Saako homoja vihata?

Jyväskylän yliopiston kiistanalaisen kasvatusteorian ja tradition professorin Tapio Puolimatka julkaisi tänä vuonna uuden kirjan ”Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe”. Koska viime vuonna arvioni Puolimatkan klassikkoteoksesta “Seksuaalivallankumous: perheen ja kulttuurin romahdus” (2017) oli niin suosittu, otin tämänkin uutuuden luettavaksi.

”Saanko luvan – sanoa?” on puolustuspuhe sananvapauden puolesta ja samalla dokumentti natsipedofiilisuuryritysmiljardöörilääketeollisuusviherkommunistien yrityksistä kumota se.

Kirjan alku on todella hyvä kiteytys sananvapaudesta ja miksi vihapuhelait ovat vaarallisia liberaalidemokraattisessa järjestelmässä.

Olen 100% samaa mieltä Puolimatkan kanssa vihapuhelaista. Vihapuhetta on mahdoton määritellä objektiivisesti. Ajan mittaan se, mitä nykyään pidetään loukkaavana, voi tulevaisuudessa olla sallittua tai päinvastoin. Näin nykyiset epämääräiset lait ovat täysin tuomareitten kulttuurituntemuksen armoilla. Näenkin vihapuhelakien kuormittavan aika paljon oikeuslaitosta, kun joka kerta pitää tehdä melkoiset lingvistiset analyysit, siitä miksi jokin sanominen on haitallista. Valtiolle ei tulisi koskaan antaa valtaa määritellä, mitä saa sanoa tai ei.

Samalla Puolimatka muistaa mainita, että Weimarin tasavallassa oli vihapuhelakeja, joitten tarkoitus oli suojella juutalaisia. Nämä lait eivät estäneet natsien valtaannousua.

Natsit eivät aina suoraan kiihottaneet kansanryhmää vastaan. He käyttivät kiertoilmauksia, kuten nykyinenkin äärioikeisto. Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” (2018) mukaan natsit pyrkivät välttämään rasistileimaa, puhumalla “itäeurooppalaisista pakolaisista” tai “Weimarin kosmopoliiteista”, kun puhuivat juutalaisista.

Puolimatka on kirjassa samaa mieltä kuin minä, että ainoastaan väkivaltaan kehottava puhe voidaan kieltää. Tämän vuoksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan on maksimi, mihin sananvapauden raja voidaan ulottaa. Mutta ainoastaan, jos voidaan osoittaa, että puheen tarkoitus on kohdistaa väkivaltaa johonkin ihmisryhmään. Puolimatka ei anna esimerkkejä, minkälainen olisi tuomittava kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Minulle tulee mieleen Sebastian Tynkkynen, joka sanoi, että islam pitää kitkeä Suomesta pois karkottamalla kaikki muslimit Suomesta. Massakarkotukset ovat aina väkivaltainen operaatio.

Mutta tähän jääkin Puolimatkan uutuuskirjan positiivisuus. Sananvapauden periaatteellinen puolustuspuhe on kaksikymmentäsivua pitkä. Se referoi vasemmistolaisia intellektuelleja, eikä Puolimatkan alkuperäisiä ajatuksia. Puolimatka sananvapauden puolustus on hyvin vanhentunutta. Hän ei käsittele esimerkiksi, miten some on muuttanut puheen luonnetta ja levinneisyyttä tai, miten somen algoritmit edistävät valheellisen propagandan leviämistä sekä vieraitten valtioitten ja suuryritysten massamanipulaatiota? Nämä ovat nykyajan sananvapauden haasteita. Mutta Puolimatkalla ei ole mitään sanottavaa niistä.

Mitä muuta sitten kirjan muissa 174 sivuissa on?

”Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe” on päivitetty versio “Seksuaalivallankumous: perheen ja kulttuurin romahdus” (2017) kirjasta. Puolimatkan mukaan seksuaalivähemmistöjen suojelun nimissä sananvapautta ollaan kumoamassa. Seksuaalivähemmistöjä ei voidakaan enää sanoa ”pervoiksi”, ”mielisairaiksi” tai pedofiileiksi, ilman että ihmiset pahastuvat ja saat potkut.

