Millenniaaleista

Synnyin vuonna 1991. Elämäni ensimmäiset poliittiset muistot ovat Tarja Halosen nousu presidentiksi ja 9.11 terrori-iskut. Nämä tiedot tekevät minusta millenniaalin! Millenniaalit ovat 1985-1995 välissä syntyneitä ihmisiä.

Vaikka jotkut pitävät minua vähän omituisena tyyppinä, olen melko tyypillinen sukupolveni edustaja. Oikeastaan jo teini-iällä totesin olevani melkoinen klisee. Se harmitti, koska kulttuurissamme korostetaan uniikkiutta. Mutta Tuija Sorjasen ja Annina Vainion keväällä julkaistu ”Millenniaalit: uuden vuosituhannen tekijät” osoittaa, etten olekaan niin tyypillinen millenniaali kuin luulin.

Tuija Sorjasen ja Annina Vainion kirja perustuu yhteiskunnallisesti merkittävien millenniaalien haastatteluihin. Poliittisten puolueitten nuorisojärjestöjen johtajia, urheilijoita, taitelijoita ja yrittäjiä. Kirja yhdistää nämä haastattelut aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, luoden populaarin katsauksen sukupolvestani.

Tässä kirjassa päädytään aika lailla samoihin tuloksiin kuin aiemmin arvioimani Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin ”Cultural Backlash: Trump, Brexit and Authoritarian Populism” (2018) teoksessa koskien nuorten sukupolvien asenteita.

Tuija Sorjanen ja Annina Vainio referoivat vuoden 2018 nuorisobarometria, jonka mukaan nuoret ovat hieman arvoliberaalimpia kuin kymmen vuotta sitten. Konservatiivien osuus kuitenkin jatkaa kasvua.

”Millenniaalit” kirjan mukaan nuorison vallitsevat ideologat ovat star-up-keskeinen liberaalioikeistolaisuus ja feminismi. Kirjailijoitten mukaan nuorison suosituimmat puolueet ovat Vihreät, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vähiten nuoria kiinnostaa SDP

Kirjan mukaan monen haastattelun nuoren poliittinen herääminen tapahtui kevään 2011 eduskuntavaaleissa. Suurimmaksi syyksi mainittiin Perussuomalaisten vaalivoitto.

Kirjailijat referoivat Heikki Paloheimoa, jonka mukaan nuoret vierastavat poliittisia puolueita, koska he ovat kasvaneet hyvin epäpolitisoituneissa kodeissa. Politiikka ei ole enää samalla tavalla läsnä arjessa kuin se oli 30, 40 ja 50 vuotta sitten. Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin kirjassa todettiin samaa ja se selittäisi, miksi nuorison arvoista huolimatta, oikeistopopulistit ovat nousussa. Vanhempi sukupolvi vain äänestää aktiivisemmin kuin nuoret.

Tuija Sorjanen ja Annina Vainio jakavat myöskin Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin havainnon millenniaalien monikulttuurisesta taustasta. Tämä heijastuu antirasismin kasvuun. Tämä kirja julkaistiin ennen kesän Suomen BLM-suurmielenosoituksia, joten kirjan havainnot osuivat kohdilleen.

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa on, että oikeistoliberaalit nuoret vierastavat vanhempien sukupolvien juppikulttuuria. Nykyään nuoret peittelivät taloudellista menestystä ja rahan tavoittelua korostamalla henkisiä arvoja. Ihmiset perustavat start-uppeja ja ovat asiakasrajapintapöhinössä, koska se on kivaa ja omaa tunne-elämää rikastuttava kokemus. Ei koska niistä voi rikastua.

Samalla vasemmalla kaleillaan nuoret ovat intersekionaalisia feministejä, jotka yhdistävät naisten ja vähemmistöjen oikeudet kapitalismivastaiseen kamppailuun.

