Toisen aallon feminismin historia

Brownmiller on toisen aallon feministiteoreetikko, joka 70-luvulla tuli kuuluisaksi teoretisoidessaan raiskauksen olevan enemmänkin vallankäyttöä kuin perverssiä seksuaalista himoa.  Vuonna 2000 hän päätti julkaista muistelmat amerikkalaisesta feministiliikkeestä, nimeltä “Meidän aikanamme. Muistoja vallankumouksesta” (oma suomennos)

Tässä kirjassa Brownmiller ei käy läpi vain henkilökohtaista elämäänsä 60-70-luvun feministiliikkeessä, vaan koko aikakauden feminismin historian. Hän haastatteli lukuisia aikalaisia ja kävi läpi niukan arkistomateriaalin, kooten aika sujuvasti luettavan historiikin. Vaikka tämä on muistelmateos, kirjailija on yllättävän puolueeton.

Puolueeton, siinä mielessä, että hän avaa feministiliikkeen negatiivisiakin puolia, kuten sisäiset riidat ja äärimmäisemmät ryhmät. Silti on muistettava, että ollen yhden liikkeen jäsenen muistelmat, tässä on vain yhden ihmisen perspektiivi aikalaistapahtumiin ja henkilöihin.

Mielenkiintoiseksi tämä kirja menee, kun kirjailija välillä ottaa lintuperspektiivin ja kertoo, mitä suuria historiallisia tapahtumia oli menossa samaan aikaan, kun jokin feministien toiminta oli käynnissä. Sitä huomaa, että vuonna 1968 oli aika tapahtumarikasta aikaa.

Kirjan mukaan historia oli toistumassa. Samalla tavalla kuin 1800-luvulla ensimmäisen aallon feminismi oli syntynyt orjuuden vapautusliikkeestä, toisen aallon feminismi syntyi kansalaisoikeusliikkeestä.

Orjuuden vapauttamisessa olleet naisaktivistit olivat tajunneet, että jos mustilla on oikeuksia, entä naisilla?

Kirjailijan mukaan toisen aallon feminismi alkoi kansalaisoikeusliikkeen äärivasemmistolaisesta siivestä. Joukko Vietnamin sodan ja rotuerottelun vastustajia oli radikalisoitunut 60-luvun lopussa pitämään koko amerikkalaista liberaalikapitalistista järjestelmää mätänä. Asiaan vaikutti myöskin se, että monen aktivistin vanhemmat olivat kommunisteja tai anarkisteja.

Mutta toisin kuin vanha vasemmisto, nämä uudeksi vasemmistoksi kutsutut radikaalinuoret eivät sitoutuneet yhteen kommunistiseen puolueeseen tai pitäneet Neuvostoliittoa minään mallina tai esimerkkinä kommunismista. Sen sijaan tämä kansalaisoikeusliikkeen äärivasemmisto koostui sitoutumattomista kommunisteista ja anarkisteista.

Brownmillerin mukaan kommunistipuolueet olivat taantuneet pieniksi kulteiksi 60-luvulla, eivätkä ne kiinnostaneet nuoria samalla tavalla kuin edellisiä sukupolvia. Suosituimmaksi tavaksi muuttaa yhteiskuntaa olivat ulkoparlamentaariset painostusryhmät, jotka olivat saaneet paljon aikaa mustien kansalaisoikeuksien puolella. Vallankumous tuntui olevan vain nurkan takana.

Toinen syy toisen aallon feminismille oli kirjailijan mukaan ehkäisypilleri. Se vapautti naisen raskauden pelosta ja antoi mahdollisuuden esiaviolliselle seksille. Naiset huomasivat, ettei pilleri tehnyt heitä onnelliseksi. Miehet yhä pettivät ja hyväksikäyttivät heitä. Olikin muutettava miesten asennetta, jotta naiset voisivat hyvin

Kirjailija mukaan toisen aallon feminismin politiikka oli vasemmistolaista, feminististä, homoa ja radikaalia.

