Brasilian orjuuden historia osa 1

Brasilia oli yksi viimeisimmistä valtioista, joka luopui transatlantisesta orjakaupasta. Brasilia oli yksi suurimmista orjavaltioista ihmiskunnan historiassa. Niinkin suuri, että se on nykyään maa, jossa on maailman toiseksi suurin musta afrikkalaisperäinen väestö.

Kuten länsimaissa, Brasilian äärioikeistolle on tärkeää vähätellä orjuuden kauhuja, jotta se voi toistaa historian hyvällä omatunnolla. Esimerkiksi presidentti Jair Bolsonaro on kieltänyt, että Brasiliaa hallinnut Portugali olisi koskaan osallistunut orjakauppaan.

Tämän vuoksi yksi Brasilian johtavimmista historian popularisoijista Laurentino Gomez julkaisi viime vuonna ”Orjuus – osa 1. Ensimmäisestä orjakaupasta Zumbi dos Palmaresin kuolemaan.” (oma suomennos) tietokirjan.

Gomezin idea on sekä murtaa äärioikeiston myyttejä orjuudesta, että valistaa brasilialaista väestöä yleensäkin orjuuden historian viimeisimmistä löydöksistä. Tämä kirja on yllättävän puolueeton, vaikka kirjailija suoraan referoi julkaisumotiiviksi Bolsonaron sekoilun. Teos osoittaa, ettei orjuuden historiassa ollut mitään selkeää hyvää ja pahaa, eikä sen moralisointi ole kovin hedelmällistä.

Gomez käsitteleekin kirjassa sitä, miten orjuus oli vielä 1800-luvulle hyvin tavallista koko maailmassa. Ainoastaan orjat itse eivät pitäneet orjuuttamisesta, mutta muuten melkein koko maailma harrasti sitä jossain vaiheessa.

Kirjan mukaan alun perin antiikin Rooman ja keskiajan aikana ensimmäiset orjat olivat valkoisia sinisilmäisiä itäeurooppalaisia. Kauppaan osallistuivat keskialla erityisesti muslimit, mutta myöskin italialaiset ja Pyreneiden niemimaan kristityt ja juutalaiset kauppiassuvut.

Kirjailija nostaa esimerkiksi, että vuosien 1468-1694 aikana tataarit orjuuttivat 2 miljoonaa venäläistä ja ukrainalaista. (ei tule sekoittaa Suomen tataareihin, jotka saapuivat tänne vasta 1800-luvulla Venäjän armeijan sotilaina) Orjuus oli Gomezin mukaan niin yleistä, että jopa Yhdysvaltojen cherokee intiaanit omistivat afrikkalaisia orjia.

Kirjan kertoo, että espanjalaiset ja portugalilaiset kristityt pääsivät orjuuden makuun ristiretkien jälkeisenä aikana, kun Ranskasta häädettiin temppeliherrat. Temppeliherrat tunnetaan sekä fanaattisina kristillisinä ritareina, mutta myöskin rikkaina pankkiireina, joilla oli kontakteja Lähi-idässä. Yksi ristiretkeläisten business oli orjakauppa. Pyreneiden niemimaan kuninkaat kutsuivat temppeliherrat yrityskontakteineen valtakuntiinsa.

Gomezin mukaan portugalilaiset orjuuttivat muslimeja, joita he kaappasivat Välimerestä. He Kutsuivat Pohjois-Afrikan muslimiorjia ”valkoisiksi orjiksi”. Valkoisuus olikin tuohon aikaan erilaista kuin nykyään. Kirjan mukaan se tarkoitti enemmänkin tiettyä sivistyksen tasoa. Esimerkiksi portugalilaiset pitivät länsimaalaisesti pukeutuneita mustia afrikkalaisia valkoisina. Rasismi alkoikin kehittyä siirtomaa-aikana, estääkseen että mustat afrikkalaiset alkaisivat kilpailla tasa-arvoisesti portugalilaisten kanssa kaupasta.

Kirjan mukaan ainoa tapa vapautua portugalilaisten orjuudesta oli kääntyä kristityksi. Jos ei suostunut, piti käyttää käsivarsihihaa, jossa oli puolikuutunnus. Satoja vuosia myöhemmin natsit sovelsivat juutalaisiin samaa menetelmää.

