Anarkismi

Errico Malatesta oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana elänyt italialainen anarkistiteoreetikko. Mutta koska hän ei kuulu ensimmäisiin anarkistiteoreetikkoihin, hän ei ole yhtä tunnettu kuin Pjotor Prokotkin tai Mihail Bakunin.

Mutta silti Malatestan tekstit ovat keskeisiä anarkistisessa ajattelussa. Joten otin hänen vuonna 1891 julkaistu ja yksinkertaisesti otsikoidun “Anarkismi” pamfletin luettavaksi.

Kuten otsikko antaa ymmärtää, Malatesta selittää anarkismin teorian tiivistetyssä muodossa.

Anarkismi on kirjailijan mukaan kreikkaa ja tarkoittaa “vailla johtajaa”. Mutta Malatestalle johtamattomuus ei tarkoita kaaosta, jota sana “anarkia” antaa ymmärtää. Vaan se tarkoittaa kollektiivisesti johdettua yhteiskuntaa, jossa kukaan ei ole ylempi kuin muu. Koska lait perustuvat valtion väkivaltamonopoliin, anarkistit vastustavat valtiota hallitsevaa hallitusta. Kaikista suurinta hierarkkisesti johdettua valtakeskittymää. Lakeja itsesään ei vastusteta, vaan tapaa, jolla niitä valvotaan ja ylläpidetään.

Joillekin voi yllättää, että Malatesta vetoaa biologiaan ja darwinistiseen evoluutioteoriaan, perustellakseen miksi ihmiskunnan tulevaisuus on anarkismi. Kirjailijan mukaan olemme sosiaalisia eläimiä, jotka kykenemme abstraktiin ajatteluun, samaistumaan muihin ihmisiin ja ilmaisemaan verbaalisesti mitä haluamme. Näillä biologisilla kyvyillä kykenemme muodostamaan yhteisöjä.

Toisin kuin muurahaispesät, jotka välittävät vain omasta yhteisöstä, eivätkä muitten lajitovereitten pesistä, ihmiset kykenevät laajentamaan solidaarisuuttaan kokonaisiin valtioihin ja mantereisiin. Jos kykenemme samaistumaan kaikkiin maailman ihmisiin, voimme rakentaa vaikka kuinka suuria kollektiivisia yhteisöjä, ilman keinotekoisia pakkokeinoja ja valvontaa. Malatestan mukaan anarkismin tavoite onkin koko maailman vapauttaminen oikeudettomista valtahierarkioista, eikä vain yksi valtio.

Tässä näkee vasemmistoanarkismin sosialistiset juuret. Internationaali, mutta anarkistisessa versiossa ei olisi yksi planeetta, yksi valtio, vaan yksi planeetta, yksi ihmiskunta.

Samalla näkee äärioikeiston eron äärivasemmistoon, joiksi anarkisteja yleensä luokitellaan. Äärioikeistolla on pessimistinen ihmiskuva. Ihmiset ovat toisiaan pettäviä ja murhaavia petoja. Sen vuoksi vain vahva hierarkkisesti johdettu yhteiskunta voi kontrolloida ihmisten pahimpia taipumuksia.

Äärioikeistolle maapallo on valtava sotatanner, jossa eri rodut taistelevat elintilasta. Solidaarisuus on vain illuusio. Vanha äärioikeisto koki, että paras tapa puolustaa oman rodun olemassaoloa oli hävittää kilpailevat. Nykyäärioikeisto taas on sen verran rauhanomainen, että se ajaa maailman jakamista homogeenisesti johdettuihin valtioihin. Kunhan kaikki maailman rodut pysytä eristyksissä omissa maissaan, rauha voi säilyä. Järjestyksen ylläpitämiseen tarvitaan valtava väkivaltakoneisto.

Ehkä koska anarkistien ihmiskuva on niin suuressa kontrastissa äärioikeiston kanssa, anarkistit ovat kiihkeämpiä antifasisteja. Äärioikeistoa ei ollut olemassa, kun Malatesta kirjoitti tämän kirjan. Ainoa vihollinen tässä julkaisussa on valtio ja porvaristo, jotka vallanhimoissaan ryhtyvät sotiin toisia valtioita vastaan.