Sen sijaan, että Puolimatka pysyisi periaatteellisella tasolla ja perustelisi, miksi ihmisillä pitäisi olla oikeus loukata seksuaalivähemmistöjä, hän yrittää perustella, miksi loukkaaminen ei oikeasti ole loukkaavaa, vaan koko länsimaisen sivilisaation pelastamista! Tässä kohtaa Puolimatka tekee virheen.

Sananvapaus ei ole riippuvainen siitä onko väite totta tai ei. Muutenhan sananvapautta ei tarvittaisi, jos puhuu totta. Samalla, kun Puolimatka esittää täysin epäuskottavan salaliittoteorian, hän tekee itsensä naurunalaiseksi, mikä vaikeuttaa lukijaa ottamasta hänen sananvapausargumenttejansa vakavasti.

Puolimatkan kirja onkin vaikea arvioida, koska se menee useaan eri osa-alueeseen sekä on itsensä kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi Puolimatka ei osaa päättää ovatko vihapuhelait kommunistien, natsien vai suurkapitalistihomojuutalaisten salaliitto? Koska en halua vääristellä Puolimatkan sanomisia, päätin että Puolimatka puhuu yhdestä ainoasta salaliitosta, johon kuuluvat kaikki nämä ryhmät. Mutta mikä on näitten motiivi rajoittaa seksuaalivähemmistöjä loukkaava puhe?

Puolimatkan mukaan oikeasti transsukupuolisten oikeuksien ajaminen on lääketeollisuuden salajuoni, jolla myydä kalliita hormonilääkkeitä ja ihon alle meneviä valvontamikrosiruja, sivilisaation hyvinvoinnin kustannuksella. Puolimatka toistaa edellisen kirjan väitteen, jonka kumosin blogissani, että esiaviollinen seksi, itsetyydytys, abortti, ehkäisy ja homoseksuaalisuus tuhoavat sivilisaatioita.

Toinen väite on, että transsukupuolisten oikeuksia ajavia järjestöjä rahoittavat miljardöörit, kuten George Soros. Rahoituksen tarkoitus onkin edistää transhumanismia. (ihmisen ja koneen risteytystä.)

Puolimatka ei kerro, miksi transhumanismi olisi ongelma? Hän vain olettaa, että ihmisiä pelottaa ajatus siirtää tietoisuus tietokoneeseen tai korvata keho elektronisilla implanteilla.

Puolimatka vetoaa äärioikeistolaiseen nettisivustoon, jonka mukaan yksi transjärjestön rahoittajista on säätiö, jota rahoittaa transhumanismista innostunut homomiljönääri. Se, että jollain rahoittajalla on eksoottinen harrastus, ei vielä todista, että hän rahoittaa jotain järjestöä juuri, koska hän haluaa käyttää sitä välineenä muuttaakseen ihmiset roboteiksi. Tällä logiikalla kaikki, mitä Kone-säätiö rahoittaa, onkin tarkoitus edistää hissien myyntiä.

Voisin lopettaa kirjan tähän ja kaikkien päivä olisi parempi. Kuitenkin, jos haluat pilata päiväsi, niin jatka lukemista. Sakeus vain kasvaa!

Puolimatkan itsekin tietää, miten absurdilta koko transhumanismiväite kuulostaa, koska hänen pääväitteensä onkin, ettei LGBTQ-liike voi olla heikko ja sorrettu, jos miljardöörit rahoittavat siihen kuuluvia järjestöjä.

Kuitenkin se, että jotkut amerikkalaiset järjestöt saavat paljon rahaa, ei vielä tarkoita, että koko liike olisi vaikutusvaltainen. Samalla Puolimatka ei vertaa LGBTQ-järjestöjen rahoitusta kristillisiin homovastaisiin järjestöihin. Trumpin aikana kristillinen konservatiiviliike on saanut liittovaltion ja monen miljardöörin tuen. Kuka silloin on altavastaaja? Ja vaikka LGBTQ-liike olisi vaikutusvaltainen, se ei vielä kumoa heidän ajamaansa asiaa. Onhan Amnesy International vaikutusvaltainen ja rikas järjestö, mutta silti sei ei tarkoita, etteikö ihmisoikeuksia maailmassa rikottaisi.