Kirjailija kertoo, että vielä 1580-1600 välisenä aikana Etelä-Amerikassa työskenteli kreikkalaisia, slaavilaisia, turkkilaisia, rankalaisia ja saksalaisia orjia. Mustat afrikkalaiset muuttuivat lopulta kolonialismin orjuuden standardiksi monen seikan takia.

Gomezin mukaan syy mustien afrikkalaisten käyttämiseen Amerikassa johtui siitä, että Amerikoissa ei ollut jo olemassa olevaa systemaattista orjuusjärjestelmää, kuten Afrikassa, jota siirtomaaherrat voisiva hyödyntää. Joten alkuperäiskansoja piti yrittää itse metsästää orjiksi, mikä oli tuntemattomilla seuduilla vaikeaa ja hengenvaarallista.

Samalla eurooppalaisten tuomat taudit hävittivät katastrofaalisella tavalla kokonaisia Amerikan heimoja ja imperiumeja, ennen kuin yksikään valkoinen ehti edes astua heidän maihinsa. Kirjan mukaan neljä miljoonaa alkuperäiskansan jäsentä hävisi Amerikoista Kolumbuksen saapumisen jälkeen.

Afrikassa taas oli jo olemassa lukuisia vakiintuneita orjavaltakuntia, imperiumeja ja kauppareittejä, jotka tuottivat pääosin orjia naapureilleen ja islamilaisille valtakunnille. Portugalilaiset lähtivätkin orjashoppailemaan länsi-Afrikan rannikkovaltakuntiin.

Kirjan mukaan toinen syys mustien afrikkalaisten suosioon orjina johtui siitä, että Amerikan alkuperäiskansat tunsivat maansa paremmin kuin eurooppalaiset siirtomaaherrat, joten heillä oli matalampi kynnys paeta orjuutta kuin Atlantin toiselta puolelta tuodut afrikkalaiset.

Tässä kirjassa rikotaan myöskin myytti, että mustat afrikkalaiset olisivat jotenkin fyysisesti vahvempia ja tottelevaisempia kuin amerikkalaiset alkuperäiskansat. Sen lisäksi, että alkuperäiskansan jäsen tunsi oman asuinalueensa ja tiesi, mistä löytäisi vapaitten tovereitten suojaa, he olivat enemmänkin metsästäjäkeräilijöitä kuin maanviljelijöitä, mikä tarkoitti, että portugalilaisten piti opettaa orjia viljelemään. Mustat afrikkalaiset taas olivat suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä, paimentolaisia, käsityöläisiä ja kaivosmiehiä ennen kuin heidät orjuutettiin, jolloin heitä oli helpompi laittaa Brasilian sokeriviljelmille, -myllyille ja kultakaivoksille töihin.

Portugalilaiset huomasivat, että oli halvempaa jatkuvasti paikata kuolleet orjat uusilla kuin ”siittää” heitä ja kasvattaa työikään asti.  Uusia orjia alettiin vaatia afrikkalaisilta orjakauppiailta sellaisia määriä, että mistä tahansa rikoksesta mustia afrikkalaisia alettiin tuomita orjuuteen. Kokonaisia sotia alettiin julistaa vain hankkiakseen orjia. Kun tämäkään ei riittänyt, portugalilaiset alkoivat itse tunkeutua Afrikkaan muitten eurooppalaisten kanssa hankkimaan orjia.

Kirja nostaa esimerkiksi Kongon kuninkaan Mbemba Nzingan (käännyttyä katolaiseksi vaihtoi nimensä dom Afonso I) tapauksen. 1500-luvulla afrikkalainen kuningas dom Afonso I osallistui orjakauppaan, kunnes huomasi sen aiheuttavan katastrofaalisen väestökadon. Kongolainen kuningas lähetti kirjeen Portugalin kuninkaalle pyytäen, että lopettaisi orjien ostamisen. Portugalin imperiumi ei suostunut, jolloin alkoi sota, jossa afrikkalainen kuningas menetti kirjaimellisesti päänsä ja valtakuntansa. Portugalilaiset alkoivatkin tuhota erilaisilla valtapeleillä ja sodilla afrikkalaisia valtakuntia tyydyttääkseen orjamarkkinoita. Toinen mainittava orjakaupan aiheuttama sota oli angolalaisen soturikuningatar Jingan sota 1600-luvulla Portugalin imperiumia vastaan.