Malatestan kuoleman jälkeen vuonna 1932 fasismi oli jo syntynyt. Hieman yli kymmen vuotta myöhemmin maailmanhistorian suurin sota sodittiin fasistien ihmiskuvan takia, tappaen miljoonia viattomia ihmisiä, erityisesti koska nämä koettiin kilpailevaksi roduksi.

Jos uskoo anarkistiseen ihmiskuvaan, fasistien olemassaolo on hirviömäinen loukkaus kaikkia pyhää ja kaunista vastaan.

Malatestan mukaan anarkismi ei tarkoita villiä yhteiskuntaa, jossa vallitsee sota kaikkia vastaan, vaan sellaista, jossa jokaisen alan asiantuntija määrää oman alansa asioista, puuttumatta toisten alojen ihmisten tekemisiin. Malatestalle anarkismi tarkoittaisikin työläisten kollektiivisesti johdettua yhteiskuntaa, jossa järjestys syntyisi kaikkien ihmisten keskinäisriippuvuuksista.

Mutta kirjailija ei pysy teoriassa vaan pyrkii vastaamaan kysymyksiin, joita ihmisillä olisi anarkismista. Esimerkiksi, miten yhteiskuntaa suojellaan rikollisuudesta ja vieraitten valtioitten hyökkäyksistä. Tässä kohtaa on anarkismin heikkous. Malatesta lähtee oletuksesta, että kaikki rikollisuus johtuu valtion ja porvariston luomasta köyhyydestä, valvonnasta ja laista. Jos nämä instituutiot hävitetään, rikollisuus vähentyy sen verran, että paikallisyhteisöt pystyvät hillitsemään itsenäisesti sekoilevat jäsenensä.

Armeija taas olisi kansalaisten aseistetut miliisit, joilla olisi suora side lähiyhteisöönsä, jolloin he puolustaisivat sitä kiihkeämmin kuin ammattiarmeijat. Malatesta oli ylioptimistinen, koska anarkistien miliisit murskattiin 1900-luvun alussa sekä Espanjassa, että Neuvostoliitossa. Kirjailija ei osannut ennustaa pommikoneita.

Kuten Bakuninkin kirjassa, Malatestalle anarkismi on mahdollista ainoastaan verisellä vallankumouksella. Valtio ja porvaristo on tuhottava kansannousulla. Miliisien on varmistettava, ettei kukaan yritä kaapata valtaa itselleen ja palauttaa vanha järjestelmä. Optimistisesti kirjailija myöskin olettaa miliisien vahtimisen tapahtuvan ilman laajaa valvontaa. Neuvostoliitossa päädyttiin päinvastaiseen lopputulokseen, mikä loikin siitä pahimman sortovallan kuin kapitalistiset valtiot.

Malatesta kuitenkin haukkuu autoritaarisiksi sosialisteiksi kutsumiaan kommunisteja. Hänen mukaansa oikea kommunismi on anarkismi, jossa työläiset hallitsevat itsenäisesti ja toisiaan alistamatta tuotantovälineitä. Samalla kirjailija haukkuu yksilökeskeisiä anarkisteja, jotka luulevat, että kunhan kaikki lait kumotaan ja ihmiset voivat tehdä mitä huvittaa, yhteiskunta voi toimia täydellisesti.

Malatestalle yksilökeskeisyys edistää itsekyyttä. Itkevyys taas edistää toisten alistamista ja hierarkioita. Sen vuoksi anarkismi on perustettava kollektiiviseen solidaarisuuteen. Kun kaikki ovat omistautuneita toistensa hyvinvointiin, he voivat ilman pakottamista toimia yhdessä, luoden toimivan yhteiskunnan.

Tämä kohta tuntui ajankohtaiselta, koska nykyään anarkismi on jakautunut oikeistolaisiin anarkokapitalisteihin ja vasemmistolaisiin anarkisteihin. Erityisesti Yhdysvalloissa anarkokapitalisteja pidetään uskottavimpina anarkisteina kuin vasemmistolaisia. Johtuen siitä, että anarkokapitalistit eivät riehu mielenosoituksissa tai haasta kapitalismia.

