Kolonialismin historia

Monille kolonialismi on muinaista historiaa, jolla ei ole mitään relevanssia nykyaikana. Maksimissaan se on historian pieni kömmähdys. Oikeastaan kolonialismi oli hyvä asia maailmalle, koska se toi sivistystä ja ihmisoikeuksia alistetuille kansoille. Mutta silti se pitäisi unohtaa, koska kolonialismia ei ole enää olemassa. Sitten kolonialismin syyllisyydellä kiristetään veronmaksajilta kehitysapurahaa ja sallitaan maahanmuuttoa. Emmekö voi jo unohtaa kolonialismia ja siirtyä eteenpäin?

Koska synnyin ja kasvoin Brasiliassa, joka on entinen Portugalin siirtomaa, kolonialismi ei tunnu muinaiselta historialta.  Sen vaikutukset yhä tuntuivat Brasiliassa ja sen aikaisia rakennuksia on yhä pystyssä. Brasilialaisessa populaarikulttuurissa kolonialismiin sijoittuvat tarinat ovat yhtä suosittuja kuin Toiseen maailmansotaan sijoittuvat kertomukset Suomessa.

v
Santa Catariinan osavaltion pääkaupungin 1600-luvulla rakennettu kirkko. Vietin paljon aikaa tämän rakennuksen liepeillä.

Mutta en ole yksin, vaan viime vuonna Suomessa julkaistiin muutama kolonialismia käsittelevä julkaisu. Esimerkiksi Eeva Rinteen väitöskirja koskien suomalaisten koulujen antamaa kuvaa kolonialismista ja globaalista etelästä. Sekä viime vuonna arvioimani Joukko Aaltosen ja Seppo Sivosen julkaisema “Orjia ja Isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla”. Mutta paras viime vuonna julkaistu kirja aiheesta on Antti Kujalan “Kivenmurskaajat: kolonialismin historia”

Kujala käsittelee puolueettomasti kolonialismin historiaa. Erilaisia teorioita ja niitten uskottavuutta käydään läpi keskustelevaan sävyyn. Lukijalle jääkin paljon tilaa ottamaan omat johtopäätöksensä. Esimerkiksi jos ottaa sen asenteen, että totuus on jossain kahden teorian välissä, niin kolonialismi on karmea ilmiö.

Kirjailija jakaa teoksensa kappaleet kolonialismiin liittyvien ilmiöitten mukaan. Ideana on, että lukija saa kokonaiskäsityksen kolonialismin toiminnasta ja kehityksestä, eikä niinkään jokaisen kolonisoidun valtion kronologisesta historiasta.

Tämä ratkaisu oli yllättävän hyvä, koska kirjailija onnistuu osoittamaan, miten kolonialismi yhä vaikuttaa nykymaailmaamme, eikä ole mikään muinainen tapahtuma.

Kirja lähteekin syvälliseen tutkimukseen, esimerkiksi miksi Etelä-Amerikassa demokratia on heikkoa ja korruptio niin vahva? Mutta myöskin miksi Afrikka on niin toivoton manner, mutta Aasia taas ei?

Teos alkaa määrittelemällä kolonialismin. Sitten rajaamalla teoksen käsittelevän vain merten takaisia valloituksia. Kirjassa jääkin pois Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan valloitukset. Mutta myöskin kiistanalaisemmat tapaukset, kuten moderni Israel tai Suomen saamelaisalueet.

Kirjan mukaan jokainen eurooppalainen suurvalta harrasti erityyppistä kolonialismia eri aikoina. Tämän vuoksi mantereet ja jopa sen sisällä olevat valtiot kärsivät eri kolonialismin perinnöistä.

Kirjan suurin teesi on, että mitä suurempi valkoisten eurooppalaisten siirtolaisten väestö oli maassa, sitä huonommin se menestyi itsenäisyyden jälkeen. Tämä oli minulle uutta tietoa, mikä osoittaa rasististen mielikuvien voimaa. Yleisin myytti kertoo päinvastaista.