Vähemmistönä ovat arvokonservatiiviset nuoret, joille Suomi pitää eristää muusta maailmasta. Suurin osa nuorista haluaa elää maailmassa, missä Pariisi ja New York ovat yhtä lähellä kuin Helsinki. Osittain tämä maailmankatsomus johtuu siitä, että suurin osa millenniaaleista elää suurissa kaupungeissa. Samaan tulokseen päättyivtä Pippa Norris ja Ronald Inglehart.

Kirjailijoitten haastattelemien nuorten piti kertoa viidestä kymmeneen maapallon tai suomalaisen yhteiskunnan suurinta tulevaisuuden haastetta. Yhtä haastateltavaa lukuun ottamatta kaikki mainitsivat ilmastonmuutoksen suuremmaksi haasteeksi.

Kirjailijan mukaan millenniaalit ovat köyhempiä kuin edelliset sukupolvet ja samalla heidän tulevaisuuttansa painaa koko maailman ekologisen tasapainon tuhoutuminen ilmastonmuutoksella. Tällöin on hyvin vaikeaa uskoa tulevaisuuteen tai itseensä.

Kirjan mukaan Suomi on EU:n mielenterveysongelmaisin maa. Erityisesti alle 35 vuotiaat kärsivät. Nuorilla 16-34 vuotiailla naisilla mielenterveyden ongelmat ovat jo nyt kirkkaasti suurin syy Kelan korvaamiin sairauspoissaoloihin. Suurin mielenterveysongelma sukupolvessani on kirjailijoitten mukaan masennus. Vaikka en ole koskaan sairastunut masennusta, 99% kaveripiiristäni sairastaa. Tiedän tämän, koska aika avoimesti moni kertoo käyvänsä terapiassa.

Kirjailijoitten mukaan lääkärit ja tutkijat ovat arvelleet, että nuorten naisten yhä yleisempiä mielenterveysongelmia selittävät epärealistisen kovat odotukset ja vaatimukset. Tämä siitä huolimatta, että naiset oikeastaan menestyvät työ- ja opiskeluelämässä paremmin kuin miehet.

Kirjailijoitten mukaan miehet syrjäytyvät enemmän kuin naiset, mutta he suhtautuvat positiivisemmin tulevaisuuteen kuin naiset. Tukevaisuudenusko saakin miehet kannattamaan uusliberaalia politiikkaa enemmän kuin naiset, vaikka tilastollisesti miehet tuleva tarvitsemaan eniten hyvinvointipalveluita.

Uskoni henkilökohtaiseen menestykseeni on tosiaan kova, vaikka elämässä on ollut vastoinkäymisiä. Mielestäni tämä sukupuolien ero tulevaisuususkosta johtuu ehkä naisten taipumuksesta ajatella tulevaisuutta lasten kannalta. Vaikka lapsia ei olisi vielä, naiset siitä huolimatta pohtivat asioita pidemmälle kuin miehet. Samalla kulttuurissamme korostetaan miehen rohkeutta ja kykyä selviytyä kaikesta, kun taas naisille iskostetaan tukeutumaan muihin.

Äärioikeisto on havainnut samaa, mutta he päättyvät eri johtopäätöksiin. Sen sijaan, että he ihmettelisivät, miksi miehet kannattavat politiikkaa, joka satuttaa heitä, äärioikeisto ehdottaa hyvinvointivaltion karsimista, jotta naisten olisi pakko olla riippuvainen miehistä. Äärioikeisto uskookin, että miesten ahdinko johtuu kommunistien, juutalaisten ja feministien salaliitosta, eikä itse taloudellisesta järjestelmästä. Esimerkiksi Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” (2008) kirjassa ehdotetaan hyvinvointivaltion lakkauttamista, jotta enemmistö miehistä pääsisivät naimisiin. Uusliberalismi onkin vahvasti linkittynyt miehisyyteen, mikä ehkä selittyy sillä että ideologia suosii kilpailua ja hierarkioita. Kummatkin kuuluvat perinteisiin miehisiisin hyveisiin. Jokainen jätkä haluaa olla oman elämänsä Conan barbaarien kuningas, vaikka olisikin Foodoran lähetti.

