Hyvä terroristi

En muista, miksi otin Doris Lessingin, vuonna 1985 julkaistun “Hyvä terroristi” romaanin luettavaksi. Todennäköisesti näin jossain otsikon ja otin sen lukulistaan. Hyvä terroristi kuulostaa sen verran rajulta otsikolta, että varmaan on hyvää luettavaa.

Kun tartuin kirjaan, sain selville, että kirjailija oli voittanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon! Viimein luen laatukirjallisuutta terrorismista! Yleensä hikiset dekkaristit kirjoittavat aihepiiristä klisetäytteistä roskaa, johon aina lankean.

Lessingin “Hyvä terroristi” kertoo joukosta nuorista englantilaisista kommunisteista, jotka ryhtyvät suunnittelemaan pommi-iskua Pohjois-Irlannin vapauttamiseksi Iso-Britannian imperiumista.

Kirja käsittelee nuorisokapinaa, vieraantumista tavallisesta elämästä ja radikalisoitumista. Mutta pettymyksekseni kirja ei keskity kunnolla muuhun kuin vieraantumiseen ja nuorisokapinaan.

Kirja olettaa, että tiedät, mitä kommunismi on ja erityisesti Pohjois-Irlannin ja Englannin välisestä konfliktista. Sinut ampaistaankin heti näitten nuorten kommunistien valtaaman talon logistisiin järjestelyihin ja siitä terrorismiin. Joten kirja ei selitä kunnolla mikä sai kirjan hahmot radikalisoitumaan? Saatkin kuvan, että he ovat joukko yläluokkaisia arkitodellisuudesta täysin vieraantuneita nuoria, jotka ryhtyvät leikkimään terroristia.

Stereotypia on tuttu. Erityisesti viime vuonna arvioimani Bryan Burrouin ”Days of Rage: America’s Radical Underground, the FBI, and the Forgotten Age of Revolutionary Violence” kirjan kautta. Siinä paljastuu, että suurin osa valkoisista amerikkalaisista äärivasemmistolaisista terroristeista kuuluivat ylempiin sosiaalisiin luokkiin. Ainoastaan mustien terroristiryhmät koostuivat pääosin työväenluokan edustajista.

Mutta Lessing epäonnistuu taustoittamaan kuvitteellisia hahmoja yhtä hyvin kuin Burrou todellisia aikalaisia!

Tarina sekopäisistä terroristeista ei ole itsesään paha, mutta romaanin tarkoitus on yleensä saada lukija samaistumaan hahmoihin. En samaistunut. Enemmänkin pidin kirjan hahmoja idiootteina ja toivoin jatkuvasti, että heille kävisi huonosti.

Joku voi väittää, että terroristeihin samaistuminen ei ole tavoiteltavaa, eikä varmaan kirjailijan tarkoitus. Ongelmaksi tulikin, että ei tässä kirjassa ole sellaista kiehtovaa antisankaritunnelmaa tai hulluudella mässäilyä, mikä pitäisi kiinnostustani yllä. Enemmänkin todella puutteellinen henkilökuva nuoresta naisesta, joka haluaa elämässään jotain jännittävää, jolloin hän saa enemmän kuin tilasi. Luinkin romaanin väkisin läpi. Ehkä jossain vaiheessa tulee joku ahaa-elämys!

En ymmärtänyt yhtään, miksi hahmot valitsivat aatteekseen kommunismin ja Pohjois-Irlannin itsenäisyyden? Romaanin keskittyi pääosin siihen, että nämä nuoret pitivät keski- ja yläluokkaista työssäkäyvän ihmisen elämää tylsänä ja kaipasivat sankaruutta, sekä voimakkaita tunteita. Romaanissa korostettiin erityisesti, miten iloisia kaikki olivat, kun mielenosoitukset päättyvät mellakointiin sekä poliisin kanssa painimiseen.

Mutta siihen se jää. Tuntuikin, että luin jotain huonoa antikommunistista propagandaa. Sinänsä kommunismin haukkuminen tai naurunalaiseksi osoittaminen eivät ole minulle ongelmia, mutta tässä kirjassa samaistuminen puute teki lukukokemuksesta melko tylsän.

Doris Lessingin ”Hyvä terrorsti” parhaat osat olivatkin kuvaukset mielenosoituksista ja eri kommunistiryhmien sisäisistä keskusteluista, joissa koko uusmarxismin pirstaleisuus ja ideologinen shoppailu tehtiin naurunalaiseksi. Mutta tämä kirja ei ole komedia tai satiiri. Vaan ihan vakava eksistentiaalinen radikalisoitumiskertomus, joka epäonnistuu kummassakin asiassa.

Vasta romaanin lopussa, kun päähahmo tajuaa, miten vakavassa paikassa hän on itsensä ajanut, oli tunteitta herättävä. Doris Lessingin osasi kuvata hyvin, miltä tuntuu omiin muroihin kuseminen. Siis vertauskuvallisesti. En ole kokeillut itse aamiaisaterian kostuttamista edellä mainitulla menetelmällä.