Autoritaarinen populismi

Timo Soini julkaisi keväällä tietokirjan populismista. Luin sen ja petyin. Kirja itsesään ei ollut huono, vaan siinä ei ollut mitään uutta. Teos tuntuikin rahastukselta, koska jos joku tuntematon tutkija olisi julkaissut samantasoisen teoksen, kukaan ei sitä noteeraisi. Populismi tuntuukin olevan loppuun kaluttu aihe, josta ei saa mitään uutta.

Mutta oikeilta tutkijoilta, kuten Pippa Norrisilta ja Ronald Inglehartilta löytyy vuonna 2018 julkaistu ”Kulttuurinen vastaisku: Trump, Brexit ja autoritaarinen populismi” (oma suonennos) tietokirjalla, jossa on jotain uutta.

Kirjailijoitten mukaan on olemassa kahdenlaista populismia. On perinteinen populismi, joka on kansan kosiskelua ja eliittivastaisuutta. Tätä esiintyy sekä oikealla, että vasemmalla. Tämä populismi voi olla hyvää tai pahaa. Se on sama määritelmä, jota Timo Soinikin käyttää kirjassaan.

Mutta on olemassa paha populismi, jota Pippa Norris ja Ronald Inglehart kutsuvat ”autoritaariseksi populismiksi”. Monet kutsuvat kyseistä populismia äärioikeistoksi, mutta autoritaarinen populismi ei välttämättä ilmene suorana fasismina.

Kirjailijat määrittelevät autoritaarisen populismin koostuvan käsityksestä, että turvallisuuden on ylitettävä kaikki muut yhteiskunnalliset tarpeet. Oman viiteryhmän yhdenmukaisuus on suojeltava kaikelta erilaiselta ja kansakunnan pitää olla lojaali vahvalle johtajalle.

Kirjailijoitten mukaan autoritaarisessa populismissa vahva johtaja on ainoa, joka kykenee tulkitsemaan aidon kansan halut ja palvella tätä. Jotta kansakunnan palveleminen maksimoidaan, valtion on alistuttava tämän vahvan johtajan käyttöön. Kaikki mahdolliset byrokratiat, etuoikeudet, rajoitteet, vallan kolmijako ja vähemmistöjen oikeudet, jotka ovat este kansan enemmistötahdon toteutukselle on purettava välittömästi.  Autoritaarinen populisti kehystää tämän vallan kahmimisen eliittivastaisena sotana, jossa tämä ”puhdistaa” mädäntyneen hallinnon rakenteet, jotta hän voisi nöyrästi palvella kansan tahtoa.

Näillä määritelmillä kirjailijat kutsuvat Donald Trumppia, Victor Orbania, Marie Le Penia ja perussuomalaisia autoritaarisiksi populisteiksi, jotka uhkaavat demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Sen sijaan, että kirjailijat tutkisivat populismia tutustumalla niitten puolueohjelmiin tai ideologioihin, he analysoivat populistien retoriikkaa.

Kirjassa ilmenee, että autoritaarisen populismin vaara ei ole siinä, että niitten vallassa olevat kansakunnat syöksyvät veriseen fasistiseen diktatuuriin. Sen sijaan nämä autoritaariset johtajat voivat vähitellen murentaa vallan kolmijaon ja ihmisoikeudet, muuttaen maansa melkein diktatuureiksi. Hyvä esimerkki tästä kehityksestä on Nicolas Maduron hallitsema Venezuela ja Victor Orbanin johtama Unkari. Kummassakin valtiossa järjestetään vaaleja ja kaikki demokratian instituutiot ovat nimellisesti olemassa. Mutta valta on keskittynyt mahtimiesten käsiin, jotka sanovat edustavansa kansan suoraa ja jakamatonta tahtoa.

Kirjailijoitten mukaan syy, miksi nyt länsimaissa on niin moni ihminen halukas nuolemaan rautakärkisiä nahkasaappaita, johtuu suureksi ikäluokaksi kutsutun vanhemman sukupolven kokemasta ahdistuksesta, että he ovat vieraita omassa maassaan. Feminismi, seksuaalivähemmistöt, monikulttuurisuus ja kasvava huoli ympäristöstä ovat muuttumassa vallitseviksi arvoiksi, joita nuorempi X- ja milleniaali-sukupolvet kokevat omikseen. On syntynyt valtava sukupolvikuilu, jossa nuorison sijaan, vanhemmat kapinoivat!

Kuten eräs radikaalioikeistolainen propagandisti sanoi ”konservatiivisuus on uusi punkki!”

b
Otettu Reditistä

Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin kirja perustuu laajoihin länsimaissa tehtyihin kyselytutkimuksiin ja taloudellispoliittiseen dataan. Näillä ensikäden tiedoilla, kirjailijat esittävät teorian, että Eurooppa on käymässä läpi sukupolvivaihdoksen, jossa hetkellisesti autoritaarinen populismi on nousussa, koska kulttuurinen ja demografinen kriittinen piste saavutettiin.

Kirjailijoitten mukaan nyt on olemassa kaksi eri sukupolviarvomaailmaa, jotka ovat konfliktissa keskenään: vanhemman sukupolven materialistit, joille tärkeintä on henkilökohtainen taloustilanne ja perinteiset arvot ja nuorempi jälkimaterialistinen sukupolvi, joille henkilökohtainen talous on yhdentekevää, tärkeintä on kyky ilmaista ja toteuttaa itseään vapaasti.

