Kansainvälisyys tai sukupuutto

Noam Chomsky on yksi suosikkikirjailijoistani. Vuonna 2016-2017 ahmin useita miehen kirjoja. Tunsin, että opin kaikenlaista kiinnostavaa tietoa maailmasta, politiikasta ja historiasta. Samalla miehen räväkkyys ja anarkistinen maailmankuva saivat minut tuntemaan, että luin jotain jännittävää ja vähän kiellettyä.

Joten tietenkin, kun viime vuonna Chomsky julkaisi uuden kirjan nimeltä “Kansainvälisyys tai sukupuutto” (oma suomennos), otin sen lukulistaan!

Chomsky käsittelee uudessa kirjassaan maailman kaksoisuhkaa: ilmastonmuutosta ja ydinsotaa.

Kirjailija käsittelee, miten Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen uusi kylmä sota on kiihdyttänyt uudelleen ydinasevarustelua, tehden ydinsodasta jälleen yhtä relevantin vaaran kuin 1980-luvulla.

Samalla ilmastonmuutosta ei ole onnistuttu torjumaan, vaan aikaikkuna sen vaikutusten vähentämiseen on umpeutumassa. Jos emme räjäytä itsemme sukupuuttoon, koko planeetan ekosysteemi voi romahtaa lämpötilannousun aiheuttamien ekokatastrofien vuoksi.

Kirjailijan mukaan ainoa tapa pelastaa ihmiskunnan itsetuhosta on kapitalismin korvaaminen sosialismilla ja kansainvälisyyden lisäämistä. Pääosin kirjailija keskittyy tässä kirjassa jälkimmäiseen.

Kirjailija nostaa esiin, että jo 1945, ensimmäisten ydinpommien räjähdettyä Japanin yllä, fyysikko Albert Einstein ehdotti maailmanhallituksen pystyttämistä. Kun kaikki maailman maat saadaan sitouduttua yhdenmukaiseen politiikkaan, sotien mahdollisuudet vähenevät.

Chomsky ei mene yhtä pitkälle, vaan ehdottaa kansainvälisiä sopimuksia ja liittoumia. Mutta juuri nämä ratkaisut ovat hajoamassa, globaalin äärioikeiston toimesta. Erityisesti presidentti Trump on pyrkinyt irrottamaan USA:n jokaisesta kansainvälisestä sopimuksesta, joka rajoittaa sen globaalia ylivaltaa.

Kirjailijan mukaan kansainvälisten sopimusten purkaminen on luomassa epävakaamman maailman.

Kirjailija ei vain syytä Trumppia, vaan myöskin Clintonia ja George W. Bushia, jotka Neuvostoliiton hajottua, eivät suostuneet purkamaan NATO:a ja korvaaman sen Venäjän kanssa rakennetulla yhteisellä Euraasian turvallisuusliitolla. Sen sijaa NATO laajennettiin itään, herättäen Putinin kaltaisessa diktaattorissa levottomuutta.

Chomsky mainitsee kuuluisan Gorbatšoville annetun suullisen vakuuden, ettei NATO laajene itään. Olen aina pitänyt tätä huonona argumenttina. Valtiot eivät sovi asioita suullisesti ja NATO ei laajene itsestään, vaan Viron kaltaiset valtiot ihan itse pyysivät liittymään siihen. Suomalaisena ymmärrän, miksi virolaiset liittyisivät NATO:n. Venäjää ei ole luottamista.

Mutta yhtenen Euraasia-liitto olisi ehkä ollut parempi ratkaisu, jota amerikkalaiset jostain syystä eivät halunneet edistää. Sama tarina toistuu Lähi-Idän ydinaseettomassa vyöhykkeessä, johon Israel ei ole halunnut sitoutua, koska pelkää Iranin rikkovan sopimuksen. Tämä siitä huolimatta, että sopimus oli Iranin ehdottama ja se pakottaisi senkin avaamaan teollisuuslaitoksensa ydinturvallisuustarkastajille.

Muu kirja käsittelee, miten kansalaisjärjestöjä voi muodostaa ja miten ne voivat painostaa hallituksia torjumaan kummatkin globaalit uhat.

Vaikka Chomsky on avoimesti anarkisti, eli niin äärimmäisen vasemmalla kuin olla ja voi, hän on melko konservatiivi tässä kirjassa. Chomsky haluaa säilyttää ja laajentaa Toisen maailmansodan jälkeen rakennettua kansainvälistä liberaalia sääntöpohjaista järjestelmää. Poliittisen spektrin toisessa ääripäässä äärioikeisto haluaa tuhota nämä sopimusjärjestelmät, koska ne koetaan kahlitsevan kansakuntia, jos ei toimivan suoranaisina valkoista rotua hävittävinä välineinä.

Jotkut äärioikeistolaiset ovatkin julistaneet, että he ovat todellisia vallankumouksellisia, kun tukevat kansainvälisten järjestelmien purkua. Mutta, kun tarkastelee motiiveja, miksi äärivasemmisto kannattaa kansainvälisyyttä ja äärioikeisto ei, huomaa selkeän eron.

Suurin osa Toisen maailmansodan jälkeisistä kansainvälisistä sopimuksista rajoittaa valtioitten kykyä kehittää joukkotuhoaseita, tuhoamasta luontoaan tai sortamasta kansalaisiaan. Äärioikeisto juuri kaipaa takaisin ”vapauden” paisuttaa omien valtioittensa sotateollisuutta, antaa lisää valtaa suuryrityksille päättää, miten ne hävittävät omia saasteitaan ja tietenkin valtiolle vapauden sortaa maansa ”vieraslajit” ja ”heikomman aineksen.”

Chomsky ajatteleekin tässä kirjassa pragmaattisesti. On totta, että kainsainväliset järjestelmät vievät vallan paikallisilta jonnekin kaukaiselle instituutiolle. Mutta nämä sopimukset suojelevat periaatteessa kaikkien maitten kansalaisia ihmisoikeuksia, joten niitä on vaalittava, koska toinen vaihtoehto on toisistaan eristyksissään olevien kansojen kamppailu olemassaolostaan. Tämä kamppailu vaikeutuu, kun ongelmat eivät useimmiten kunnioita ihmisten keksimiä rajoja.

Nykyinen äärioikeisto voi vaikuttaa hullulta, mutta kun tietää että fasistisen ideologian keskeisin elementti on käsitys itsetuhon kautta saavutetusta uudesta syntymisestä ja voimistumisesta, Trumpin kaltaisten populistien toimet muuttuvat pelottavan loogisiksi.

Suurin ongelma Noam Chomskyn ”Internationalism or Extinction” kirjassa on se, ettei tässä oikeastaan ole mitään kovin uutta, jos on tutustunut miehen muuhun tuotantoon. Tämä kirja on kooste hänen viime vuosinansa pitämistään puheista ja niitten jälkeen vastatuista kysymyksistä. Tämän vuoksi kirjassa on niukasti lähdeviitteitä. Chomsky on kiistanalainen kirjoittaja, jonka väitteisiin tulisi suhtautua varauksella. Lähdeviitteet antavat Chomskyn väitteille lisää painoarvoa, kun niitten alkuperää voi nopeasti tarkastaa.

Jos ei ole koskaan lukenut Chomskya tai tuntee miehen tuotannon pintapuolisesti, tämä lyhyt kirja voi olla tajuntaa räjäyttävä.