Toisen aallon feminismi syntyikin tässä radikaalissa miljöössä. Sen tavoitteena oli lisätä valkoisen ylivallan, Vietnamin sodan ja kapitalismin vastustukseen naisten oikeudet. Mutta miesjohtoinen kansalaisoikeusliike vastusti feminismiä. Se koettiin porvarillisena moralismina, jolla ei ollut sijaa liikkeessä. Monet miehet argumentoivat, että kommunismissa naiset ovat jokatapauksessa tasa-arvoisia.

Oikeastaan feminismillä oli niin paha kaiku, etteivät feministit kutsuneet itseään sillä termillä. Sen sijaan, noudattaen äärivasemmistoin nimitraditioita, he kutsuivat itseään ”naisten vapauttajiksi”. Vasta vuonna 1969 Shulamith Firestoni oli ensimmäisiä, joka käytti ryhmänsä nimessä “feministi” sanaa.

Naisten piti perustaa omat järjestöt ja ryhmät ja ajaa suuremman liikkeen rinnalla omaa asiaansa. Nopeasti kaikkialle Yhdysvaltoihin syntyi spontaanisti toisistaan riippumatta  feministisiä järjestöjä.

Se määrä uudistuksia, mitä feministiset järjestöt saivat aikaan 60-70 -luvuilla on huima. Muun muassa oikeuden aborttiin, seksuaaliseen valistukseen ja naisten turvakoteihin. Seksuaalisen häirinnän käsite ja lainsäädäntö. Kaikki tämä ajoivat joukko pieniä ja suuria ruohojuuritason järjestöjä.

Kirjassa korostuukin, miten vaatimattomilla resursseilla naiset alkoivat kokoontua asuntojensa olohuoneissa ja keskustella tunteista. Soveltaen marxilaista ”tietoisuuden lisäämis” käsitettä henkilökohtaiseen elämään, naiset alkoivat kertoa toisilleen kaikista sukupuoleen liittyvistä ongelmista.

Kaukana miehistä, syntyi luottamuksellinen tila, jossa sai turvassa puhua itsestään ja samalla kuulla kunnioittavasti toisten kokemuksista. Tällaiset keskustelupiirit saivat naiset kaikkialla Yhdysvalloissa tajuamaan, ettei heillä ollut uniikkeja kokemuksia. He eivät olleetkaan neuroottisia akkoja, vaan kärsivät samoista ongelmista kuin miljoonat muut naiset. Tämä yhteinen kokemus loi pohjan poliittiselle toiminnalle. Kun sai puhua vapaasti ongelmista, pystyttiin myöskin keskustelemaan ratkaisuista. Jokainen ryhmä keksi omansa.

Kuitenkin vasemmistolaiset miehet pitivät koko toisen aallon feminismiä turhana pelleilynä ja kutsuivatkin aktivisteja ”olohuonefeministeiksi”, jotka näpertelivät turhia. Nopeasti kuitenkin naiset lähtivät massoittain kaduille, töihin ja yliopistoihin, missionaan muuttaa maailma.

Syntyi sukupuolitutkimus, jolla alettiin teoretisoimaan olohuoneissa jaettuja ongelmia. Feministijuristit alkoivat analysoida lainsäädäntöä ja ehdottaa muutoksia. Kirjallisuustieteilijät alkoivat tarkkailla, miten kulttuuri vaikutti naisten ja miesten asenteisiin.

Brownmillerin kirjan sanomaton teesi on, että yhä elämme toisen aallon feminismissä. Vaikka tässä kirjassa ei mainita nykyiseen kolmanteen aaltoon kuuluvia teorioita, kuten intersektionaalisuus, sen idea oli jo olemassa 60-70-luvuilla. Esimerkiksi käsitys, että mustien naisten ongelmat olivat erilaisia kuin valkoisen naisen tai homoseksuaalisen, keksittiin juuri tuona aikakautena.