Kirjailijoitten mukaan materialistinen maailmankuva oli taloudellisesti epävarmojen aikojen dominoiva arvo, joka heijastui politiikkaan vielä 1960-luvulle saakka. Kun oman perheen toimeentulon turvaaminen keinolla millä hyvänsä oli akuuttia, ajatus toteuttaa itsensä jäi toissijaiseksi. Jälkimaterialistit taas syntyivät yltäkylläisyyden aikaan, jossa kohtuullinen elintaso on itsestäänselvyys. Tällaisessa ilmapiirissä pehmeät arvot ja kansainvälisyys korostuvat.

Kirjan tutkimusten mukaan vanhempi sukupolvi elää pääosin kasvukeskuksista syrjässä olevissa kunnissa, joissa teollisuus on hävinnyt. Tämä on aiheuttanut paikallisen nuorison muuttamisen suuriin kasvukeskuksiin, joissa maahanmuuttajataustainen väestö on suurempi. Vanhukset jäävät yksin kituviin kaupunkeihin.

Nuoremmat sukupolvet ovatkin syntyneet monikulttuurisempaan yhteiskuntaan, jota he pitävät itsestään selvänä ja he ovat itsekin taustaaltaan monikulttuurisia.

Tämä on mielenkiintoinen löytö, koska moni äärioikealla pelkää, että valkoisten eurooppalaisten määrän väheneminen sekoittumalla tummempiin kansoihin tarkoittaisi liberaalien arvojen kuolemista, jos ei itse länsimaalaisen kulttuurin ja valkoisen rodun sukupuuttoa.

Esimerkiksi perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma esittää tavoitteekseen pysäyttää suomalaisen väestön ”vaihtuminen” maahanmuuttajiin. Mutta tässä kirjassa onkin huomattu, että ei-valkoiset nuoret ovatkin yhtä feministisiä ja homomyönteisiä kuin valkoiset ikätoverit. Jos ei usko valkoisen rodun sisältävän jotain jakamatonta ydintä, joka katoaa maahanmuuton mukana, nykyinen väestömuutos ei pitäisi olla ongelma.

Vanhempi valkoinen sukupolvi onkin jäänyt yksin kuihtuviin paikkakuntiin ihmettelemään televisiossa näkyviä vähemmistöjä ja itsenäisiä naisia. Vanhempi sukupolvi kokeekin, että heidän tuntemansa maa on viety heiltä pois. Autoritaariset populistit ovat tarttuneet vanhemman sukupolven huoliin ja lupaavat pysäyttää nykykehityksen.

Kirjailijoitten mukaan nykyinen korkea elintaso onkin muuttanut politiikan jälkimaterialistiseksi. Kulttuuriset kysymykset ovat muuttuneet tärkeimmiksi kuin talous. Joten jopa materialistiset vanhukset tekevät äänestyspäätöksiään kulttuuristen kysymysten ympärillä.

Toinen mielenkiintoinen löytö on, että autoritaarista populismia äänestävät pääosin keskiluokka ja ylemmät luokat. Suurin osa köyhistä ei äänestä autoritaarisia populisteja. Mutta tämä johtuu siitä, että suurin osa köyhistä elää suurissa kaupingeissa ja koostuvat osittain etnisistä vähemmistöistä. Syrjäseutujen köyhät, jotka suurimmaksi osakasi ovat valkoisia, äänestävät autoritaarisia populisteja.

Mielenkiintoiseksi tämän kirjan teoria menee, kun siinä käy ilmi, että nuoremmalla sukupolvella on matalampi äänestysaktiivisuus kuin vanhemmalla. Tämä selittää, miksi autoritaariset populistit ovat nousemassa kaikkialla valtaan.

Kirjailijoitten mukaan perheen perustaminen nostaa äänestysaktiivisuutta. Nykyään solmitaan avioliitto ja hankitaan lapsia myöhemmin. Tämän vuoksi nuoret eivät olekaan kääntäneet politiikkaa vielä liberaaliin suuntaan kuten heidän arvonsa ennustaisivat. Kun nuoret alkavat muodostaa perheitä, autoritaarinen populismi tulee olemaan vain ohimenevä aalto, jonka jälkeen maailma muuttuu perusteellisesti nuorempien sukupolvien näköiseksi.

Sen lisään, että vaikka nuoret ovat suvaitsevaisempia kuin vanhempansa, se ei tarkoita, että nämä olisivat välttämättä vasemmistolaisia. Ainoastaan, että he eivät ole yhtä rasistisia, homofobisia ja sovinistisia kuin vanhempansa. Esimerkiksi Suomessa on tutkittu, että suurin osa nuorista ovat oikeistoliberaaleja.

Kirjassa kuitenkin varoitetaan, että jos länsimaitten taloudellinen tilanne kääntyy jyrkkään laskuun, nuoremmat sukupolvet voivat omaksua materialistisia arvoja, mikä tarkoittaisi liberalismin kuolemista. Joten elämme jänniä aikoja.

Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin ”Cultural Backlash: Trump, Brexit and Authoritarian Populism” on todella hyvä kirja, jos pitää ensikäden tiedosta. Tässä sitä tilastodataa on runsaasti, vaikkakin teoksessa analysoidaankin retoriikkaa. Ainoa ongelma tässä kirjassa on, että kirjailijat haluavat teoriansa olevan niin aukoton, että samoja pointteja analysoidaan kaikilla mahdollisilla tilastomuuttujilla. Joten tuntuu kuin kirjoittajat hakkaisivat lukijan päätä samalla pointeilla miljoonia kertoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s