Erämään armoille

Pidän luonnon ideasta ja olen vieraantunut siitä. Vaikka lapsena leikin metsässä, kasvoin merkittävän osan elämästäni kaupungissa. Aikuisena en lähde vapaehtoisesti metsään tai minnekään luontoon. Enkä haaveile menemästä. Olin viimeksi luonnossa vuonna 2012 armeijan leirikoulutuksessa. Silti kannatan ja tuen luonnonsuojelua.

Ristiriitaisuuteni kasvaa, kun huomaan että suosikkikirjailijani tuotannot käsittelevät miesten kamppailua luonnossa. Esimerkiksi Jack Londonia. Mistä tämä johtuu?

Huomasin itsetutkiskelevani asenteitani lukiessani Jon Krakauerin, vuonna 1997 julkaistua ”Erämaan armoille” tietokirjaa.

”Erämaan armoille” kertoo nuoresta Christopher Johnsonista, joka valmistuttuaan arvostetusta yliopistosta, lähti yksin reppureissamaan Alaskan tundraan, kuollen siellä. Miksi tämä nuorimies luopui valmiista elämästä ja miten hän kuoli Alaskassa?

Krakauer tutkii perin pohjin Johnsonin elämää ja tämän vaiheita Alaskassa saadakseen vastauksen näihin kysymyksiin. Samalla kirjailija kertoo omasta elämästään vuorikiipeilijänä ja toimittajana sekä analysoi historian muita vastaavia ”luonnon kutsumia” nuoria miehiä.

Kirjailija suhtautuu läpi teoksen sympaattisesti tutkimuskohteeseensa ja jopa puolustaa tätä eri aikalaisten arvostelusta. Johnson oli ehkä idealisti, mutta hän tiesi mitä oli tekemässä, vaikkakin teki pari kohtalokasta virhettä. Hän ei ollut mikään vieraantunut hipsteri, joka luuli itsestään liikaa.

”Erämaan armoille” onkin herkullinen paketti elämäkertaa, sosiologiaa ja filosofiaa. Mutta, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon, jos en koskaan ole haaveillut reppureissata yksin lähes neitseellisissä luontokohteissa?

Esimerkiksi näin vuonna 2007 teininä Sean Pennin ohjaaman elokuvaversion Krakauerin kirjasta. Pidin elokuvaa tylsänä ja koin Johnsonin hemmoteltuna hipsterinä.

Mutta kun näin saman elokuvan aikuisena, rakastuin siihen ja tunsin tajunneeni, miksi Johnson lähti luontoon. Kun näin elokuvaversion, en ihan pystynyt ymmärtämään, miksi nuorempana en pitänyt elokuvasta?

Vasta, kun luin siihen perustuvan kirjan tajusin! Teininä asuin vielä vanhempieni luona. Elämäni pahimmat huolenaiheet olivat koulun kokeet. Nyt aikuisena on ehditty kokea työelämä, työttömyyttä, rahan puutetta, veronmaksuja, asuntojen hankintaa, verkostoimista ja muuta aikuiseen elämään kuuluvia stressinaiheita.

Nyt kun minulla on oikeasti vastuita ja modernin elämän stressiä, ajatus paeta luontoon tuntuu romanttisen ihanalta. Juuri tätä Krakauerin kirja käsittelee.

Enkä ole ainoa, joka kokee modernin elämän joksikin ahdistavaksi ja tämän vuoksi samaistuu luontoerakkoon. Esimerkiksi, kun vuonna 2018 uutisoitiin eristyneen Pohjois-Sentinelin saaren alkuasukkaitten murhaamasta lähetyssaarnaajasta, minä ja moni muu oli alkuasukkaitten puolella.

Pohjois-Sentinelin saari on ollut lähes tuhansia vuosia eristyksissä. Siitä on kymmeniä vuosia, kun viimeksi joku länsimaalainen astui saareen. Se onkin yksi maailman koskemattomista luontokohteista, jossa pieni kansa elää kivikautista elämäntapaa.