Mitä tulee lääkeyhtiöargumenttiin, elämme kapitalistisessa järjestelmässä. Länsimaissa suurin osa valtioista ei valmista lääkkeitä itse ja monissa maissa lääkkeitä pitää ostaa itse tai KELA-korvauksella. Joten tietenkin lääkeyhtiöt rikastuvat hormonihoidoilla. Lääkeyhtiöt rikastuvat kaikkien hoitomuotojen myymisestä. Onko silloin syöpähoito lääkeyhtiön salaliitto, kun he rikastuvat sillä? Puolimatka ei edes vaivaudu osoittamaan, että lääkeyhtiöt jotenkin ohjaisivat transjärjestöjä. Eikä myöskään, etteikö hormonihoidot toimisi.

Kirjailija ei vaikuta tietävän, etteivät kaikki transsukupuoliset kaipaa hormonihoitoja. Joillekin riittää androgyyninen pukeutuminen. Hormonihoitojen tarpeellisuus käydään lääkärin ja psykiatrin kautta. Joskus sitä tarvitaan, joskus ei. Mutta on pelottavampaa ajatella, että kaikki transsukupuoliset kaipaavat kalliita leikkauksia ja hormonihoitoja.

Puolimatka siirtyykin todistamaan, että seksuaalivähemmistövastaisia mielipiteitä sensuroidaan. Kuitenkin kirjassa ei ole yhtäkään esimerkkiä valtiosta sensuroimassa jonkun homovastaisen mielipiteen. Ainoa tapaus on Päivi Räsäsen, joka ei ole vielä ratkennut.

Kyseistä tapausta Puolimatka käsittelee yksipuolisesti. Esimerkiksi hän ei mainitse, että valtakunnansyyttäjä painottaa Räsäsen twiitin kontekstiä, ei itse tekstin sisältöä. Raamatun homofoobiset lauseet eivät ole rikos, vaan konteksti, missä niitä sanotaan. Olisin kaivannutkin Puolimatkalla pohdintaa, voiko sananvapaus tarkoittaa, että kaikissa paikoissa ja tilanteissa saa sanoa mitä tahansa? Puolimatka puoltaa vähän tätä, kun hän mainitsee Westboro Baptist Churchin saaneen Yhdysvalloissa oikeuden osoittaa mieltä kaatuneitten sotilaitten hautajaisissa. Mutta Suomella ei ole koskaan ollut yhtä laajaa sananvapauskäsitystä kuin Yhdysvalloissa, joten kotimaisempaa perustelua olisin kaivannut oikeudelle solvata ihmisiä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Tämän vuoksi Puolimatka pyrkii todistamaan sensuurin sillä, että ihmisiä erotetaan työpaikoistaan seksuaalivähemmistövastaisista mielipiteistä. Suurin osa esimerkeistä ovat yksityisistä yrityksistä ja -järjestöistä. Näillä tahoilla on työsopimus ja arvot, joihin työntekijän on sitouduttava, jos haluaa saada työpaikan. Kenelläkään ei ole pakko olla töissä missään tietyssä yrityksessä, joten Puolimatkan esimerkit eivät ole sananvapauden loukkausta. Ihmisillä on täysi oikeus demonisoida seksuaalivähemmistöjä, mutta omalla ajallaan tai ilman, että tiettyihin arvoihin sitoutunut taho on työntekijään linkittynyt. Suurin osa esimerkeistä on vielä Yhdysvalloista, joissa työsuojelulait ovat paljon heikommat kuin Suomessa.

Ainoa tapaus, jossa ei-yksityisen instituution virkamies erotettiin virasta, on CERN-tutkijan Alessandro Strumian tapaus. Puolimatkan mukaan Strumia sanoi “että naisen aliedustus fysiikan aloilla ei voi johtua sukupuoliennakkoluuloista, koska naisia suositaan alalla sen sijaan että heitä syrjittiin”.

