Öyhötyksestä taidetta

Olen tutkinut äärioikeistolaista retorikkaan melkein viisi vuotta ja kirjoittanut siitä blogiini. Minua kiehtoo, miten äärioikeisto omii erilaisia sanoja, muuttaen niitten alkuperäistä tarkoitusta tai keksimällä kokonaan uusia kuvaamaan haluamaansa ilmiöitä. Esimerkiksi maahanmuuttokriitikko, suvakki, mokuttaja ja polpo. Oma suosikkini on kuukausi sitten Perussuomalaisten puoluesihteeri Riika Purran keksimä termi “digimarxistit”. Se ketkä ovat digimarxistit tai, miten marxismi liittyy digitalisaatioon, ei avattu. Näin asiat vain koettiin.

Aleksanteri Kovalaisen vuonna 2018 julkaistu “Kansallinen herätys” romaani rakentuu tämän äärioikeistolaisen kielen ympärille.

Romaanissa seuraat kuvitteellisen äärioikeistolaisen järjestön Kansan kidan aktivistia ja piraattiradiotoimittajan nousua Suomen valtapiireihin. Kerronta on tämän hahmon perspektiivistä, joten koko romaani on yhtä suurta rasistista tajunnanvirtaa. Tuntuukin kuin olisit lukemassa yhtä todella sekavaa Rajat kiinni! -ryhmän somekirjoitusta.

Kovalainen on laittanut kerronnan sekaan ihan oikeita suomalaisten äärioikeistolaisten aktivistien lausuntoja ja kirjoitusten pätkiä, mikä osoittaa, ettei kirjan retoriikka ole täysin keksittyä. Ihan oikeasti ihmiset ajattelevat näin.

Ideana on osoittaa äärioikeistolaisen ajattelun järjettömyyden. Erityisesti väkivallan ja äärioikeistolaisuuden määrittelyt kirjassa ovat kiinnostavaa lukea. Kirjan hahmo ei tuomitse äärioikeistolaista terrorismia, koska hän ei usko sen olevan terrorismia, vaan kansan aitoa vihanpurkausta. Samalla hahmo ei pidä itseään äärioikeistolaisena ja fasistina, vaan isänmaallisena ihmisenä. Mutta myöhemmin hän määrittelee fasismin tarkoittavan kansallismielisyytä ja olevan ihan hyvä idea.

Vaikka tällainen kerronnallinen konsepti kuulostaa hyvältä paperissa, sen toteutus on surkea. Vaikka luen äärioikeistolaisia tekstejä melkein ammatikseni, ei niitten lukeminen ole mieluisaa. Enkä tarkoita sillä, että niitten sisältävät ideat olisivat vastenmielisiä, vaan koska ne ovat huonosti kirjoitettuja.

Tässä kirjassa joudutkin lukemaan yli 300-sivua surkeaa retoriikkaa, vain jotta pääset äärioikeistolaisen aktivistin pään sisään. Ongelma tässä toteutuksessa on se, etteivät kaikki äärioikeistolaiset kirjoita mitään tajunnanvirtaa. Jotkut oikeasti osaavat kirjoittaa hyvin.

Minua alkoikin väsyttää kirjan teksti, jolloin kiinnostukseni alkoi lopahtaa. Luin väkisin puuduttavan tekstin, kun halusin tietää miten juoni oikein tulisi päättymään.

Kirjan juonen konflikti syntyy äärioikeistolaisen ympäristön sisäisistä konflikteista. Fiktiivinen Kansan kita on kryptofasistinen järjestö, joka pyrkii pääsemään valtaan, valloittamalla Perussuomalaiset –puolueen. Samalla kuitenkin se joutuu tasapainoilemaan fiktiivisen väkivaltaisen uusnatsiliikkeen “Kansan vastaiskuliikkeen” kanssa. Romaanissa osataan hyvin kuvata hidas radikalisoituminen koko ajan äärimmäisempiin ideoihin, kunnes homma karkaa totaalisesti käsistä.

Kirjassa sekoittuukin fiktiiviset ryhmittymät ja aktivistit oikeitten ryhmien, puolueitten ja aktivistien kanssa. Tämä fiktion ja todellisuuden sekoitus vielä hämmennettiin enemmän, koska kirjailija antoi joillekin fiktiivisille hahmoille muunnoksia todellisten ihmisten nimistä. Sitten päähahmoilla on eksoottisia ulkomaalaisia nimiä, jotka todennäköisesti ovat symbolisia. Mutta nämä nimet enemmänkin häiritsivät, koska ne ovat niin epätyypillisiä Suomessa. Esimerkiksi selvästi Halla-ahoa muistuttava hahmon nimi on “Klaus von Salna” ja päähahmon “Zebedeah Kiukkonen”. Miten voin ottaa vakavasti tällaisia nimiä?

Tajunnanvirtamainen kertomus ja romaanin loppu tuntuivat laiskoilta. Jos ei ole hyvin perehtynyt äärioikeiston retoriikkaan, tämä romaani tuntuu epäuskottavalta olkiukolta äärioikeistosta. Mutta vaikka kuinka vastenmielisiä ajatuksia näillä aktivisteilla todellisuudessa on, jotkut heistä osaavat ilmaista itseään selkeämmin ja jopa uskottavammin. Olisikin ollut kiinnostavapa, jos tämä romaani olisi saanut lukijan sympatisoimaan hahmon kanssa, jopa pitämään tästä ja kannustamaan tätä voittoon. Sitten lopulta kirjailija lätkäisee lukijan naamalle, kuinka tämä on koko ajan hurrannut sekopäisen totalitaristirasistin uranousulle. Romaanikirjallisuuden tarkoitus on saada lukija samaistumaan hahmoon. Esimerkiksi Vladimir Nabokovin ”Lolita” (1955) saa lukijan samaistumaan pedofiiliin ja sen takia se on klassikko. Sen sijaan Aleksanteri Kovalaisen romaanissa vain pyritään pilkkaamaan äärioikeistoa tyhminä todellisuudesta irrallisina juntteina, jotka eivät tiedä mitä ovat tekemässä. Kuitenkin äärioikeiston vaara on juuri siinä, että he tietävät mitä ovat tekemässä.

Aleksanteri Kovalaisen “Kansallinen herätys” on hyvän konseptin sisältävä romaani, mutta käytännön toteutus ei ole aivan onnistunut.