Kirjailija mainitsee, miten feministijärjestöt olivat pääosin valkoisen keskiluokkaisten naisten perustamia ja se koettiin ongelmana. Miten voisaan sanoa olevansa naisten vapauttajia, jos afroamerikkalaiset naiset eivät ole osa sitä? Feministiset järjestöt alkoivatkin tehdä töitä sen eteen, että afroamerikkalaiset saataisiin mukaan.

Ainoat elementit, joita ei ollut vielä keksitty toisessa aallossa, olivat käsitys toksisesta maskuliinisuudesta ja transsukupuolisten oikeudet. 70-luvulla transaktivismi vasta alkoi, mutta se sysättiin syrjään, korostaen pääosin cis-homoseksuaalien oikeuksia, erityisesti lesbojen.

Brownmillerin mukaan toisen aallon feminismi oli holistinen. Naisten vapautus ei riittänyt, vaan piti kumota rasismi ja kapitalismi sekä pysäyttää Vietnamin sota. Sen vuoksi ensimmäiset toisen aallon feministien mielenosoitukset ja tempaukset kohdistuivat tahoihin, jotka edustivat kaikkia näitä asioita.

Esimerkiksi vuonna 1968 Miss Americaa vastaan osoitettiin mieltä koska siinä yhdistyi naisten esineellistäminen, valkoisten kauneusihanteitten ylikorostaminen, armeijan sotajoukkojen viihdyttäminen imperialistisissa sodissa ja annettiin mainostilaa suuryrityksille, jotka tuottivat tai rahoittivat amerikkalaista sotakoneistoa.

Tässä kirjassa oli myöskin paljon uutta tietoa. Esimerkiksi nykykäsityksemme raiskauksista ja pedofiliasta ovat feministien keksimiä. Esimerkiksi feministit alkoivat 60-luvulla hyökätä vanhoja freudilaisia seksiteorioita vastaan, joitten mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö ei ollut niin paha lapsen kehitykselle ja oikeastaan ”liian kauniitten” lasten syy.

Samalla opin, että käsitys feministeistä rintaliivien polttajina perustui väärinkäsitykseen. Feministien tarkoitus oli alun perin polttaa arkiesineitä “vapauden kokkoon” mutta se oli kaupungin lakien vastaista. Joten feministit päättivät heittää rintaliivejä vapauden roskikseen. Sensaatiolehti vääristeli tiedot, luoden myytin, että 60-luvulla feministit polttivat rintaliivejä.

Mutta tämä kirja ei ole vain mielenkiintoinen dokumentti yhteiskunnallisista muutoksista, vaan siitä, miten vaikeaa niitten ajaminen oli. Feministinen liike ei ollut ollenkaan yhtenäinen. Sillä oli sama ongelma ideologisen purismin kanssa kuin monilla radiaalivasemmistolaisilla ryhmillä.

Kirjan mukaan, kun jossain ryhmässä luotiin uusi teoria, se muuttui pysyväksi laiksi, jota ei saanut kyseenalaistaa. Jos halusikin kyseenalaistaa jonkun teorian, se sai tehdä jossain muussa ryhmässä. Näin jatkuvasti syntyi ja kuihtui lukuisia feministisiä ryhmiä. Kirjailijan mukaan feministinen liike olikin jatkuvassa sotatilassa itseään vastaan.

Koska feministiliike oli erotettu muusta vasemmistosta aemmin, moni aktivisti piti valita missä liikkeessä halusi olla? Tässä kirjassa mainitaankin muutama feministi, jotka radikalisoituivat niin paljon, että erosivat feministiryhmistä ja liittyivät äärivasemmistolaisiin terroristiryhmiin, kuten Weathermaniin. Päinvastaistakin tapahtui. Jotkut kommunistiterroristit erosivat terroristijärjestöistä ja liittyivät feministisiin ryhmiin.

Tässä kirjassa saakin vastauksen siitä, ettei naisten hallitsema maailma olisi sen parempi kuin miesten. Puolet tästä kirjasta on kuvauksia selkäänpuukotuksista ja valtajuonitteluista. Nämä sisäiset riidat olivat todella katkeria ja henkisesti kuormittavia. Moni feministi luopuikin aktivismista täysin riitojen takia.

