Olen pitkään vältellyt lukemasta tietokirjoja Toisesta maailmansodasta ja keskittynyt noukkimaan siihen liittyvistä yksittäisistä ilmiöistä, kuten holokaustista. Taidankin olla niitä harvoja suomalaisia, jotka eivät ole lukeneet Antony Beevorin toista maailmansotaa käsitteleviä bestsellereitä.
Mutta pari vuotta sitten törmäsin Joanna Bourken, vuonna 2001 julkaistuun “Toinen maailmansota. Kansan historia” tietokirjaan. Teos käsittelee kronologisesti suursotaa, mutta tavallisen rivisotilaan ja siviilin perspektiivistä. Erityisesti lasten ja naisten näkökulmaa tarkastellaan.
Teoksen ydinfokus on sotarikoksissa, joita kirjailija tarkastelee puolueettomasti. Mutta selkeästi eniten sotarikoksia harjoittivat Natsi-Saksa ja Japanin imperiumi.
Bourke värittääkin synkät tilastoluvut aikalaiskuvauksilla, erityisesti pienten lasten, jotka joutuivat kärsimään pommituksista, nälästä, kylmästä, taudeista ja keskitysleireistä.
Parasta tässä kirjassa on sen sujuva kerronta. Siinä siirrytään lintuperspektiivistä kerrotuista kontekstikuvauksista suoraan ihon alle meneviin aikalaisten haastatteluihin, kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Nämä eri kerotmusmuodot on yhdistetty niin sujuvasti, että tuntui kuin lukisit jonkun ihmisen nuotiokertomusta Toisesta maailmansodasta.
Mielenkiintoista on kirjailijan analyysi rasismista, joka näkyi lähes kaikissa sodan rintamissa. Esimerkiksi natsien rasismin kaikki tietävät, mutta ei niin paljon liittoutuneitten rasismia japanilaisia vastaan ja japanilaisten rasismia kiinalaisia ja Tyynenmeren alkuperäiskansoja kohtaan.
Samalla puolueettomuus näkyy kirjan globaalissa perspektiivissä, jossa Eurooppa on vain yksi rintama muitten joukossa. Tämän vuoksi kirjassa saat lukea aika paljon Aasian perspektiivistä Toiseen maailmansotaan laajemmin kuin Mantšurian miehityksen kuvauksen kautta.
Aasian mantereen rintaman kauhut olivatkin kaikista mielenkiintoisemmat, koska niitä käsitellään aika vähän valtavirtahistoriassa. Esimerkiksi en tiennyt, että Japani pääsi melkein Intiaan asti. Tai, että brittiläiset vyöryttivät japanilaisten päälle Nepalin heimoista koottuja sotajoukkoja.
Mutta se, mikä jää tästä teoksesta mieleen on Toisen maailmansodan tuhon skaala. Siviilejä kuoli Toisessa maailmansodassa enemmän kuin missään muussa sodassa ennen sitä. Joka ikinen sodan osapuoli rikkoi sodankäynnin sääntöjä. Esimerkiksi Kansanliiton aikana oli solmittu sopimus, ettei siviilikohteita saanut pommittaa. Hupsis!
Kuvaukset tavallisten ihmisten kärsimyksistä ovat todella ahdistavaa luettavaa, ilmankin holokaustia. Tämä onkin todella raskasta luettavaa, vaikkakin suhteellisen lyhyt kirja. Se, että kaiken lukemani jälkeen yhä kyynelehdin lukiessa naisten ja lasten kärsimyksestä, osoittaa etten ole kadottanut ihmisyyttäni.
Tässä kirjassa sellaiset kuuluisat taistelukentät kuin Normandia, Dunkirk, Okinawa, Iwo Jima ja Stalingrad saavat kokonaan uuden merkityksen.
Kun lukee tätä kirjaa, huomaa miksi kolmatta maailmansotaa pelätään niin paljon. Vaikka ydinpommeja ei olisi keksitty, niin jo Toisen maailmansodan teknologialla kyettiin tuhoamaan kokonaisia valtioita, osoittaen kolmannen maailmansodan olevan apokalyptinen sota. Todennäköisesti kolmas maailmansota tuhoaisi planeettamme ja veisi meidät takaisin kivikauteen. Toisen maailmansodan varjo vaikuttaakin siihen, miksi nykyään hybridisotaa käydäänkin. Rauhaan lajimme ei vielä kykene, mutta olemme keksineet tavan yrittää tuhota toistemme, ilman että avoimesti tapetaan miljoonia terroripommituksilla ja keskitysleireillä.
Joanna Bourken “The Second World War: A People’s History” ei ole herkkävatsaiselle lukijalle. Jo kirjan kansikuva osoittaa, mitä tässä teoksessa esiintyy. Sota ei olekaan kaunista, kun olet sen keskellä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 