Soinin populismia

Timo Soini ei tarvitse esittelyjä. Olen käsitellyt hänen aiempaansa kirjaansa “Peruspomo” (2014) blogissani ja lukenut itse miehen gradun populismista.

Timo Soinin tänä vuonna julkaistu “Populismi” käsittelee populismin teoriaa, viitaten kansainväliseen akateemiseen tutkimukseen ja värittää ne omilla kokemuksilla. Teos onkin osittainen muistelma. Kirjailija kuitenkin lupaa, että varsinainen muistelmateos on tulossa.

Mutta tämä kirja on paha pettymys. Ei siinä mielessä, ettei Soini osaisi kirjoittaa populismista, vaan siinä, että oikeastaan hän on haluton lisäämään mitään uutta aiheeseen. Suurin osa tätä kirjaa perustuu yhteen ainoaan amerikkalaiseen tietokirjaan populismista. Soini kirjoittaa:

 “Seuraavassa luvutta avaan Robert Eatwellin ja Mark Goodwinin mainion teoksen National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy ydinsisältöä.”

Sitten suurin osa Soinin kirjasta onkin edellä mainitun teoksen tiivistelmää! Koska olen lukenut populismista paljon, tässä teoksessa ei ollutkaan minulle mitään uutta.

Yhden kirjan referointi ei kuitenkaan vielä tee kokonaista kirjaa, joten Soini venyttää teostaan ahtaamalla sivut täyteen soinimaisia vertauskuva. Joskus jopa useita samaa asiaa tarkoittavia vertauskuvia on kirjoitettu peräkkäin! Ja tietenkin niitten jälkeen vielä suora selitys, jotta ei vain mennyt asia ohi.

Populismin ideologinen ydinuskomus perustuu Soinin mukaan vakaumukseen, että tuttu toimintaympäristö, arvot, asenteet ja niitten mukana tuleva ihmisten muodostama turva ovat yhteiskunnan parhaat rakennusosat.

Kirjailijan mukaan populistille tyypillisiä piirteitä ovat moraalin korostamista yli yksityiskohtaisten ja rajattujen poliitisten ohjelmien. Populismia myöskin määrittää uskomus, että maata pitää johtaa johtaja, jolla on mystinen kontakti kansan haluihin.

Suurin osa populismin kannattajista edustavat Soinin mukaan keskiluokkaa. Kirjailijan mukaan he kokevat, että lännessä tapahtuneet taloudelliset muutokset ovat kiihdyttänet tunnetta heidän suhteellisen asemansa heikkenemisessä. Tähän se Soinin analyysi rajoittuukin, mikä oli suuri pettymys.

Esimerkkinä Soini ei selitä, miksi populistit vastustavat byrokratiaa ja suuria hallinnollisia yksiköitä? Esimeriksi EU:ta ja Maailmanpankkia? Henkilökohtaisesti tunnen täydellistä apatiaa kahta edellä mainittua kohtaan. Tunnen kyllä argumentit, minkä vuoksi edellä mainittuja inhotaan, mutta itse en vain kykene tunnetasolla välittämään niistä niin paljon, että se vaikuttaisi äänestyspäätöksiini. Joten kiinnostaisi tietää, mitkä ovat ne psykososiaaliset mekanismit, jotka saavat jonkun inhoamaan ajatuksen tasolta lähtien byrokratiaa ja suuria hallintoyksikköjä? Miksi juuri populismille se on tärkeä, eikä muille ideologioille?

Sitten tässä kirjassa on ideologisia ristiriitoja, jotka vaikuttavat kuuluvan populismille. Esimerkiksi Soini valittaa, että brittipääministeri David Cameron haukkui Ukip-puolueen jäseniä “hedelmäkakuiksi, hulluiksi ja kaappirasisteiksi”. Kirjailijan mukaan “ei ihmisiä näin voi nykyaikana kohdella.”

Minulle herääkin kysymys, miksi sitten Ukipin ja perussuomalaisten retoriikka sisältää paljon vähemmistöjä ja naisia loukkaavia ilmaisuja? Miksi yhteiskunnan heikompia saa haukkua mielin määrin, mutta heti kun haukutaan takaisin, niin sitten sivistys on kuollut? Miksi Soinin mielestä maahanmuuttajia saa loukata, mutta ei populisteja? Nykypopulistien leimallisin piirre on poliittisen korrektiuden vastustaminen ja sananvapaustulkinta, jonka mukaan kaikkea saa sanoa. Joten kuulostaa pikkasen tekopyhältä kiihottaa kansanryhmää vastaan ja sitten loukkaantua verisesti, kun kutsutaan rasistiksi.

Soini jopa haastteli tätä kirjaa varten Ukipin entisen johtajan Nigel Faragea, joka kertoi kuinka järkyttynyt ja syvästi loukkaantunut hän oli Cameronin sanavalinnoista. Tässä kohtaa, harkitsin lukulaitteeni heittämistä seinään.

Soinin kirjassa ilmeneekin, että populismi tarkoittaa rivien välistä valkoista heteroseksuaalista identiteettipolitiikkaa. Vähemmistöt eivät Soinin kirjan mukaan ole esimerkiksi työläisiä, vaan jotain avaruusolioita. Mutta tämä ei ole yksin Soinin vika. Aika monella länsimaalaisella on outo tapa jakaa työläiset ja vähemmistöt kahteen eri kategoriaan, vaikka suurin osa vähemmistöistä koostuu työläisistä.

Samalla Soini toistaa outoa myyttiä, jonka mukaan mitä vasemmistolaisempi joku puolue on, sitä vähemmän se ottaa kantaa taloustieteeseen. Kommunisteja ja anarkisteja seuraavana, olen vähän eri mieltä tästä näkemyksestä. Kirjailija ei selitäkään, mitä hän tarkoittaa tässä kontekstissa vasemmistolla?

Kuitenkin Soini vastustaa ajatusta, että populismi olisi jotenkin erityisen oikeistolaista. Kuitenkin kaikki puolueet, joita hän referoi kirjassan, ovat oman ilmoituksensa mukaan oikeistolaisia. Vasemmistolaisia populistipuolueita on olemassa, kuten Kreikan Syriza, Espanjan Podemos ja Venezuelan PSUV (Chavezin diktatuurin johtava puolue), mutta niitä kirjailija ei mainitse.

Soinin argumentti sille, ettei populismi ole erityisen oikeistolaista on, että niitten talouspolitiikka on hyvinvointisovinismia (ajatus, että vain maan kantaväestölle kuuluu sosiaalituet). Kuitenkin jos katsoo vaikka Perussuomalaisten tai Ukipin talouspolitiikkaa, se on oikeammalla kuin sosialidemokraattien.

Timo Soinin ”Populismi” teos on surkeaa rahastusta. Jos Soini ei olisi tunnettu poliitikko, hänen 90-sivuista läpyskää ei julkaistaisi missään. Erityisesti, kun monen kirjoittajan “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” (2018) käsittelee laajasti populismi teoriaa ja kotimaista kenttää. Soini itsekin omasa kirjassaan ylistää kyseistä teosta. Tässä Soinin kirjassa ei olekkaan mitään muuta kuin muutama anekdootti Soinin elämästä, mutta ei siinäkään ole mitään uutta tai jännittävää.