Googlasin tapauksen ja oikeasti tutkija erotettiin, koska tämä oli pitänyt CERN:nin nimissä naisille seminaarin työsyrjinnässä, jossa hän sanoi “fysiikka on miesten keksimä ja miesten rakentama.” ja väitti, että oikeasti miehiä syrjitään enemmän kuin naisia, koska ideologia. CERN:illä on menettelyohje, johon työntekijä sitoutuu. CERN:in mukaan Strumia rikkoi tämän ohjeen. Strumilla on sananvapaus, mutta hän saa harjoittaa sitä jossain muualla kuin CERN:in nimissä.

Puolimatka ei käsitele miksi yrityksillä ja instituutioilla pitäisi olla arvoja, joihin sitoutua, jos haluaa olla töissä sille? Tai, miksi työyhteisö pitäisi hyväksyä keskuuteensa työntekijän, joka pitää osan työntekijöistä ja asiakkaista alempiarvoisina? Näitten kysymysten analyysi olisi tehnyt kirjasta paljon mielenkiintoisemman ja haastavan.

Puolimatkan mukaan toinen sananvapauskysymys on someilmiö, jossa jonkun henkilön taustoja kaivetaan, löytääkseen mustamaalaustarkoitukseen vanhoja vihamielisiä kirjoituksia. Minusta tämä ei välttämättä ole sananvapauskysymys, vaan moraalikysymys. Moraalikysymys, koska onhan ihmisillä täysi oikeus ottaa selvää ihmisten taustoista, jos tiedot ovat julkisesti saatavilla. Samalla sananvapaus takaa oikeuden kritisoida ihmisiä, haukkua heitä ja jopa käyttää tämän omia kirjoituksia itseään vastaan. Se onko tällainen menettely eettistä, on sitten toinen kysymys, jota Puolimatka ei analysoi.

Kirjailijan mukaan transfobiseksi haukkuminen on sananvapauden kaventamista, koska haukkumasanalla tuhotaan ihmisen uskottavuuden. Mutta niin on homojen haukkuminen pervoiksi, saastoiksi, pedofiileiksi ja sivilisaatioitten tuhoajiksi.

Vasemmistoliito poliittisen asiantuntija Minja Koskelan omaelämäkerrassa “Ennen kaikkea feministi” (2019) hän kirjoittaa, että vihapuhe kaventaa demokratiaa, koska sen tarkoitus on hiljentää muita. Hänen mukaansa vihapuheen tarkoitus on osoittaa kohteille missä heidän paikkansa yhteiskunnassa on: marginaalissa, alistettuina ja syrjittyinä, eikä yhteiskunnan keskiössä ja äänessä. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Puolimatkan vastaus tähän näkemykseen, mutta sellaista ei ole. Sananvapaus takaa oikeuden haukkua toista ihmistä. Puolimatkalla ei ole erityisoikeuksia rakentaa ympärilleen kuplan, jossa kukaan ei saa sanoa häntä homo- ja transfobikoksi.

Se, mikä on sananvapauskysymys, on maallitus, jota Puolimatka ei käsittele. Maalitus on koordinoitu häirintäkampanja, jossa sadat, jos ei tuhannet somekäyttävät vyöryttävät kohteen someprofiiliin hyökkääviä kirjoituksia. Tarkoitus on pelotella kohde ja hiljentää tämän. Mutta miten valtion tulisi puuttua näihin ilmiöihin? Ovathan somealustat yksityisiä yhtiöitä, jotka moderoivat itsensä. Kenenkään ei ole pakko käyttää somea.

Pitäisikö perustaa valtion sometarkastusvirasto? Mutta eikö tällöin valtio puutu suoraan yksityisen yhtiön toimintaan ja ihmisten sananvapauteen? Pitäisikö estää ihmisten arvosteleminen somessa? Pitäisikö tuomita sakkoon ihminen, joka saadaan osoitettua koordinoineen vihakampanjan? Näihin monimutkaisiin kysymyksiin Puolimatka ei vastaa tai kysy.