Yksi ikävimmistä ilmiöitä, jota nykyäänkin on, kutsutiin aikakaudella “trashingiksi” (roskaaminen). Se tarkoittaa ihmisen taustojen ja kirjoitusten pikkutarkka tutkinta, jotta löydettäisiin ideologisen dogman vastaisia ideoita tai lausemuotoja, jotka osoittavat johonkin ”väärään” ajattelun suuntaan. Sitten kun on löydetty ideologisia ”rikkeitä”, niillä julistetaan, että ihminen on täysin moraaliton hirviö, joka pitää erottaa koko liikkeestä.

Kirjan mukaan kaikki merkittävät feministiteoreetikot, kuten kirjailija itse, joutuivat “trashingiksi” uhreiksi. Monet joutuivat niin suureen masennukseen, että lopettivat täysin kirjoittamisen. Jotkut taas ottivat tauon. Toiset taas onnistuivat keräämään ympärilleen tarpeeksi suuren tukijoukon, jotta kestäisivät verbaaliset hyökkäykset. Trashing kuulostaakin nykyään maalitukselta.

Yksi feministi tokaisi kirjailijalle, että ”onneksi olimme feministiliikkeessä. Jossain muissa liikkeissä erimielisyydet ratkaistiin luodeilla.”

Yksi syy tällaiselle mustamaalaamiselle oli kateus. Jotkut feministiryhmät olivat niin vasemmistolaisia, että ne vastustivat aktiivisesti johtajien tai muuten arvostettujen jäsenten syntyä omassa ryhmässä.

Kirjan mukaan joissakin ryhmissä absoluuttinen tasa-arvo piti säilyttää, joten kukaan ei saanut olla parempi kuin muut. Heti, kun joku aktivisti alkoi saada ”liikaa” ylistystä kirjoituksistaan, ideoistaan tai aktivismistaan, tämä pyrittiin painamaan alas. Joko siirtämällä tämä henkilö syrjään siitä, missä tämä oli erityisen hyvä, ”antaakseen tilaa muillekin” tai haukuttiin ”porvarilliseksi luokkapetturiksi, joka omii liikkeen ideat itselleen.” Joskus erityisen lahjakas aktivisti palkittiin siirtämällä tämä pesemään ryhmän vessoja, jotta muutkin voisivat saada tilaisuuden loistaa.

Ryhmät, jotka harrastivat tällaista, hajosivat hyvin nopeasti. Kun ryhmä syrjäytti parhaimmat aktivistinsa, ne eivät kyenneetkään ajamaan tavoittelemiaan asioita yhtä hyvin.

Monet feministien ajamat asiat saatiin läpi kirjaimellisesti valtaamalla lehtien toimitustilat, tukkimalla teitä ja muulla häirinnällä. Metelöinti ja häirintä takasi medianäkyvyyttä. Medianäkyvyydellä saatiin yhteiskunnallista keskustelua. Keskustelulla saatiin maltillisemmat ihmiset feministien puolelle. Näin muutamassa vuodessa useat nykyään itsestään selvät naisten oikeudet saatiin edistettyä. Se, että kaikista sisäisistä riidoista huolimatta feministit saivat paljon aikaa, on ihme.

Tai ei ihan. Kun lukee Brownmillerin kirjaa, näkee että feministiliike oli darwinististen luonnonlakien armoilla. Koska suurin osa feministiryhmistä oli lyhytikäisiä, parhaimmat ideat säilyivät yksittäisten aktivistien mukana, vaikka nämä vaihtaisivat ryhmästä toiseen. Liberaalien käsitys ideoitten markkinoista toimi feministiikkeessä.

Ajan mittaan feminismin leimallinen kommunismi ja anarkismi kuihtuivat pois. Osittain, koska kommunstit ja anarkistit eivät omaksuneet feminismiä, vaan halusivat pitää etäisyyttä naisasiaan. Toinen, koska FBI:n tuhosi nämä ryhmät COINTELPRO-operaatiolla. Sitten monet ryhmät hajosivat omaan mahdottomuuteensa.