Kujalan mukaan valkoinen siirtolaisväestö muodostui oligarkiaksi, joka suosi itseään. Sillä  ei ollut mitään halua luovuttaa valtaa alkuperäiselle väestölle. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa suurin osa alkuperäisväestöstä ei muodostanut mitään korkeaa sivilisaatiota, joka olisi kyennyt vastustamaan siirtokuntien leviämistä. Ne, jotka olivat olemassa, hävitettiin sodilla ja kulkutaudeilla.

Kirjailijan mukaan valkoinen eliitti pyrkikin aktiivisesti estämään afrikkalaisia omistamasta maata, oppimaan viljelemistä ja muutenkin kouluttautumasta. Afrikkalaisten piti olla vain alemman kastin työvoimaa. Silloin ei ole mikään ihme, että itsenäistyvät siirtokunnat, joista valkoinen väestö pakeni, ne romahtivat köyhyyteen.

Kujala osoittaa hyvin, ettei milläkään eurooppalaisella imperiumilla ollut mitään haluja sivistää valloitettuja maita. Siirtokuntia kohdeltiin enemmänkin sijoituskohteina, joissa oli ikävästi barbaarisia alkuasukkaita. Siirtokuntien pääasiallinen tehtävä oli tuottaa voittoa eurooppalaisille suuryhtiöille, jotka verotuksen kautta rikastuttaisivat emämaata. Emämaa sitten antoi suuryhtiöille armeijan suojellakseen niitä alkuasukkaitten kohtuuttomilta itsenäisyysvaatimuksilta.

Kirjailija kuitenkin kumoaa Leninin teorian kolonialismista kapitalismin korkeimpana vaiheena. Oikeastaan suurin osa kolonialismin aikaisista suuryhtiöistä oli aatelistaustaisten henkilöitten hallinnassa, eikä porvareitten. Kujalan mukaan kolonialismi olikin “herrasmieskapitalismia”.

Kujalan mukaan kolonialismi oli valtioille taloudellisesti kannattamatonta touhua, koska suurin osa voitoista meni yksityisille yhtiöille. Näillä yhtiöillä ei ollut mitään halua tuhlata rahaa mihinkään sivistämisprojektiin. Eikä imperiumeillakaan ollut siihen varaa, vaikka halua olisikin. Erityisesti hyvinvointivaltion syntyaikoina, siirtokunnat rajattiin pois ja keskityttiin emämaan työläisten olojen parantamiseen.

Tämän vuoksi suurin osa sivistämisprojektista olikin yksittäisten kristillisten seurakuntien harteilla. Näillä taas ei ollut resursseja opettaa kovin montaa alkuasukasta. Pahimmillaan kristilliset lähetyssaarnaajat sortuivat harjoittamaan orjakauppaa tai muuten osallistumaan siirtokunnan riistämisessä.

Kirja osoittaakin, että Afrikka joutui erityisen riistetyksi. Kaikki mahdolliset hyväksikäytön muodot toteutettiin Afrikassa. Esimerkiksi vielä 1960 asti monet eurooppalaiset suurvallat aktiivisesti pyrkivät estämään afrikkalaisen väestön kouluttautumisen ja pääsyn siirtokuntien virkamiehiksi. Kun sitten afrikkalaiset valtiot alkoivat itsenäistymään, monilla ei ollut melkein yhtään modernin valtion hoitoa osaava ihminen tai demokraattista traditiota. Samalla kylmän sodan juonittelut iskivät päälle, jolloin jo heikot afrikkalaiset valtiot joutuivat jonkun kylmän sodan osapuolen masinoiman vallankaappauksen, salamurhan tai sisällissodan uhriksi. Tämä selittääkin, miksi Afrikassa kapitalistiset ja sosialistiset kokeilut epäonnistuivat. Mutta kirjailija osoittaa, että erityisesti afrikkalaisten päättäjien sosialistiset kokeilut pahensivat heidän maittensa oloja vielä enemmän.