Ärsyttävintä on Puolimatkan tapa irrottaa käsitteitä niitten konteksteista. Esimerkiksi kirjailijan mukaan vihapuhelait haittaavat vähemmistöjä, esimerkiksi eheytyshoitoja kannattavia seksuaalivähemmistöjä, transsukupuolisia vastustavia transsukupuolisia ja heteronormatiivista avioliittoa kannattavia kristittyjä. Kuitenkin kirjassa ei ole yhtäkään esimerkkiä missä valtio olisi sensuroinut näitä ihmisiä.

Puolimatka käsitteleekin sanaa “vähemmistö” tarkoittavan lukumääräistä vähemmistöä, eikä historiallisia vähemmistöjä. Seksuaalivähemmistöjä pyritään nykyään suojelemaan, koska he ovat olleet ja yhä ovat yhteiskunnan marginaalia, jota tuhansia vuosia tapettiin oman sukupuoli-identiteettinsä takia.

Yhä transsukupuoliset tappavat itsensä syrjinnän takia tai murhataan. Yhdysvalloissa transsukupuolisiin kohdistunut väkivalta kutsutaan jo “epidemiaksi”. Erityisen hauraat ovat köyhät transsukupuoliset, jotka negatiivisen stigman takia eivät saa muuta töitä kuin seksitöitä. Transsukupuolisia seksityöläisiä tapetaan länsimaissa todella paljon. Yleensä murhaaja on humalassa oleva miesjoukko, joka “järkyttyy”, kun saakin selville, ettei ahdistelemansa nainen olekaan biologinen nainen.  THL:än mukaan transnuorten kokemukset väkivallasta olivat huomattavasti tavallisempia kuin muilla suomalaisnuorilla.

Puolimatka myöskin väittää, että vihapuhelailla sorratetaan biologisdia naisia, jotka tarvitsevat vain biologisille naisille tarkoitettuja tiloja. Kirjailija pelkää, että naisiksi naamioituneet miehet valtaavat naisten vessat ja turvakodit. Mutta koska vihapuhelait estävät transsukupuolisen syrjinnän, naiset eivät voi puolustautua mahdollisilta fyysisiltä hyökkäyksiltä. Kirjassa ei ole yhtäkään todistetta, että tällaista tapahtuu tai olisi todennäköistä. On muistettava, että transsukupuoliset ovat aina menneet haluamaansa sukupuolittuneeseen tilaan. Eihän naisten vessoisa ole mitään kromosomitutkia, jotka hälyttävät, jos ”väärän” sukupuolen edustaja tulee asioimaan.

Sama on lain kanssa, jossa vanhempi on kielletty kutsumasta transsukupuolista lastaan tämän entisellä nimellä tai estämään tätä hankkimasta korjausleikkauksia. Kirjassa käsitellään yhtä tapausta, jossa isää uhattiin oikeustoimilla, mutta vain uhattiin. Sen sijaan Puolimatka mainitsee, että transsukupuolisen teinin isä lähti valittamaan laista useassa äärioikeistolaisessa ja konservatiivisessa propagandamediassa. Eka kerta, kun kuulen jonkun sanovan, että häntä hiljennetään, usean mediahaastattelun kautta.

Kaikista tyhmin “sensuuri” väittämä on Puolimatkaan itseensä kohdistunut. Hän valittaa, ettei yliopisto suostu julkaisemaan hänen kirjonaan, koska

“yliopiston viralliseen julkaisuluetteloon kirjataan vain yliopiston nimissä, yliopiston tutkijana ja yliopiston tutkimukseen liittyviä julkaisuja. Ei valitettavasti julkaisuja, jotka on kirjoitettu esim. Harrastus-, järjestö- tai liiketoiminnan tai esim. Yksityishenkilön roolin liittyen.”