Tässä on Gomezin kirjan tärkein pointti. Orjuus oli yleistä ihmiskunnan historiassa. Mustat afrikkalaiset olivat vapaehtoisesti orjuuttamassa toisiaan, mutta eurooppalaiset, loivat maailmanhistorian suurimman orjajärjestelmän, joka tuhosi Afrikan mantereen taloudellisesti. Eivät edes orjuuteen perustuvat islamilaiset valtakunnan kyenneet samaan.

Kirjan mukaan Amerikan orjakauppa hävitti Afrikasta 22 miljoonaa ihmistä kolmen vuosisadan aikana, joka on niin apokalyptinen määrä hävitystä, ettei mantere oli tänäkään päivänä toipunut siitä.

Samalla Gomez korostaa, miten tappava Atlantin välinen orjakauppa oli. Hänen mukaansa ainakin yli miljoonaa orjaa kuoli matkalla Amerikkoihin tauteihin, masennukseen tai itsemurhaan. Kun orjia kuoli laivoissa, heidän ruumiinsa viskattiin mereen. Orjia kuoli laivoissa niin tiheään, että haikalojen muuttoreitit mukautuivat orjalaivojen merireitteihin. Kirjailija referoi lukuisia aikalaisraportteja, joitten mukaan orjalaivoja seurasi satoja haikaloja ja, että orjalaivojen satamat muuttuivat uimakelvottomiksi, koska niissä oli niin paljon haikaloja odottamassa ihmislihaa.

Kirjan mukaan Brasiliaan vietiin viisi miljoonaa orjaa, joka oli 40% Amerikkoihin viedyistä 12,5 miljoonasta orjasta. Tutkimusten mukaan 100 orjasta vain 40 selvisivät Brasiliaan asti. Onneksi orastava kapitalismi tuotti vakuutusjärjestelmän, jolloin orjien kuolemat eivät olleet mikään suuri tragedia orjakauppiaalle. Samalla kuitenkin esiintyi vakuutuspetosta, jota nykyään käsitettäisiin massamurhana.

Kirjailijan mukaan orjuus yleistyi historiallisesti juuri silloin, kun länsimaat alkoivat nousta taloudellisiksi ja teknologisiksi mahdeiksi. Osa nyky-Euroopankin rikkauksista hankittiinkin orjatyövoiman tuottamalla puuvilla- ja sokerikaupalla.

Kirjan mukaan 1600-luvulla orjuus oli niin merkittävä osa maailmantaloutta, että se, joka hallitsi orjakauppaa, hallitsi maailmaa. Sen vuoksi Portugali joutui maailmansotaa muistuttavaan globaaliin konfliktiin Hollannin kanssa maailman orjakaupan hallinnasta, joka yleisesti tunnetaan nimellä “spice war” (maustesota). Sotaa käytiin jokaisessa maailman kolkassa: Euroopassa, Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa.

Brasilian muuttui yhdeksi sodan rintamaksi Guararapesin taistelussa (1649) Kyseistä taistelua pidetään brasilialaisen nationalismin syntymänä, koska konfliktiin osallistui sekä Brasiliassa syntyneet valkoiset, mustat, mulatit ja alkuperäiskansoihin kuuluvat, yhteisenä rintamana ulkomaista imperiumia vastaan.

Kirjan mukaan Portugalin ja Hollannin orjasotaan tuli ajan mittaan muutkin länsimaiset imperiumit ja Afrikan ja Aasian valtakunnat mukaan, tehden siitä, joittenkin historioitsijoitten mukaan ensimmäisen maailmansodan.

Gomezin teos käsittelee myöskin, miten tämä vaikea historia vaikuttaa brasilialaiseen nationalismiin. Sotilasdiktatuurin jälkeen 80-luvulla Brasilian kansallissankariksi nostettiin Brasilian suurimman orjakapinan päällikkö Zumbi dos Palmaresin. Zumbin kuolema muuttui 2000-luvulla Työväenpuolueen valtakaudella ”Mustan tietoisuuden” juhlapäiväksi, jota tänäkin päivänä suurin osa Brasiliaa viettää. Sitä voisi verrata USA:n Martin Luther King Jr:in päiväksi.

Zumbi dos Palmares oli lähes myyttiseksi sankarihahmoksi noussut entinen orja, joka pakeni tovereittensa kansaa syvälle viidakolle, perustaen siellä valtavan entisten orjien konfederaation. Tämä lukuisten paenneitten orjien, alkuperäiskansojen ja jopa valkoisten muodostamat vapaat viidakkoyhteisöt liittoutuivat keskenään ja sotivat siirtomaaherroja vastaan omasta vapaudestaan.