Anarkokapitalistit uskovat, että kunhan valtio hävitetään ja annetaan ihmisten yrittää vapaasti, yhteiskunta voi kukoistaa. Monet ovat kritisoineet aatetta sillä, että nykyään suuryrityksillä on suunnatonta valtaa siitä asti, kun 70-luvulla sääntelyä alettiin vähentää. Ilman valtiota, yhteiskunta muuttuisi korporaatioitten diktatuuriksi. Toinen kritiikki on, että yksityinen yritys on hierarkkinen järjestelmä, joten yhteiskunta joka perustuu yritystoimintaan ei voi olla anarkistinen.

Malatestan kirjassa onkin sama ongelma kuin Marxin ja anarkokapitalistien teorioissa: tulevan yhteiskunnan tarkan suunnittelun puute. Malatesta myöntää kirjassaan, että on mahdotonta etukäteen suunnitella jokaista yksityiskohtaa yhteiskunnasta, jota ei ole koskaan ennen kokeiltu. Sen vuoksi hän pitää turhana yrittää vastata ihmisten kaikkiin kysymyksiin siitä, miten se ja tämä juttu tulisivat toiminaan anarkistisessa yhteiskunnassa.

Sen sijaan kirjailija itsevarmasti julistaa, että ensin tehdään vallankumous, sitten sen jälkeen aletaan miettimään yksityiskohtia. Tässä onkin ääriajattelun ongelma. Väkivaltaisuus tai vallankumouksellisuus itsesään eivät ole ongelma, olihan liberalismikin väkivaltainen aate. Mutta tämä itsevarmuus, että koettu sortojärjestelmän äkillinen kaataminen tuottaa loppupeleissä paremman yhteiskunnan kuin nykyisen. Vaikka Neuvostoliitto ei rakennettu anarkismin periaatteiden mukaan, se perustui juuri äkilliseen vallankumoukseen. Lopputulos olikin pahempi kuin vanha järjestelmä.

Samalla ajatus riskinotosta ja hypystä tuntemattomaan tekee anarkismista jännittävän ideologian. Ajatus, että ihmiskunta voidaan vapauttaa keinotekoiseksi koetuista hierarkioista rakentamalla kokonaan uuden yhteiskuntaa, jota ei ennen ollut, on hyvin vetovoimainen.

Vuodesta 2015 vasemmistoanarkismi on kokenut uuden nousun. Erityisesti antifasistisessa liikkeessä, johon on yhdistynyt Black Lives Matter-suurmielenosoitukset. Mitä olen liikettä tarkkaillut, väkivaltainen vallankumous ei ole nykyanarkistien suunnitelmissa. Reformi vaikuttaa olevan tie. Tasa-arvon ja vapauden lisääminen asteittain yhteiskunnassa, ulkoparlamentaarisella suoralla toiminnalla. Yleensä anarkistit yrittävät nyt ja heti kokeilla anarkistisia pariaatteita valtaamalla taloja tai kuten nyt Yhdysvalloissa, kokonaisen asuntorttellin. Näillä kokeilla anarkistit yrittävät osoittaa että toisenlainen yhteiskunta on mahdollinen.

Vaalien sijaan anarkistit pyrkivät mielenosoituksilla ja mellakoilla painostamaan valtiota ajamaan heidän asioitaan. Taktiikka vaikuttaa toimivan ainakin Yhdysvalloissa, jossa jopa Trump on joutunut myöntymään mielenosoittajien joihinkin vaatimuksiin, vaikka uhosikin käyttää armeijaa omia kansalaisia vastaan ja julistamaan antifan terroristijärjestöksi.

Monet pitävät anarkisteja liimaa haistelevina sekopäinä, jotka rikkovat kauppojen ikkunoita paikantaakseen huonoa isäsuhdetta, mikä voi olla totta. Mutta ideologialla on johdonmukainen oppirakennelma ja kirjallisuus, johon viitata. Se tietenkin on toinen kysymys, kuinka moni autoja polttava mustapukuinen anarkisti on lukenut Erico Malatestan “Anarkismi”.