Olisin aika pettynyt Jyväskylän yliopistoon, jos tätä roskaa julkaistaisiin heidän julkaisuluettelossaansa. Tässä kirjassa ei ole edes mitään alkuperäistä tutkimusta. Suurin osa kirjan lähteistä ovat äärioikeistolaisista propagandasivuista tai konservatiivisista kristillisistä ajatuspajoista.

Puolimatkan kirja on täynnä vääristelyitä. Esimerkiksi kirjailija puolustaa eheyttämishoitoja, joita on todettu olevan kidutusta. Hän ei edes käsittele tätä aspektia, joka tekee koko “hoito” muodosta niin kiistanalaisen.

Puolimatka maalaa vision, jossa sukupuolineutraalinen avioliitto edistää valtaapitävien kätkettyä pyrkimystä poistaa tulevat sukupolvet oikeusjärjestyksestä ja määritellä kaikki sopimukset tällä hetkellä elävien keskeiseksi sopimukseksi. Sitten heteroseksuaalinen avioliitto lopulta lakkautetaan, koska se syrjii muita. Valtio saa vallan määritellä perheitten koostumuksen ja olemassaolon ja tulee sen mukaan rikkomaan perheitä, jos se näkee tarpeelliseksi. Mitään todisteita tai edes teoriaa, miten näin voisi käydä ei ole kirjassa.

Oikeastaan tässä kirjassa kaikille hulluimmille väitteille ei ole viitettä ollenkaan. Jolloin on oletettava lähteen olevan päänsisäiset äänet. Joskus lähde on joku äärioikeistolainen propagandalehden kirjoitus, kuten Breitbartin, Rebel Median ja LifeSiteNewsin.

Puolimatkan kirjassa myöskin välillä annetaan lähdeviite jollekin väitteelle, mutta kun menet tarkistamaan mihin julkaisuun hän viittaa, tämä viite puuttuu. Esimerkiksi sivulla 73 Puolimatka viittaa “Murray 2019, 51 ss” esittämään salaliittoteoriaan, mutta lähdeluettelossa ei ole ketään Murray nimistä henkilöä! Onko joku tarkistanut tämän kirjan?

Puolimatkalla on myöskin tapana siteeraada samaa lähdettä pariin kertaa, kun kuvaa täysin normaaleja asioita, totuttaen lukijan lähteeseen. Sitten kappaleen lopussa hän upottaa tekstiin jonkun mielettömän salaliittoteorian, eikä anna lähdettä. Mutta lukija olettaa hänen yhä puhuvan samasta lähteestä. Mutta lähde laitetaan aina lauseen loppuun tai sitten pisteellä merkittään onko koko kappale viittaus vai vain tietty lause. Sitä ihmettelee, miten tämä kirja on professorin kirjoittama?

Puolimatka myöskin referoi J. Michael Baileyn “The Man Who Would Be Queen” (2003) kirjaa, joka on osoittautunut epätieteelliseksi propagandaksi, perustellakseen että oikeasti transsukupuoliset ovat vain pervoja miehiä, jotka kiihottuvat ajatuksesta, että he olisivat naisia ja muut luulevat heitä naisiksi.

Puolimatka tietää Baileyn kirjan olevan kiistanalainen, joten hän yrittää puolustaa sitä referoimalla Alice Degrerin ”Galileon keskisormi” (2016) kirjaa, joka väittää Baileyn tutkimuksen olevan kunnollista.  Kummankin kirjan havainnot on kumottu tutkijoitten toimesta. Jos kiinnostaa kansanomaisempi selitys miksi Puolimatkan puolustama teoria on roskaa, suosittelen ContraPoints-kanavan “Autogynephilia” -videota.

Puolimatka sekoittaa kirjassaan sukupuolen ja seksuaalisuuden. Kirjailijan mukaan, jos lapsi kokee, että hän kuuluu seksuaalivähemmistöön, hänet voidaan ohjata pedofiilisiin suhteisiin. Sen vuoksi kouluissa ei saisi kertoa seksuaalivähemmistöistä mitään tai, että he ovat yhtä hyviä kuin heterot. Kirjailija ei selitä, miksi heteroseksuaalisuuden opettaminen ei altista lapsia pedofilialle? Heteroseksuaalinen identiteetti iskostetaan lapsille syntymästä asti. Jos pitää sukupuoli-identiteettiä samana asiana kuin seksuaalisuus, meidät kaikki opetetaan pedofiilien uhriksi. Tämän ajatusvirheen takia puolet kirjasta on pieleen mennyttä analyysiä, jolla yritetään oikeuttaa homovihaa.