Millenniaalit-kirjan referoiman nuorisobarometrin vastausten mukaan nuorten usko tulevaisuuteen horjuu – naiset kokevat suurimmaksi osaksi ilmastonmuutoksen, miehet maahanmuuton ahdistavaksi. Tämä oli mielenkiintoinen havainto, jota kirjailijat eivät analysoi syvällisemmin. Luulen, että ero johtuu siitä, että miehet yleisesti on väitetty suhtautuvan epäluuloisemmin ulkopuolisiin kuin naiset. Samalla miehet voivat hahmottaa yleisemmin muut ihmiset uhiksi kuin ilmaston. Ilmastoa ei voi hakata, maahanmuuttajia voi. Naisten kohdalla vetoan edellä mainittuun lapsihypoteesiini.

Krjan mukaan, jos millenniaaleja verrataan vanhempiin sukupolviin, he ovat köyhempiä. Kirjailijoitten mukaan absoluuttisesti 25-34-vuotiaiden nuorten aikuisten tulotaso on kyllä parantunut mutta suhteellisesti heidän asemansa on huonontunut. – Yksi selitys voi olla se, että nykyajan kolmekymppiset opiskelevat keskimäärin pidempää kuin kolmekymppiset. Kuten minä!

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” (2017) kirjassa takerrutaan opiskeluteoriaan, väittääkseen ettei Suomessa ole eriarvoisuutta, eikä kenenkään pidä valittaa köyhyydestä, koska se on teoreettisesti ”tilapäistä”.

Tuija Sorjanen ja Annina Vainio eivät ole yhtä optimistisia kuin Pursinainen. Vaikka millenniaalit valmistuvat yliopistoista, heillä on vaikeuksia saada töitä, eikä vakituisia töitä ole. Kirjailijat epäilevätkin osasyyn masennukseen olevan pirstaleiset työmarkkinat, joita vanhemmat sukupolvet eivät tunteneet.

Hassu sivuhuomautus, yksi haastateltavista antaa ratkaisuksi:

”lisätä työntekijöitten päätösvaltaa omassa työssään. Idean ytimessä ovat demokraattiset ja työntekijöitten itse johtamat työpaikat. Käytännössä työntekijät sopisivat keskenään, miten työpaikan johdetaan ja työtä tehdään.”

Haastateltava tai kirjailijat eivät huomauta, että edellä mainittu idea, ei ole mikään tuore keksintö, vaan se on peräisin eräältä saksalaiselta taloustieteilijältä 1800-luvulta nimeltä Karl Marx. Eli ehkä tulevaisuus on punainen?

Pirstaleiset työmarkkinat itsessään eivät ole syy masennukseen, vaan niitten rakenteen aiheuttama työuupumus. Useat kirjassa haastatellut kertovat joko uupuneensa tai läheisen uupuneen.

Kirjailijoitten mukaan työprojekteista ei voi kieltäytyä, koska ei tiedä, tuleeko toista tarjousta. Entistä useampi on itsensä työnantaja, silppu- tai pätkätyöläinen, jolloin on vaikea suunnitella elämäänsä pitkälle ja ottaa lomaa.

Epävarmuus heijastuu lastenhankintaankin. Helsingin Sanomat kysyi 20-40-vuotiailta lukijoilta, miksi he eivät ole hankkineet lapsia. Yleisin millenniaalien vastaus oli, ettei uskottu kykenevän tarjoamaan lapsille hyvää elämää.

Tässä kirjassa ei pohdita voisiko masennus johtua huonoista perhesuhteista? Isäni on pitkään ollut sitä mieltä, että suomalaiset perheet eivät ole kovin yhtenäisiä. Esimerkiksi verrattuna Brasiliaan, missä koko suku on läsnä toistensa elämässä. Jos tulee elämässä vaikeuksia, koko suku tulee apuun. Täällä Suomessa taas useimmiten joutuu yksin kamppailemaan ongelmiensa kanssa. Kun ei ole kenen kanssa jakaa ongelmansa, masentuu.