Sellaiset hullut feministiset teoriat kuin poliittinen lesbous (idea, että nainen voi olla vapaa vain, jos hän luopuu täysin miehistä ja ryhtyy lesboksi, vaikka olisi hetero) ja seksinegatiivinen feminismi (käsitys, että porno ja seksityö ovat aina naisten sortamista) jäivät marginaaliin. Feminismi sisälsi kuitenkin tarpeeksi hyviä ja toimivia ideoita, että ne nousivat pintaan, muuttaen valtavirraksi.

Kirjailija havaitsi, että 70-luvulla puolessa välissä feministiliike alkoi hajota sisäisiin riitoihin lopullisesti. Hän teoretisoi, että mikä tahansa yhteiskunnallinen liike alkaa ajan mittaan kääntyä itseään vastaan, kun suurin osa tavoitteista on ajettu läpi. Aktivistilla pitääkin olla rautaiset hermot kestääkseen toistensa jatkuvaa vittuilua. Vaikuttaakin siltä, että radikaalivasemmistolla on itsetuhon siemenent, jotka pahimmillaan johtavat Stalinin puhdistuksiin ja livemmillään amerikkalaisen feministiliikkeen verettömään hajoamamiseen.

Vaikka tämä kirja voi kuulostaa vanhan naisen katkeralta tilitykseltä, sen asenne on hyvin positiivinen. Kirjailija haukkuu yksittäisiä aktivisteja, mutta vain tietyissä asioissa. Hän muistuttaa kiittää suurinta osaa aktivisteista ja ryhmistä hyvistä asioista, mitä nämä saivat aikaan. Tätä kirjaa voitaisiinkin rinnastaa jonkun vanhan soturin muisteluihin. Kun oltiin nuoria, taisteltiin, tapeltiin, mutta myöskin rakastettiin. Ne olivat kunnian päivät.

Kirjailijan mukaan feministi saavutti teoreettisen rajan silloin. Nyt koko liikkeen tarkoitus on vain vaalia saavutettuja etuja. Sen vuoksi tämä kirja julkaistiin, muistuttaakseen että naisten oikeudet eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Niistä piti taistella, uhraten oman mielenterveyden ja joskus fyysisen ruumiin. Jos ne kerran saavutettiin, ne voidaan myöskin riistää.

Brownmiller on väärässä feministin pysähtyneisyydestä. Monet teemat, jotka keksittiin hänen aikanaan ovat nousseet taas tapettiin. Intersektionalismi on tuonut antikapitalismiin ja rasisminvastustamisen uudelleen feministien teemoiksi. Konservatiivit pitävätkin nykyfeministejä eksistentiaalisena uhkana vallitsevalle järjestelmälle juuri, koska nämä eivät keskity vain keskiluokkaisten valkoisten naisten oikeuksiin.

Se, mikä jakaa nykyään vanhoja ja uusia feministejä on transkysymys. Monet vanhat feministit ovat jämähtäneet binääriseen sukupuolikäsitykseen ja pitävät transsukupuolisia naisia uhkana saavutetuille eduille. Monet vanhat feministit ovatkin liittoutuneet konservatiivisten kristittyjen kanssa, pitääkseen tranassukupuoliset vailla oikeuksia.

Nuoremmat feministit taas haluavat tuhota koko kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ja luoda yhteiskunnan, jossa jokainen voi olla oma itsensä.

En tiedä mihin leiriin Susan Brownmiller kuuluu, enkä välitä ottaa selvää. Hänen ”In Our Time: Memoir of a Revolution” kirjansa on itsessään tärkeä dokumentti aikakaudesta, josta ei ole paljon jäänyt kirjoitettua aineistoa. Tämän kirjan tarkoitus on muistuttaa tulevia sukupolvia siitä, miten yhteiskunnalliset muutokset saadaan aikaan ja mitä ne voivat maksaa. Taistelu oikeuksista ei ole koskaan helppoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s