Puolimatka valittaa tässä kirjassa, miten hänen pedofiliateoriaansa ei ymmärretä, vaan häntä haukutaan homofoobikoksi, joten lainaan kirjailijaa suoraan:

”Seksuaalikasvatuksen perustana on virheellinen käsitys lasten seksuaalisuudesta, jonka mukaan lapsi on syntymästään saakka seksuaalista nautintoa etsivä olento, jolla on myös kaikkina ikäkausina oikeus seksuaaliseen nautintoon. Tältä pohjalta lapsia ohjataan seksuaalikasvatuksessa seksuaalisia kokeiluja tavoittelevaan elämäntapaan. Kun tähän liitetään oletus, että pedofilia on normaali ja terve seksuaalinen suuntautuminen, luodaan perusta alentaa tai poistaa lasten ja nuorten suojaksi säädettyjä seksuaalisia suojaikärajoja. Näin lapsia ja nuoria ohjataan elämäntapaan, joka alistaa heidät hyväksikäytölle ja tuottaa heille pettymyksiä ja kärsimystä.”

Puolimatkan teoriassa on se paha virhe, että se pitää itsetyydytystä samana asiana kuin seksi. Tämän vuoksi hän luulee, että koulussa itsetyydytyksestä kertominen on sama kuin rohkaistaisiin lasta harrastamaan seksiä. Muistan yläasteella, miten terveystiedon opettaja kertoi, ettei pidä kiirehtiä menettämään neitsyyttä. Ettei saisi alistua kaveripiirin paineeseen ja muuta sellaista. Tämä kaikki tapahtui vuosina 2007-2008. Puolimatka ei viittaa mihinkään opetussuunnitelmaan, jossa olisi kerrottu toisin. Kun muistaa, että Puolimatkan edellisessä kirjassa itsetyydytys kerrottiin olevan sivilisaatioita kaatava seksuaalienergian tuhlausta, huomaa miksi hän ei pidä seksuaalikasvatuksesta.

Sitten Puolimatka ei vaikuta tunnistavan suostumuksen käsitettä. Pedofilian ongelma on, että se on raiskaus. Raiskaus on aina väkivaltaa ja toisen alistamista. Aikuinen on aina valta-asemassa suhteessa lapseen. Vaikka lapsella olisi teoreettisesti seksuaalisia haluja aikuisia kohtaan, silti tämä on oman henkisen ja fyysisen kehitystasonsa vuoksi heikompi osapuoli. Tällöin alaikäisen suhde aikuiseen on aina alistussuhde, vaikka nuori muuta ajattelisikin.

Kouluissa opetetaan aika paljon suostumuksesta. Itsekin muistan koulussa, miten minulle kerrottiin, että jos joku koskettaa minua tavalla, joka saa minut tuntemaan itseni epämukavaksi, minun on poistuttava tilanteesta ja kerrottava vanhemmille tai jollekin muulle aikuiselle tapahtuneesta. Samaa kerrotaan vanhemmillekin nuorille. Vanhempanikin opettivat minulle hyvin nuorena varomaan tuntemattomia aikuisia, jotka tarjoavat karkkeja tai yrittävät kosketella intiimeihin paikkoihin. Samalla nykyvasemmisto yrittää ajaa raiskauslakeihin suostumuksen käsitettä. Tässä kirjassa toistuukin sama ongelma kuin edellisessä, jossa myöskin Puolimatka puhui seksistä kuin raiskausta tai oman kehon itsemääräämisoikeutta ei olisi olemassa.