Suurin ongelma on se, että haastateltavat edustavat eräänlaista eliittiä. Poliittisten puolueitten nuorisojärjestöjen johtoon pyrkii tietyntyyppisiä ihmisiä. Nämä eivät välttämättä edusta koko kansaa tai ikäluokkaansa. Esimerkiksi, kun tämä kirja julkaistiin Perussuomalaisissa nuorissa, oli paljon etnonationalisteja. Olisin halunnut tietää kuinka suosittu tämä ääri-idelologia on ikäluokassani? Ovatko etnonationalistit vain äänekäs vähemmistö vai uusi trendi sukupolvessani? Tässä kirjassa ei käsitellä lainkaan tätä pimeämpää aspektia. Ehkä, koska kirjaa varten haastateltu perusnuori itse ei asiaa nostanut esiin. Kirja antaakin ymmärtää, että nuorison vähemmistö koostuu epämääräisistä konservatiivinationalisteista ja enemmistö ovat antikapitalistisia feministejä.

Samalla moni kirjan lähteistä ovat sanomalehtien kyselytutkimukset, jotka eivät välttämättä ole kovin tieteellisiä tai edustavia.

Sitten tässä kirjassa joitain käsitteitä selitetään huonosti tai ei ollenkaan.

Esimerkiksi kirjassa kyseenalaistetaan tolkun ihmisen käsitteen sillä, ettei ihmisoikeuksien puolustaminen voi rinnastaa rasisteihin. Kirjailijat vaikuttavat olevan haluttomia ymmärtämään, mitä käsite tarkoittaa. Olen aina ymmärtänyt tolkun ihmisen tarkoittavan konsensushaluista ja ideologitonta keskitien suosimista. Maahanmuuton kontekstissa tolkun ihminen olisi se, joka olisi valmis tiukentamaan joitain maahanmuuttoon liittyviä lakeja sekä puuttumaan siihen liittyviin ilmiöihin. Koska on totta, että maahanmuuttomyönteisessä päässä on tahoja, jotka ideologisista syistä eivät usko kansallisvaltioitten rajoihin tai ovat niin peloissaan rasismin kasvusta, että pyrkivät estämään kaiken keskustelun mistä tahansa maahanmuuttoon liittyvistä ongelmasta. Tällaista positiota voidaan kutsua toiseksi ääripääksi. Jos ensimmäisellä ääripäällä tarkoitetaan rasisteja. Siitä voitaisiin keskustella kuinka isoksi voidaan kutsua ”rajat auki” tyyppistä ääripäätä? Ei ainakaan mikään puolue aja sellaista politiikkaa.

Kirjassa puhutaan kulttuurisodasta, mutta ei analysoida, mitä sillä tarkoitetaan? En pidä termistä, koska harva luo kulttuuria sotimistarkoituksessa. Taitelijalla voi olla poliittinen sanoma taideteoksessaan, mutta hän luo taiteen omista lähtökohdista, eikä ajatuksena satuttaa toista osapuolta. Sota antaa ymmärtää, että olisi selkeitä rintamia ja koordinoituja hyökkäyksiä. Ei taidekentässä sellaista ole.

Harvoin olen kuullut, jonkun vasemmistolaisen käyttävän termiä kulttuurisota. Se tuntuu olevan amerikkalaisten konservatiivien tapa uhriutua, kun Hollywoodissa tuotetaan elokuvia, joissa pääosassa on vähemmistön edustajia.

Tässä kirjassa myöskin nojaudutaan liiankin vahvasti Mikko Piispan ”Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta” (2018) kirjaan. Tuntuikin, että olisi pitänyt lukea Piispan kirja, kun sitä referoidaan niin paljon.

Tuija Sorjasen ja Annina Vainion ”Millenniaalit: uuden vuosituhannen tekijät” on hyvä populaari yleiskatsaus millenniaalisukupolvesta. Vaikka tässä kirjassa ei ole yksityiskohtaista tieteellistä dataa, niin se, mitä kirjassa esitetään, on sama, mitä vakavimmissa akateemisissa kirjoissa on esitetty.