Kuripolitiikka tarkoittaa sukupuuttoa

Pandemia on laittanut useat valtiot ja niitten taloudet polvilleen. Estääkseen totaalisen taloudellisen romahduksen, keskuspankit ja valtiot ovat pumpanneet miljardeja yksityisiin yrityksiin, instituutioihin ja joissain tapauksissa suoraan maansa kansalaisten pankkitileihin. Näin rajua keynesiläistä elvytyspolitiikkaa ei ole nähnyt vuosikymmeniin.

Jos viruksen vuoksi voimme kuopata markkinaliberalismin ja kuripolitiikan, mitä voimme saada aikaan torjuakseen ilmastonmuutoksen?

Otinkin luettavaksi Naomi Kleinin viime vuonna julkaistun poliittisen manifestin “Tulessa: Uuden vihreän diilin palava tapaus”.

Toisin kuin aiemmissa teoksissa Klein ei edes yritä teeskennellä puolueetonta, vaan julistaa tässä kirjassa ekososialismin nimeen. Kirjailijan mukaan moderni kapitalismi on kykenemätön ratkaisemaan ilmastonmuutosta. Syitä on monia, kuten öljyn tuottavuus, suuryritysten taloudellinen lyhytnäköisyys ja kapitalismin epätasa-arvoisten rakenteitten aiheuttama takertuminen olemassaoloeviin resursseihin.

Kirjailija julistaakin: kuripolitiikka tarkoittaa sukupuuttoa.

Ratkaisuksi ilmastonmuutokselle Klein ehdottaa uutta vihreää diiliä, joka on hiilineutraalin sosialistisen yhteiskunnan luonti. Ohjelman nimi viittaa 30-luvun Yhdysvaltojen hyvinvointivaltion rakentamisprojektiin, jota kutsutiin uudeksi diiliksi. Kirjassa myöskin viitataan Toisen maailmansodan jälkeiseen Euroopan Marshal-apu jälleenrakennusohjelmaan.

Kirjailijan mukaan siirtyminen uusiutuviin energiamuotoihin ei tule onnistumaan, jos suurin osa ihmisistä on köyhä ja näin riippuvaisia halvasta energiasta ja ruuasta. Mutta myöskin, jos jatkamme samaa korkeaa kulutuksen elämäntapaa. Onkin samaan aikaan saatava kaikille ihmisille riittävä elintaso, jossa heillä on varaa ryhtyä kasvissyöjiksi ja suosia julkisia kulkuneuvoja, että muutettava koko ylikuluttamisen elämäntapaamme.

Kirjailijan mukaan ainoastaan valtion massiiviset julkiset investoinnit voivat taata hyvän elintason ja ylikulutukseen voidaan puuttua rajoittamalla turhan krääsän tuotantoa kestämättömillä tavoilla.

Mutta Klein ei ehdota jotain superdemariyhteiskuntaa, joka lähenee Neuvostoliiton totaalista valtiota, vaan välimuotoa, jossa keskusvallan sijaan, paikalliset yhteisöt hallitsevat resursseja. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kylällä olisi julkisesti omistettu tuuli- tai aurinkovoimala, jonka tuotot menisivät suoraan sen paikallisyhteisön julkisten palveluitten ylläpitämiseen.

Osa tämän kirjan teksteistä on ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto” (2014) kirjasta, mutta tähän on lisätty uusimpia artikkeleita ja päivitetty vanhoja. Klein vastaa tässä kirjassa moniin edellistä ilmastonmuutosta käsittelevän kirjansa kohdistuneeseen kritiikkiin. Mutta myöskin ilmastodenialistiseen propagandaan.

Olikin mielenkiintoista havaita, että Kleinin uusin kirja vastaa moniin kritiikkeihin, joita ilmastonmuutosdenialisti Mikko Paunion ”Hourulan väen ilmastovallankumous” (2019) kirja esitti ilmastonmutostorjuntaa vastaan.

Yksi keskeisimmistä ilmastonmuutosdenialistien argumenteista on haukkua ympäristöaktivisteja siitä, että nämä matkustavat paljon lentokoneilla ja omistavat auton. Miten voit aidosti pelastaa luonnon, jos et itse elä eristäytyneen metsän mökissä, kuten Pentti Linkola?

Klein vastaa tähän kritiikkiin sillä, ettei yksilöllisillä valinnoilla ole mitään merkitystä, ainoastaan massalla. Kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä saadaan vaatimaan valtiota puuttumaan saastuttaviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, yhteiskunta muuttuu sellaiseksi, jossa ei voidakaan tehdä saastuttavia yksilöllisiä valintoja.

Kleinin mukaan on modernin kapitalismin etu uskotella ihmisille, että nämä ovat toisistaan eristäytyneitä yksilöitä, jotka omalla kulutuksella voisivat muuttaa maailmaa. Tällöin estetään ihmisiä yhdistymästä kollektiiviseen toimintaan valtarakenteita vastaan. Itselleni tämä on aina ollut itsestäänselvyys, mutta joihinkin ihmisiin tämä yksilöllisiin kulutusvalintoihin keskittyminen aina puree.

Mutta on Kleinillä ja Pauniolla paljon yhteistä: Kummatkin kritisoivat nykyistä markkinavetoista ja useimmiten “realistiseksi” kutsuttua valtavirran näkemystä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Mutta siinä, missä Paunio näkee juutalaiskommunistien salaliiton tuhotakseen valkoisen, lihaa syövän heteromiehen, Klein toivoisi Paunion fantasiat olevan totta.