Vaikka joku saisikin määriteltyä pedofilian normaaliksi ja terveeksi, mitä kukaan ei ole, niin “normaali” ja “terve”, eivät tarkoita, että jokin asia on oikein, hyödyllistä tai hyvää. Sitten pitäisi onnistua kumoamaan edellä mainitut käsitykset suostumuksesta, eri-ikäisten valta-asemasta ja kehitystasosta. Se vaatisi melkoisen yhteiskunnallisen muutoksen, että kaikki nämä asiat kumottaisiin. Puolimatka ei osaa nimetä tällä hetkellä ketään, joka ajaisi pedofilian laillistamista ja suojaikärajan alentamista. Koko kirjan pedofiliaosio ei ole mitään muuta kuin ikiaikaista yritystä demonisoida seksuaalivähemmistöt yhdistämällä heidät pedofiileihin.

Koska Puolimatka ei löydä konkreettisia esimerkkejä pedofilian normalisoimisesta, hän käyttää konservatiivisen järjestön raporttia, jonka mukaan Iso-Britannian 16 vuoden suojaikäraja on tehnyt nuoremmat ajattelemaan, että seksi aikuisen kanssa on normaalia ja sosiaaliviranomaiset eivät pysty estämään hyväksikäyttöä poliittisen korrektiuden takia.

Otin selvää kyseisestä raportista ja sen mukaan sosiaaliviranomaiset olivat keskittyneet antamaan tytöille ehkäisy- ja aborttineuvontaa kuin kysymämään, miksi he niitä tarvitsivat?

Raportin mukaan tytöt oli huumattu pedofiilien toimesta, jotta hyväksikäyttö oli mahdollista.Tytöt eivät kyenneet pyytämään apua sosiaaliviranomaisilta, eivätkä viranomaiset huomenneet merrkejä hyväksikäytöstä ja ihmiskaupasta.

Tapaus on todella valitettava ja kertoo sosiaaliviranomaisten piittaamattomuudesta. Mutta Daily Mailin raporttia käsittelevässä uutisessa haastateltu sukupuoliterveysjärjestön toimitusjohtaja kritisoi kyseistä raporttia siitä, että se sekoittaa nuorten tyttöjen seksuaalisuuden ja hyväksikäytön toisiinsa kuin ne olisivat sama asia. Se, että pedofiilit kaappaavat kodista karanneita tyttöjä ja saavat nämä huumeriippuvaisiksi, jotta raiskaaminen on mahdollista, ei vielä tarkoita, että seksuaalikasvatus on syypää tai, että pedofilia on normalisoitumassa.

Puolimatkan “Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe” on vielä hirvittävämpää roskaa kuin edellinen kirja. Puolimatka valittaa tässä teoksessa, että hänen uraansa on yritetty tuhota, vaatimalla että Jyväskylän yliopisto erottaisi hänet. Edellistä blogikirjoitustani Puolimatkasta on käytetty todistusaineistona Puolimatkan epäpätevyydestä. En kannata Puolimatkan erottamista yliopistosta mielipiteittensä takia. Niin kauan, kun hän opettaa sitä, mihin hänet palkattiin, ei ole syytä irtisanomiseen.

Sananvapaus antaa vapauden olla väärässä. Sen vuoksi puolustan kuolemaan saakka Puolimatkan oikeutta tehdä itsensä pelleksi. Niin kauan, kun hän ei kehota väkivaltaa seksuaalivähemmistöjä vastaan hän on lain ulottumattomissa. Sen sijaan häntä voi kritisoida, kuten teen nyt. Puolimatkan kirja on ilkeämielistä roskaa, joka sisältää kaikki mahdolliset argumentointivirheet.

1 Comment

  1. Analogiasi Koneen säätiön rahoituksesta ja hissien tukemisesta ontuu. Logiikallasihan kaikki Pritzkerien rahoitus menisi hotellitutkimukseen sen sijaan, että Tawani Foundation rahoittaa Jennifer Pritzkerin oman mielenkiinnon kohteita — samoin kuin Koneen säätiö rahoittaa ympäristötutkimusta ym. Herlinejä henkilökohtaisesti koskettavia aiheita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s