Harry Potter ja liekehtivä pikari

Kaikkien Harry Pottereitten lukeminen jatkuu! Kuuntelin äitini lukemana kolme ensimmäistä J. K. Rowlingin Harry Potteria, kun olin lapsi. En ole siitä asti lukenut näitä kirjoja, joita nykyään kutsutaan sukupolveni Star Warsiksi! Olen viime vuoden lopusta saakka lukemassa kaikki Potterit uudestaan. Nyt on vuorossa sarjan neljäs osa “Harry Potter ja liekehtivä pikari”, joka julkaistiin vuonna 2002.

Tämä on ensimmäinen Harry Potter –kirja, jota en ole ennen lukenut, enkä katsonut elokuvaversiota.

Harry Potter ja kumppanit ovat nyt teinejä. Opiskelun lisäksi epämääräiset kiinnostukset vastakkaisiin sukupuoliin ovat alkanet. Mutta kaikki normaali teinielämä saa pahan häiriön, kun Harry Potter joutuu alaikäisenä vaaralliseen taikuuskisaan nimeltä “Kolmivelhoturnajaiset.”

Kirjan otsikossa mainittu liekehtivä pikari valitsee turnajaisiin osallistujat. Vaikka Harry Potter ei edes yrittänyt hakea kisaan, pikari valitsi hänet. Valinta on sitova.

Harry Potter joutuukin erilaisiin vaarallisiin kokeisiin, joissa esiintyy lohikäärmeitä, vaarallisia merenneitoja ja muita taikaolentoja.

Samaan aikaan Harry Potter näkee mielessään ja unissaan visioita Voldermorin paluusta. Nämä voivat olla vain vainoharhaisuutta tai näkyjä todellisuudesta. Ehkä ne jopa liittyvät Potterin joutumiseen kolmivelhoturnajaisiin.

“Harry Potter ja liekehtivä pikari” on tähän mennessä paras Harry Potter kirja. Rinnakkaisia juonia on enemmän. Näillä on draaman ja vakavuuden eri tasoja, mutta ne kaikki sulautuvat saumattomasti yhteen. Kaikista fantastisista elementeistä huolimatta, rinnakkaiset juonet toivat realistisuutta. Ei kaikki pyöri Harry Potterin ympärillä, eikä kaikki tapahtumat tarvitse olla maailmaa mullistavia.

Se, mikä tekee tästä romaanista parhaimman, on kuitenkin sen täydellinen tasapaino jännityksen ja kauhun välillä. Panokset ovat kovempia. Ihmisiä oikeasti kuolee ja teinejä traumatisoidaan. Samalla Rowling tuo katsojan mielikuvitukseen mitä hirvittävimpiä visioita. Lukiessa tätä kirjaa oikeasti ahdistuin. Harry Potter ja liekehtivät pikari ei voida enää kutsua miksikään tavalliseksi YA-romaaniksi, vaan ihan aikuisten kauhuksi.

Koska nykyään J. K. Rowlingin on transfobinen aktivisti, luen hänen romaanejansa etsien merkkejä tulevasta konservatiivisuudesta. Niitä ei ole yhtä paljon kuin ensimmäisissä romaaneissa, joissa Harry Potterilla oli rasismiin rinnastettavia asenteita. Harry Potter-kirjat ovat hyvin heteronormatiivisia, mutta niin ovat melkein kaikki maailman romaanit.

Tässä romaanissa suoraan sanotaan, että jos jokin asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta, siihen on puututtava, vaikka se tarkoittaisi sääntöjen rikkomista.

Rowling opettaakin nuoria suoran toiminnan aktivismiin. Harry Potterille koulu ja velhoyhteiskunnan lait ovat merkityksettömiä, jos ne ovat hänen ystäviensä tiellä. Samalla hänen liittolaisensa omaavat saman asenteen. Romaanin pahikset ovat puhdasveristen velhojen ylivaltaa ajava faktio, mutta myöskin velhomaailman instituutioitten ja byrokraattisten sääntöjen fanaattiset vaalijat. Harry Potter onkin tähän saakka ollut eräänlainen anarkisti, jolle henkilökohtaiset siteet painavat enemmän kuin valtahierarkiat.

Vaikka Rowling on nykyään historian väärällä puolella, hänen kirjallisuutensa on opettanut kokonaiselle sukupolvelle, että lait eivät ole sama asia kuin moraali. Vääryyksiin pitää puuttua itse, eikä odottaa instituutioitten virallisia kanavia. Maailmanlaajuiset antirasistiset mielenosoitukset todistavat Harry Potterin vaikutuksesta.

Harry Potter-kirjoja voikin tulkita käsittelevän anarkistisia teemoja yksilöitä kahlitsevasta byrokratiasta. Kaikissa Harry Pottereissa esiintyy lukuisia velhovirastoja ja säännöstöjä, jotka ovat hyvinkin spesiifejä ja rajoittavia. Selvästi kirjailija pilkkaa meidän maailmamme byrokratiaa. Tätä voi lukea sekä oikeistolaisena uusliberalistisena kertomuksena, että vasemmistoanarkistisena. Riippuu varmaan lukijan taustasta.

Sivuseikkana kiinnitin huomiota myöskin Tylypahkan rehtoriin Dumbledoreen. Sen jälkeen, kun viimeinen Harry Potter oli julkaistu, Rowling ilmoitti kyseisen hahmon olevan homo. Tähän saakka mikään kirjoissa ei viittaa tällaiseen, mutta Liekehtivässä pikarissa moni hahmo pitää Dumbledoria vähän omituisena miehenä, joka on liian iloinen ja leikkisä. Stereotyyppisesti seksuaalivähemmistöjä on pidetty sekä omituisina, että iloisina. Voi olla, että löydän asioita, mitä ei oikeastaan ole tekstissä tai sitten Rowling oikeasti käsittelee seksuaalivähemmistöjä tällaisesta muka suvaitsevaisesta näkökulmasta.

Samalla pari vuotta sitten Rowling oli maininnut taas kirjojen julkaisun jälkeen, että Hermione Granger on tummaihoinen. Liekehtivässä pikarissa käy ilmi kuitenkin, että tummaihoisten hahmojen ihonväri mainitaan erikseen. Tämä ilmenee, kun kirjassa esitellään Harry Potterin ystävää Angelina Johnsonia.

Konteksti, jossa Rowling esitti Grangerin uuden ihonvärin oli, kun tämä puolusti Harry Potterin teatteriversion näyttelijävalintaa. Ihonväri on sen verran epärelevantti asia tarinan kannalta, ettei ole väliä minkä värisiä hahmot ovat.

Mutta tämä romaani ei ole täydellinen. Yksi juonenkäänne oli ennalta-arvattava. Vaikka kuinka romaanin kerronta yritti vakuuttaa minua, miten mullistavasta paljastuksesta oli kyse, osasin odottaa sitä jo monta kappaletta aiemmin.

Kokomaisuutena J. K. Rowling “Harry Potter ja liekehtivä pikari” on mestariteos. Se pystyy seisomaan melkein itsenäisenä teoksena. Sen verran kirjailija selittää aiempien kirjojen viittauksia ja tapahtumia uudelleen. Joten jos haluaa lukea jotain jännittävää ja samaan aikaan painajaismaista, tämä on se romaani!