Kirjassa esitetäänkin vähän sama toteamus kuin Noam Chomskylla, jonka mukaan monet 60-70-luvun antikoloniaaliset itsenäisyystaistelut päättyivät marxistileninistisiin hirmuhallintoihin, koska antikoloniaalisissa sodissa vain häikäilemättömimmät toimijat selvisivät. Kujalan versiossa äärivasemmistolaiset sissitaistelijat menestyivät, koska toisin kuin puhtaasti nationalistisilla sisseillä, kommunisteilla oli kansainvälinen tukiverkosto. Esimerkiksi Vietnamissa oli useita sissijoukkoja ennen vietkongeja, mutta ranskalaiset, japanilaiset, Etelä-Vietnamin nukkehallinto ja amerikkalaiset tuhosivat nämä. Vietkongit pyysivät kyllä apua Yhdysvalloilta, mutta tämä ei suostunut sitä antamaan. Sen sijaan kommunistinen Kiina ja Neuvostoliitto olivat avokätisiä.

Darwinistiseen elonjäämiskamppailuun verrattavassa tilanteessa, ainoastaan ehdotonta uskollisuutta ja äärimmäistä pragmaattisuutta sekä kansainvälistä tukea omaavat kommunistiset sissijoukot jalostuivat voittajiksi. Hintana oli kuitenkin raakalaismaisten hirmuhallintojen pystyttäminen.

Itsenäistyvässä Afrikassa muodostui kirjailijan mukaan “portinvartijavaltioita”. Nämä ovat järjestelmiä, jossa valtio ohjaa yksipuolisesti, mitä varallisuutta kanavoidaan teollisuudelle ja väestölle.  Kynnys käyttää tätä varallisuutta suosiakseen omia sukulaisia ja hallintoa tukevia toimijoita madaltuu melkoisesti. Tämä yhdistettynä olemattomaan kokemukseen demokraattisen järjestelmän kompromisseihin, luo Afrikassa riivaavan klaanipolitiikan ongelmia.

Kirjailija muistuttaa, että monet nykyiset afrikkalaiset klaanit olivat eurooppalaisten valloittajien keksimiä. Tarkoituksena oli perinteinen “hajota ja hallitse” periaatte, jolla ylläpitää valtaansa siirtokunnissa. Samaa harjoitettiin Intiassa, jossa brittiläiset institutionalisoivat kastijärjestelmän jäykäksi ja pseudorodulliseksi, mitä se alun perin ei ollut. Tietenkin nykyisten afrikkalaisten eliittien etu on jatkaa keinotekoisten heimojakojen ylläpitämistä ja uskotella alamaisiaan, ettei afrikkalaiseen kulttuuriin kuulu demokratia. Kujalan mukaan ei ole näyttöä, että afrikkalaiseen kulttuuri olisi eritysen autoritaarinen.

Yllättävää tässä kirjassa on myöskin sen selostus Etelä-Afrikasta. Olin siinä uskossa, että apartheid-aikainen Etelä-Afrikka oli taloudellisesti menestynyt valtio, mutta niin ei ollut. Etelä-Afrikan talous oli surkealla retuperällä juuri apartheidin takia, mutta valkoisen väestön elintasoa tekohengitettiin ulkomaanveloilla. Esimerkiksi monet Etelä-Afrikkalaiset yritykset olivat taloudellisissa vaikeuksissa, koska valtio esti sitä kouluttamasta mustia afrikkalaisia vaativimpiin töihin, paikatakseen työvoimapulan. Osaavia valkoisia työntekijöitä oli aivan liian vähän teollisuuden tarpeisiin, vaikka halukkaita olisikin ollut.

Kirjailija osoittaakin, että Etelä-Afrikka oli erityisen viheliäinen siirtomaa, jossa mustaa afrikkalaista väestöä riistettiin ja samalla pidettiin aktiivisesti vallan ja korkean elintason ulkopuolella. Lukiessaan tätä kirjaa, pystyn ymmärtämään, miksi apartheid-vastaisen ANC-puolueen yksi vanhoista taistelulauluista oli “tapa buuri” (hollantilaisperäiset eteläafrikkalaiset valkoiset). Koska buurit esitetään tässä kirjassa melkoisina rasistisina kusipäinä. Onkin suuri ihme, etteivät mustat afrikkalaiset vaan teurastaneet kaikki Etelä-Afrikan valkoiset kostoksi.