Kleinin mukaan kompromissihakuiset ympäristöaktivistit eivät ole onnistuneet torjumaan ilmastonmuutosta hiiliveroilla. Kirjailija julistaakin kompromissin olevan tie tuhoon, koska ei ilmastosta voida torjua maltillisesti. Se joko torjutaan tai ei. Sen vuoksi kirjailija hylkää kaiken kompromissin ja julistaa radikaalin politiikan aikakauden alkaneeksi.

Mutta saadakseen yhteiskunnan muutetuksi ekososialistiseksi, on saatava massat taakseen. Sen vuoksi Klein käsittelee kirjassaan paljon sitä, miten ilmastonmuutoksen torjunta voidaan yhdistää työläisten, köyhien, naisten, vähemmistöjen ja globaalin etelän oikeuksiin?

Tämä kumoaakin kertaheitolla Paunion kaltaisen ilmastonmuutosdenialistien käsitykset ympäristöaktivisteista yläluokkaisina valkoisina “kermaperseinä”, jotka haluavat vain torjua ilmastonmuutosta, osoittaakseen muille omaa moraalista hyvyyttä.

Vaikka Klein referoi paljon ruotsalaista ympäristöaktivisti Greta Thunbergiä, hän myöskin referoi paljon etnisiin vähemmistöihin ja eri maitten alkuperäiskansoihin kuuluvia aktivisteja. Kleinin kirja perustuukin hänen osallistumaansa ilmastonmuutospaneeliin neuvotteluihin, jossa kanadalaiset ammattiliitot, etnisten vähemmistöjen ja ympäristöjärjestöjen edustajat neuvottelivat tasa-arvoisemmasta strategiasta ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Kleinin mukaan kapitalismi takaa sen, että joissain köyhissä alueissa ainoa työpaikka on kaivos tai öljynporaus, jolloin paikalliset asukkaat tulevat äänestämään heidän työpaikkojaan säilyttäviä poliitikkoja. Sen vuoksi hiilineutraaliuden saavuttamistrategioitten pitää olla niitten ihmisten suunnittelemia, joita nämä strategiat koskettavat eniten. Kirjailija mainitsee esimerkiksi öljyporaustyöntekijöitten suunnittelemasta tavasta siirtyä mahdollisimman kivuttomasti hiilineutraaleimpiin työpaikkoihin. Yksi tapa taata tämä kivuton siirtyminen on omistaa itse uusi työpaikka.

Kleinin yksi keskeisimmistä teeseistä on, että jos ilmastonmuutoksen torjuntaan liitetään paremman yhteiskunnan luonti, moni ihminen tulee kannattamaan sitä, vaikka henkilökohtaisesti ei uskoisi ilmastonmuutokseen. Mitä väliä, jos luodaankin parempi maailma?

Vaikka tämän kirjan argumentit ja ympäristötuhon historian käsittely ovat kiinnostavia ja vakuuttavia, Kleinin ideologia ei ole toistaiseksi menestynyt. Tässä kirjassa Klein antaa tukensa amerikkalaisille presidenttiehdokkaille Elizabeth Warrenille ja Bernie Sandersille sekä Labour-puolueen entiselle johtajalle Jeremy Corbynille. Kukaan näistä henkilöistä ei pääsyt lähellekään tavoiteltua valta-asemaa.

Sama on Suomessa, jossa en ole nähnyt kenenkään Vihreän puolueen edustajan ehdottaneen mitään ekososialistista. Marinin hallitus on vasemmistolaisin vuosikymmeniin, mutta se ei ole toistaiseksi ehdottanut yhteiskunnan totaalista muutosta, torjuakseen ilmastonmuutoksen.  Tarkoittaen, ettei Kleinin ideoille ole suurta kannatusta.

Kleinin pelastukseksi, hän sentään ei keskittynyt vain puoluepolitiikkaan. Vaan hän kirjoittaa ruohojuuritason ulkoparlamentaarinen liikkeitten voimasta painostaa hallituksia toimiin. Tästä hyvä esimerkki onkin Elokapina, jonka manifesti käsittelee paljon samoja ideoita kuin Kleinin.

Toinen ongelma on kirjailijan tapa käsitellä ydinvoimaa. Koko energiamuodolle omistetaan vain muutama rivi, jossa todetaan uraanin kaivamisen ja varastoinnin olevan sen verran vaarallista ja voimaloitten rakentaminen sen verran hidasta, ettei koko projektiin kannata edes ryhtyä. Siinä se jääkin. Ei mitään analyysiä pienydinvoimaloista tai siitä voitaisiinko niitten rakentamista nopeuttaa investoimalla uuteen teknologiaan? Mutta jos Kleinin suunnitelmissa jokainen paikallisyhteisö saa vapauden rakentaa itselleen parhaimman energiaratkaisun, mikään ei estäisi joissain paikkakunnissa ydinvoimaloitten rakentamista. Tietenkin on oletettava, että paikalliset ihmiset ylipäätänsä haluavat rakentaa sellaisen omaan takapihaansa.

Saa nähdä, muuttuuko ekososialismi valtavirraksi pandemian aikana tai sen jälkeen. Nyt monet ovat nähneet, että valtio voikin moniin asioihin, joita ennen sanottiin hullujen kommunistien fantasioiksi.

Naomi Kleinin “On Fire: The Burning Case for a Green New Deal” on loistava kirja, jonka tyyli on innostava, vaikkakin paikoin synkkä. Idea siitä, että ilmastonmuutoksen torjunta voi olla muutakin kuin kieltoja, on tarpeellinen. Samaistun erityisesti Kleinin varoitukseen, että jos ilmastonmuutos annetaan tehdä tuhojaan, se voi nostaa ekofasismin valtaan. Se tarkoittaisi länsimaisen imperialismin lujittamista turvatakseen omien kansalaisten korkea elintaso, globaalin etelän kustannuksella, tiukkaa rajapolitiikkaa sekä kansalaisvapauksien kumoamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s