ihmiset pohjalla olevilla. Eli toisten ihmisten alistamisesta ei voida koskaan päästä irti, joten miksi edes yrittää? Mutta koska feministit ovat onnistuneet saamaan paljonkin aikaan, feministien eri aaltojen olemassaolo todistaa tämän, sitä on vastustettava keinolla millä hyvänsä, jos haluaa säilyttää oman valta-aseman.

Muu tila kirjasta on omistettu Koskelan 30-kymppisen naisena olemisen kuvaukseen. Esimerkiksi miten parisuhteesta eronneeseen naiseen suhtaudutaan, miten aikuiselta naiselta jatkuvasti kysytään, milloin tämä aikoo hankkia lapsia?

Minja Koskelan “Ennen kaikkea feministi” onki hyvä kirja, jos on Koskelan fani ja haluaa tietää tämän elämästä, mutta myöskin feministinen teos, joka osoittaa, miten teoriat voivat olla osa henkilökohtaista arkea. Mutta tämän kirjan tarve esitellä yksityiskohtaisesti feminismin teoriaa ja miten antifeministit ovat väärässä oli aika tylsää luettavaa. Tylsää, jos kyseinen debatti on tuttu.