Trumpin gangsterivalta

Olen lukenut neljä vuotta Donald Trumpista. Niin hänen “kirjoittamansa” vaalimanifestin kuin hänen presidenttikaudestansa kirjoitetut kohukirjat. Mutta paras yhteenveto Trumpin neljän vuoden sekoilusta on Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirjoittama “Minä yksin. Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät” kirja.

Otsikon suomennos on hieman harhaanjohtava, koska kirjassa ei ole mitään tavaratalokauppa Stockmanniin viittaavaa. Sen sijaan Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirja käsittelee Trumpin hallinnon ensimmäisten neljän vuoden sisäpiiriä. Erityisesti Venäjän vaalivaikuttamisen tutkintaa, jossa Trump oli yksi epäillyistä.

Jos on seurannut Trumpin hallinnon sekoilua tiiviisti tai lukenut aiemmat kohukirjat, tässä teoksessa ei ole mitään uutta, kuin yksityiskohtaisempia nippelitietoja ja Trumpin personalisuuden kartoitusta.

Mielenpainuvin asia tässä kirjassa on se, ettei Trump ole vain tyhmä ja ilkeä, vaan hän on samaan aikaan itsekeskeinen ja epävarma itsestään. Nämä kaksi jälkimmäistä ominaisuutta aiheuttavat sen, että Trumpilla on jatkuva tarve todistaa muille, että hän on suuri ja mahtava. Mikä tahansa, joka kolauttaa tätä imagoa on välittömästi torjuttava. Trump on jatkuvasti oltava oikeassa ja rakastettu.

Kun sitten alettiin epäillä, että Venäjä olisi vaikuttanut vaaleihin Trumpin hyväksi, presidentti yritti estää tutkinnat, koska hän pelkäsi, että hänen vaalivoittonsa kyseenalaistettaisiin tai yritettäisiin mitätöidä.

Mutta, miksi sitten Trump vaikutti myötäilevän niin paljon Putinia ja Pohjois-Korean diktaattoria Kim Jong Unia? Tähän kirjailijat vastaavat sillä, että Trump uskoo kaiken politiikan olevan pohjimmiltaan kahden mahtimiehen välisestä henkilökohtaisesta siteestä kiinni. Joten paras tapa tehdä ulkopolitiikkaa, on ystävystyä henkilökohtaisesti kaikkien päättäjien kanssa. Joten miksi ottaa kahdenkeskeisissä keskusteluissa ikäviä aiheita esiin, kuten vaalivaikuttaminen tai ihmisoikeusloukkauksia, jos voidaan sen sijaan etsiä, mitä kahdella on yhteistä?

Mutta ei tässä kirjassa anneta synninpäästö Trumpille, vaan kirjan suurin teema on presidentin gangsterimainen suhtautuminen valtaan. Koska Trumpilla on tarve olla kaiken keskipisteessä, hän haluaa ympärilleen vain hänelle uskollisia ihmisiä. Trump siteraadaan tässä kirjassa jatkuvasti puhumasta itsestään kuin olisi jokin uusi aurinkokuningas, jolle valtio on hänen yksityiseen käyttöönsä räätälöity työväline.

Kirjassa käydäänkin läpi Trumpin eri ministerit ja avustajat, joille Trump antoi potkut, heti kun nämä alkoivat kyseenalaistaa häntä liikaa. Lopulta Trump on neljässä vuodessa kerännyt ympärilleen fanaattisia lakeijoja, jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä toteuttaa presidentin tahdon. Vallan riippumattomuus ja kolmijako ovatkin Trumpille käsittämättömiä. Trump esimerkiksi jatkuvasti ihmetteli, miksi valtio tutkii häntä, jos hän kerran on presidentti. Eikö valtion pidä palvella presidenttiä?

Presidentin valtastrategiaan kuuluu myöskin radikaalien politiikkojen hyödyntäminen. Esimerkiksi Trump valitsi jatkuvasti sotaa haluavan John Boltonin hänen puolustusministerikseen, koska hänen rinnallansa, presidentti vaikuttaisi tolkun ihmiseltä. Näin Trumpin pyrki tietoisesti siirtämään Overtonin ikkunaa (hyväksyttävän politiikan kenttää) äärioikealle.

Kirjassa paljastuukin, että Trump on aito populisti, joka henkilökohtaisesti ei usko mihinkään, vaikka onkin rasisti, mutta silti hän ottaa vakavasti äänestäjäkuntansa tahdon. Jos kansa haluaa muurin ja “meksikolaisinvaasion” pysäytettävän, hän aikoo tehdä sen, vaikka kaikki lait, asetukset ja moraalikoodistot ovat tiellä.

Tässä paljastuukin amerikkalaisen oikeiston täydellisen rappeutuneisuuden. Heillä on päämäärä ja sen toteuttamiseen länsimainen oikeusvaltio voidaan romuttaa. Trump-kannattajat oikeuttavat toimintansa sillä, että Washington on korruptoitunut, että jos kaikki vain olisivat samaa mieltä kuin he, mitään oikeusvaltion romuttamista ei tarvittaisi. Tällainen on hyvin vaarallinen ajattelutapa, joka muistuttaa paljolti sitä logiikkaa, jota Venezuelan diktaattori Nicolas Maduro käyttää.