Zumbi oli todella taitava sotapäällikkö, joka melkein kaatoi portugalilaisten siirtomaavallan Brasiliassa ja hänet muistetaankin mustien orjien vastarintahahmona. Lopulta Gomezin mukaan Zumbi kukistettiin palkkasoturiarmeijalla, joka koostui vapaista mustista, alkuperäiskansoista, mulateista ja valkoisista.

Gomez paljastaa tässä kirjassa, ettei Zumbi ollut nykystandardeissa mikään marxilainen työväensankari, kuten brasilialainen vasemmisto on hänet tulkinnut. Zumbi piti siirtomaaherroilta kaapattuja orjia sekä harrasti naisten ryöstöjä. Kirjailija korostaa, että aikakaudelle Zumbin toiminta ei ollut ollenkaan moraalitonta ja portugalilaiset siirtomaaherrat vastustivat häntä koska Zumbi innosti orjia kapinoimaan.

Zumbia voisi rinnastaa Skotlannin kansallissankariin William Wallaceen, jonka todellinen historia on paljon monisävyisempi kuin Mel Gibsonin ohjaama ja tähdittämä ”Braveheart” (1995) elokuva antaa ymmärtää.

Mielenkiintoista onkin, miten tämä kirja käsittelee orjuuden perintöä ja kenen syytä se oikeastaan oli? Kirjailija nostaa esiin, että vasta 2000-luvun alussa Työväenpuolueeseen kuuluva presidentti Luis Inacio ”Lula” da Silva pyysi Etelä-Afrikassa anteeksi orjuuden kauhuja. Portugaliksi presidentti käytti sanaa ”perdão”, joka suomennettaisiin ”armoksi” (anteeksi portugaliksi on desculpas).

Brasilian presidentti ei vain pyytänyt anteeksi, hän pyysi mustilta afrikkalaisilta armoa, hänen esi-isiensä harjoittamasta orjuudesta. Se osoitti presidentin nöyryyttä historian painolastia kohtaan. Tämä anteeksipyyntö on vielä erityisen merkityksellinen, koska Lula on rutiköyhästä työläisperheestä kotoisin. Lula kirjaimellisesti kasvoi perheessä, jolla ei ollut varaa edes ostaa kenkiä. Hän suoritti vain ammattikoulun ja suurin osa poliittista kokemuksesta hän sai ammattiliitossa, edustaen metallimiehiä.

Todennäköisesti Lulan suku ei omistanut orjia. Kaikki muut Brasilian presidentit ennen häntä kuuluivat maan valkoiseen eliittiin, joka rikastui orjakaupalla, eikä heillä ole ollut suoraselkäisyyttä pyytää anteeksi orjuuden kauhuja. Tarvittiin työläinen sen tekemään!

Gomez korostaa, että 1600-1800-luvulla afrikkalaiset eivät käsittäneet kuuluvansa samaan ”rotuun”, vaan he edustivat lukuisia heimoja ja kansallisuuksia, jotka sotivat keskenään. Joten sinänsä ei voida sanoa afrikkalaisten yhteisesti syyllistyneen orjakauppaan.

Kirjailija nostaa 2000-luvun alun tapauksen, jossa delegaatio mustia brasilialaisia matkustaa DNA-tutkimusten perusteella esi-isiensä maihin Afrikkaan. Kamerunissa he kohtaavat paikallisen kuninkaan, jolta he kysyvät, miten heidän esi-isänsä päätyivät Brasiliaan? Kuningas vastaa, että hänen esi-isänsä orjuutti heidät ja samalla pyytää nöyrästi anteeksi mustilta brasilialaisilta esi-isiensä tekoja.

Gomezin kirjan opetus on, että historiaa ja sen ikäviä muistoja ei pidä peitellä, ei oikealta tai vasemmalta. Virheet on myönnettävä avoimesti ja korjattava. Kirjailija korostaa, että Brasiliassa mustat yhä kärsivät orjuuden aiheuttamista ongelmista, joita pitää nyt korjata. Koska valkoiset yhä Brasiliassa hallitsevat suurimman osan varallisuudesta ja korkeimmista instituutioista, on valkoisten brasilialaisten tehtävä hoitaa velkansa pois.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s