Globalistinen utopia

Kun olin viisitoistavuotias, äitini antoi minulle Brasilian Scientific American lehden scifi-kirjailija Arthur C. Clarkesta kertovan erikoisnumeron. Olimme silloin rantalomalla Florianopoliksen saaren Praia dos Ingleses rantakaupungissa. Mutta äitini ostama lehti vei minut pois kuumasta tropiikista kaukaisiin galakseihin ja jättiläismäisiin futuristisiin kaupunkeihin.

Kyseisessä lehdessä käsiteltiin Clarken elämää ja tuotantoa. Nuorena teininä imin paljon vaikutteita kyseisestä lehdestä, joista yksi idea on muodostunut maailmankuvani keskeisemmäksi ytimeksi: ihmiskunta voi tieteen kautta saavuttaa mitä tahansa, jopa jumaluuden.

DSC_1192
Minulla on yhä tallessa samainen vuonna 2005 saatu lehti

Vaikka olin vielä silloin kristitty, ajattelin ettei tulevaisuudessa sillä uskonnoilla ole mitään sijaa ihmiskunnan tulevassa kehityksessä. Tiede tulee korvaamaan uskonnon, kunnes lopulta saamme selville, onko olemassa jumalaa vai ei? Jos ei ole, voimme itse ryhtyä sellaiseksi.

Arthur C. Clarkin vuonna 1953 julkaistu ”Lapsuuden loppu” romaani on yksi kirjailijan romaaneista, joka edistää tätä ja monia muita ideoita, jotka edustavat ajattelutapani perustuksia.

”Lapsuuden loppu” kertoo ihmiskunnasta, joka joutuu voittamattoman avaruussivilisaation valtaamaksi. Mutta sen sijaan, että mahtava muukalaislaji ja sen kokonaisia kaupunkeja peittävät jättiläismäiset avaruusalukset tuhoavat ihmiskunnan, kuten genren fiktiokirjallisuudessa on tapana, nämä ottavat ihmiskunnan suojelukseensa.

Tästä alkaa pitkä satojen vuosien eeppinen kertomus lajista, joka pakottaa ihmiskunnan silkalla läsnäolollaan yhdistymään yhdeksi maailmanhallitukseksi, ratkaisemaan kaikki ongelmansa, sekoittumaan yhdeksi ainoaksi kulttuuriksi ja lopulta kehittymään jumalan kaltaiseksi superorganismiksi.

Sivuhuomiona, yksi päähahmoista on suomalainen. Toimen päähahmoista, maapalloa hallitseva muukalaissivilisaation edustaja osaa sekä suomea, että englantia sekä arvostaa Kalevalaa. Torille!

Clarken visio on hyvin 50-lukulainen, mutta silti sen utopia kiehtoo minua. Toisesta maailmansodasta oli kulunut muutama vuosi ja monet kansainväliset instituutiot perustettiin luomaan liberaalinen maailmanjärjestelmä, jonka nykyään kutsumme globalisaatioksi. Clarke oli kuitenkin pessimistinen ja ajatteli, että ihmiskunnan yhdistyminen olisi mahdollista vain ulkoisen uhan kautta.

Se mikä kiehtoo tässä kirjassa, on sen optimistinen ja samaan aikaan melankolinen asenne. Kun nykyaikana globalisaatiokritiikki on vahvaa, tämän romanin utopia tuntuu oudolta tai vanhentuneelta.

Kykenemmekö tai haluammeko enää sulautua yhdeksi ainoaksi sivilisaatioksi? Kun lukee tarkemmin tätä romaania, huomaa, ettei Clarke visioinut nykyistä uusliberalistisen järjestelmän kyllästämää globalisaatiota, vaan sosialistista visiota maailmasta, jossa työtä tehdään vähän, koska koneet hoitavat kaiken. Clarken romaanin utopia muistuttaa Karl Marxin visiota, jossa ihminen voi:

”aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko.”

Mutta se, mikä kiehtoo ”Lapsuuden lopussa” enemmän kuin sen globalistinen utopia, on sen pitempi tarina ihmiskunnan evoluutiosta kohti jumaluutta. Kirjassa kukaan ei sano, että ihmiskunta on muuttunut jumalaksi, mutta kaikkivoipa, itse todellisuutta manipuloiva aineeton superorganismi kuulostaa siltä.

Ehkä, koska luin teininä Scientific American erikoisnumerosta tämän kirjan utopistisen vision tiivistelmän, pidän sitä hyvänä ja tavoiteltavana ideana. Yhä uskon, että jos pystymme välttämään itsemme tuhoamisen, voimme saavuttaa Clarken vision todellisuuden hallitsijoina, ilman avaruusolioita.

Se, miksi meidän pitäisi tavoittaa galaksin valloitusta ja kaiken tiedon kartoittamista ei ole minusta kiinnostava kysymys, vaan miksi ei? Evoluutiolla tai elämällä yleensäkään ole päämäärää, joten miksi emme luo sellaista?

Parasta tässä romaanissa kuitenkin ei ole vain sen omaperäinen visio ihmiskunnan evoluutiosta, vaan se että tarina koostuu monen hahmon perspektiivistä kerrotuista elämäntarinoista, jotka ovat tunteita herättäviä. ”Lapsuuden loppu” ei olekaan vain kiehtova konseptiromaani tai ajatuskoe, vaan omilla jaloillaan seisovaa proosaa.

Ainoa ongelma tässä romaanissa on sen hullunkurinen visio siitä, että tulevaisuudessa valkoiset voivat vihdoin käyttää n-sanaa ei rasistisesti. Nauroin ääneen tälle, koska oliko n-sanan käyttö Clarkille niin pirun tärkeää, että se piti mahduttaa hänen megaeepoksen utopiaan? Minut kasvatettiin ilman tuota sanaa, enkä ole koskaan nähnyt tarvetta sen käyttöön. Onko muille valkoisille se niin tärkeä sana?

Muuten Arthur C. Clarken ”Lapsuuden loppu” on yksi parhaimmista scifiromaaneista, joita olen lukenut. Se edustaa nykyään kuollutta evoluutiosicifn genreä, jossa juoni ei kulje vuosikymmenissä, vaan geologisissa epookeissa, joissa päämäärä on ihmiskunnan evoluution kulminaatio.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s