Tämän kirjan alkuperäinen alaotsikko olikin “Trumpin Amerikan testaus”, joka viittaa presidentin jatkuviin yrityksiin venyttää lakia ja instituutioita tahtonsa mukaan. Jotkut kirjassa haastattelut asiantuntijat kertovatkin, että Trump on juuri sellainen tyranni, jota USA:n perustajaisät yrittivät estää perustuslailla. Mutta jos ihmisillä ei ole tahtoa toteuttaa perustuslakien säädöksiä vallan rajoittamisesta, lait ovat turhia. Trumpin onni onkin, että Republikaanipuolue on valmis puolustamaan presidenttiä kaikista syytöksistä.

Se, mikä ehkä pelastaa Yhdysvaltojen syöksymiseen totalitarismiin Trumpin toimesta, on se, että kirjan mukaan presidentti on suututtanut maansa armeijan ja turvallisuuskoneiston sekoilullaan.

Trump esimerkiksi ei usko kansainvälisiin sopimuksiin, vaan haluaisi mutta tiedustelupalvelut ja armeijan palkattaviksi palveluiksi, joita eri valtiot ostavat rahalla tai luovuttamalla luonnonvarojaan. Tällainen äärikapitalistinen yksityistetty sotakoneisto on vastenmielistä amerikkalaiselle armeijalle, jota kirjan mukaan motivoi patriotismi.

Tässä on mielestäni kirjan suurin virhe. Se antaa kuvan, että Trump ei voi olla diktaattori, koska hänellä ei selvästi ole armeijan ja tiedustelupalveluitten tukea. Tietäen, miten armeijassa on aina väkeä, joille sodankäynnin säännöt ovat vain “rajoitteita”, luulen että instituutiossa on paljonkin tukea presidentille.

Esimerkiksi nykyisen amerikkalaisen äärioikeiston juuret ovat Vietnamin sodan veteraaneissa, jotka uskovat, että sodankäynnin säännöt estivät heitä voittamasta sotaa. Jos vain armeijan olisi annettu vapaasti massamurhatta vietnamilaisia siviilejä, sota olisi voitettu. Tällaisia hirviöitä on varmasti armeija täynnä.

Sitten tietenkin Yhdysvalloissa on lukuisia aseistettuja äärinationalistisia miliisejä, jotka fantasioivat sisällissodassa, jossa voisivat tappaa demokraatteja, mustia ja maahanmuuttajia, joten Trumpilla voi olla suurikin reservi halukkaita olemaan hänen SS-joukot.

Ehkä ainoa asia, mikä estää Trumppia täysin muuttamasta USA Venäjän kaltaiseksi mafiavaltioksi on miehen tyhmyys, joka näkyy tässä kirjassa kauhistuttavan yksityiskohtaisesti. Pahin vaara on, että Trump romuttaa maansa instituutioitten riippumattomuuden, antaen seuraavalla presidentille avaimet muuttaa Yhdysvallat diktatuuriksi.

Lukiessani Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin “Minä yksin. Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät” inhoni Trumppia kohtaan kasvoi todella paljon. Enkä vain inhoa häntä, koska olen eri mieltä hänen tavoitteistaan, vaan inhoan Trumpia ihmisenä. Miehen personalisuus koostuu kaikista niistä elementeistä, joita ei toivosi miltään johtajalta. Kuitenkin tämä narsissisinten itsetunto-ongelmia kärsivä älykääpiö on päässyt vallan huipulle.

Donald Trump on hyvä esimerkki siitä, miten laitaoikeiston käsitys “geneettisestä aristokratiasta” tai meritokratiasta on tyhjää propagandaa. Selvästi Yhdysvaltojen eliitti ei koostu maan parhaimmista ihmisistä.

Kauhistuttavampaa on se, että tällaiset Trump-paljastuskirjat vakuuttavat pääosin niitä, jotka jo inhoavat Trumppia. Kuten Maria Annalan keväällä julkaistu  ”Trumpin kansa. Keitä he ovat ja miksi he rakastavat johtajaansa” kirjassa ilmenee, Trumpilla on uskollinen kannattajakunta, jolle presidentti on itse Jumalan valittu instrumentti. Näille ihmisille Trump on jo tehnyt Amerikasta jälleen suuren ja nyt pitää varmistaa, että se pysyy suurena ja mahtavana. Katsotaan, jos Yhdysvaltoja riivaava koronaviruspandemia ehkä herättäisi ihmiset siihen todellisuuteen, että maailman ainoaa supervaltaa johtaa pestiin täysin kykenemätön mies, joka vakavasti uhkaa romuttaa maanda demokratian sekä koko nykymaailmaailman vakautta ylläpitäävää kansainvälistä järjestelmää.