Vihreiden vastahistoria

Yksi auktoritatiivisimmista vihreistä kertova kirja on Sari Aalto ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” (2018) tietokirja. Teoksessa voi havaita, että vihreät ovat sekoitus liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta, vaikka puolue pyrkii profiloimaan itseään keskustaliberaaliksi ympäristöpuoleeksi.

Mutta Marja Pulkkinen on eri mieltä. Hänen viime vuonna julkaistussa “Vihreiden vastahistoriassa” pamfletissa pyritään perustelemaan, miksi Vihreät on radikaalivasemmistolainen puolue.

Koska Pulkkisen kirja on pamfletti, se on poleeminen, eikä neutraali tai tieteellinen. Kirjailija pyrkii analysoimaan vasemmiston ja vihreiden historiaa, perustellakseen, että ympäristöpuolueella on enemmän yhteistä Vasemmistoliiton kuin Kokoomuksen kanssa.

Pulkkinen menee vähän syvemmälle uusvasemmiston aatehistoriaan, löytääkseen ideologisia virtauksia, jotka vaikuttivat vihreiden syntymiseen. Hänen mukaansa vihreisiin ovat vaikuttaneet enemmänkin anarkistit, ympäristöaktivistit ja sitoutumattomat kommunistit. Vihreät onkin uusvasemmiston ideologisen krapulan tulosta, jossa joukko aktivisteja kokivat ideologisen ehdottomuuden johtaneen turmioon.

Pulkkisen edellä mainitsemat ryhmittymät perustivatkin Vihreän puolueen uudeksi epäpuolueeksi, joka ei sitoutuisi mihinkään muuhun dogmaan kuin ympäristön ja yksilövapauksien suojelemiseen. Kaikki muu olisi neuvoteltavissa ja kaikkien kanssa tehtäisiin yhteistyötä. Taistolaiset ja muut autoritaariset ainekset ja erilaiset eturyhmät, kuten ammattiliitot pidettäisiin puolueesta erossa.

Pulkkisen mukaan Vihreiden talousteoria perustuu globalisaation hallintaan kolmella periaatteella:

1) Kun hyvin eri tulotasoilla olevat maat päätyvät vapaakauppaan keskenään, markkinatalous johtaa moraalittomiin ilmiöihin: vaarallisiin työoloihin, lapsityövoiman käyttöön, seksibisnekseen jrn. Vihreät ajavat työsuojelu- ja ympäristönormeja myös kehittyvissä maissa.

2) Vaikka markkinatalous lopulta johtaisi hyvään lopputulokseen, epätasapainoisesta alkutilanteesta lähdettäessä tie sinne on kivinen. Sen vuoksi siirtymäaika on pehmitettävä erilaisilla sosiaalisilla ohjelmilla.

3) Säätelemätön globalisaatio merkitsee valtavaa ekologista rasistusta, erityisesti ilmastonmuutoksen kiihtymistä. Tarvitsemme maailmantalouden ekologista sääntelyä.

Lukiessa Pulkkisen muotoilua, Vihreät kuulostaakin Noam Chomskyn ”Internationalism of Extinction” (2019) kirjan ehdottamalta vasemmistolaiselta ratkaisulta nykyajan ongelmiin.

Vaikka Pulkkisen mukaan Vihreät ovat lähempänä Vasemmistoliittoa kuin Kokoomusta, kummankin puolueen välillä on merkittävä ero: Vihreät on ehdottoman arvoliberaali puolue, kun taas Vasemmistoliitossa on yhä, erityisesti paikallistasolla arvokonservatiivinen.

Samalla kirjailija haukkuu Vasemmistoliittoa hitaaksi puolueeksi, joka on yhä takertunut ammattiliittojen nykyään vanhentuneisiin käsityksiin työstä. Oikea uudistuksia ajava puolue on Vihreä, joka jo perustamisvaiheessaan muotoili perustulon. Asia, jonka Vasemmistoliitto omaksui vasta hiljattain.

Kaikesta tästä huolimatta, kirjailija valittaa, että Vihreät häpeää omaa vasemmistolaisuuttaan ja yrittää häivyttää sen julkisuudesta. En ihmettele, kun puoluetta muutenkin haukutaan piilokommunistiseksi tai, kuten äärimmissä piireissä natsipedofiilikommunistiseksi.

Mutta tässä tulee kirjan suurin ongelma: Pulkkinen haukkuu Vihreiden yrtistä profiloitua keskiluokkaiseksi yleispuolueeksi, jolloin kirjan sävy muuttuu hyvin katkeraksi ja henkilöihin meneväksi.

Kirjan valittava sävy on sekava ja sotkee teoksen rakenteen. Otin tämän kirjan luettavaksi, koska halusin tietää sen ”vastahistoriasta”, enkä siitä, miksi Pekka Haavisto ei pue villapaitoja ja kumisaappaita eduskunnassa, kuten Vihreiden alkuaikojen kansanedustajat.

Vihreiden historia onkin hajautettu pieniin tiedonmurusiin pitkin kirjaa. Lukijan onkin koottava puolueen historia omassa päässään kirjan sivuissa olevista hajanaisista paloista. Olisinkin kaivannut teoksen jakamista selkeisiin temaattisiin kappaleisiin. Tuntuikin, että kirja perustuu eri aikoina kirjoitettuihin artikkeleihin tai blogipäivityksiin, jotka koottiin yksiin kansiin.

Vaikka tässä teoksessa on hyviä pointteja Vihreiden identiteettikriisistä, se on liian yksipuolinen ja huonosti kirjoitettu. Mielenkiintoista olisi ollut Vihreiden jäsenten haastattelut ja syvällisempi pohdinta Vihreiden ideologisesta asemoitumisesta ja niitten strategisista eduista.

Esimerkiksi olen kuullut ihmisten spekulaatioita tulevaisuudesta, jossa Kokoomus hajoaa. Sen liberaalit siirtyvät Vihreisiin, muuttaen sen keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi. Kokoomuksen konservatiivit taas liittyisivät perussuomalaisiin, muuttaen sen suureksi äärioikeistolaiseksi puolueeksi. Näin ”tolkun” politiikka käytäisiin SDP:n ja Vihreiden välillä.

Marja Pulkkinen “Vihreiden vastahistoriassa” on huono mielipidekirja, jossa paistaa kauas katkeruus. Kirjailijan toive olisi, että Vihreät muodostaisi Vasemmistoliiton kanssa suuren vasemmistoblokin, joka haastaisi oikeistolaisen politiikan. Mutta puolueen johto ja kannattajat eivät vaikuta haluavan moista. En henkilökohtaisesti edes tunne ketään vihreää, joka olisi kovin vasemmistolainen. Oman kokemukseni mukaan vihreät koostuvat porvareista, joilla on myötätuntoa eläimiä, köyhiä, naisia ja vähemmistöjä kohtaan. Ei muuta.