Lukiessa tätä kirjaa, auttamatta vertasin sen kertomien siirtomaitten historiaa Suomeen. Olihan Suomi ensin osa Ruotsia ja sitten Venäjää. Venäjä oli antanut meille autonomisen aseman. Saimme Venäjän vallan aikana harjoitella itsehallintoa Ruotsin imperiumin alun perin rakentamalla parlamentaarisella järjestelmällä. Näin opimme kompromissin taidot ja uskon riippumattomaan lainsäädäntöön. Silti kävimme sisällissodan, mutta heti sen jälkeen hävinneen vastapuolen maltillisemmat ainekset integroitiin takaisin demokraattiseen järjestelmään. Suomella olikin historiallinen onni, ettei Venäjä kohdellut meitä kuin joutomaata, jossa vain sattuu olemaan hyväksikäytettävää väestöä, kuten kaikki eurooppalaiset imperiumit näkivät Afrikan ja Amerikan mantereet.

Kujala osoittaakin, että kolonialismi ei ollut mitään muuta kuin valtavan turha ja inhimillistä kärsimystä aiheuttava projekti. Se samalla osoittaa, miten oikeassa Timothy Snyder on teesinsä kanssa, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto kolonisoivat Itä-Euroopan Toisessa maailmansodassa.

Siinä, missä Eurooppa kärsi yhden holokaustin, globaalissa etelässä koettiin eurooppalaisten toimesta useita. Kujalan kirjassa ilmeenikin, että massamurhia ja keskitysleirejä oli perustettu Etelä-Amerikkaan. Afrikkaan ja Aasiaan useita, ennen natseja. Ainoa ero natseihin ja siirtomaaherroihin on se, ettei siirtomaaherrojen tarkoitus ollut hävittää alkuperäiskansoja sukupuuttoon. Ainoastaan ”kurittaa” kapinoivat kansat. Eri asteissa lähes jokainen maailman kolkka joutui eurooppalaisen tuhoamaksi ja riistämäksi.

Kujalan kirja ei mainitse Snyderia. Mutta jos on lukenut jälkimmäistä, huomaa että Kujanan kirjassa kuvatut kolonialismin toimintamenetelmät ovat kuin suoraan natseilta. Äärioikeisto onkin eurooppalaisen sivilisaation jäävuoren huippu, eikä mikään oikku.

Antti Kujala “Kivenmurskaajat: kolonialismin historia” on loistava kirja, joka käsittelee kaikkia kolonialismin ilmiöitä, eikä se vain keskity sen huonojen puolien mässäilyyn, vaan tämä kirja on suurimmaksi osaksi aika neutraali. Yrityksiä tehdä hyvääkin siirtokunnissa oli. Mutta käytännössä eri syistä päädyttiin tässä arviossa mainittuihin kauheuksiin.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa, koska se käsittelee todella paljon niitä faktoja, joita olen blogissani vuosia käsitellyt, arvioidessa englanninkielisiä teoksia. Esimerkiksi Vietnamin sodan, brittien hallitseman Intian ja transatlanttisen orjakaupan kauhut.

Vasta kirjan viimeisessä kappaleessa Kujala antaa oman äänensä kuulua ja esittää nykymaailman ongelmien johtuvan kolonialismista. Näistä ongelmista ei pääse eroon sulkemalla rajoja ja teeskentelemällä ettei ole osa samaa planeettaa. Kolonialismin ongelmat on korjattava, jos haluaa vakaan ja turvallisen maailman.

Tässä loppuosassa onkin ongelma. Suomi osallistui epäsuorasti kolonialismiin ja voitaisiinkin argumentoida, ettei meillä ole mitään velvollisuutta osallistua mihinkään kolonialismin korjausprojektiin. Mielestäni tämä argumentti voidaan kumota sillä, että niin kauan, kun hyödymme kolonialismin jättämistä rakenteista, meillä on velvollisuus korjata ne. Sama argumentti soveltuu ilmastonmuutokseen. Vaikka suomalainen teollisuus on puhtaampi kuin Kiinan, me silti valmistamme tai ostamme suurimman osan tuotteistamme Kiinasta. Niin kauan, kun me hyödymme jostain epäkohdasta, emme voi teeskennellä, ettei meillä ole mitään tekemistä epäkohdan kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s