YouTubesta löytyi vanha antropologien veneestä kuvaama video saaren alkuasukkaista. Kun lukee videon kommentteja, ihmiset vain ihailevat alkuasukkaitten ”tervettä ruumista”, ”kauneutta” ja ”onnellisuutta”. Moni koki, että täysin luontoon sopeutuneet alkuasukkaat elävät todennäköisesti paremmin kuin länsimaalaiset. Heillä ei ole muuta työtä kuin metsästys ja keräily. Ei kemikaaleja, ei saasteita ja työn tuottamaa stressiä.

Moni YouTube-videon kommenteissa kirosi murhattua lähetyssaarnaajaa, joka kehtasi yrittää turmella ihmisiä, jotka elävät täysin modernin maailman ulkopuolella. Saaren asukkaat haluttiinkin suojella siitä arjesta, missä suurin osa meistä länsimaalaisista elää.

Krakauerin kirja kuvaa juuri tällaista romanttista kaipuuta johonkin, mitä itse ei ole koskaan kokenut. Eli elämistä täysin luonnon armoilla.

Kirjailija meneekin syvemmälle ja tutkii, miksi suurin osa ihmisistä ei oikeasti ryhdy luopumaan kaikesta ja elämään luonnossa. Miksi vain jotkut, kuten Johnson niin tekivät? Sen saa juuri selville tutkimalla Johnsonin elämää ja persoonaa.

Kirjassa paljastuu, että Johnson oli huippuälykäs nuori mies, mutta hän oli kykenemätön keskittymään pieniin asioihin. Kirjassa moni kuvaa häntä mieheksi, joka lamaantui ”ajatellessa liikaa” asioita.

Kirjassa esitetäänkin kontrasti yläluokkaisen Johnsonin ja hänen kohtaamien työväestöön kuuluvien ihmisten välille. Esimerkiksi moni Alaskassa elävä työläinen vihasi Johnsonia, koska tämä luopui valmiista elämästä, sillä aikaan kuin heidän piti jatkuvasti metsästää huonopalkkaisia töitä kaivoksissa ja metsähakkuissa.

Kun elämän ainoa huolenaihe on leivän tuominen pöytään omille lapsilleen, sitä ei ole aikaa miettiä modernin maailman yksilöllisyyttä murskaavan koneiston eksistentiaalista oikeutusta ja luonnon perimmäistä aitoutta. Halu elää luonnon armoilla pari vuotta, vain jotta voi sitten palata moderniin maailmaan ”henkisesti kasvaneena”, on eräänlaista luksusta.

Kamppailin neljä vuotta päästäkseen yliopistoon. Siinä aikana kaikki energiani meni pääsykokeisiin opiskeluun ja töiden etsimiseen. Silloin ei ehtinyt pohtia kovin paljon muuta. Sitten kun pääsin yliopistoon, en ajattele melkein muuta kuin valmistumista.

Päämäräkin on hämärä akateeminen menestys. Keskityn yhteen asiaan kerralla, vaikka luenkin paljon. Arkeni määrittelee tiukka rutiini, jossa ajatteluni on jakautunut 60 minuutin pätkiin. Ehkä tämän vuoksi, en ehdi ajatella luonnon houkutuksia tavalla, joka aiheuttaisi Johnsonin kaltaisen eksistentiaalisen kriisin.

Krakauerin kirjan mukaan Alaskan luonnon lähellä elävät köyhät työläiset tiesivät, ettei erämaassa ole tarjottavaa hyvän elämän eväitä. Eivät edes maan alkuperäisasukkaat pitäneet siitä. Moni kokikin länsimaisen oravanpyörän houkuttelevana, koska he elivät alituisessa puutteessa.

Esimerkiksi Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” (2015) kirjassa tutkitaan sitä, miksi köyhien syrjäseutujen asukkaat ovat niin innokkaita pilaamaan lähes koskemattoman luontonsa valtavilla kaivoksilla ja öljyporauksilla? Syy johtuu näitten syrjäseutujen musertavasta köyhyydestä ja sen aiheuttamista sosiaalisista ongelmista, kuten huumeriippuvuudesta, syrjäytymisestä ja rikollisuudesta.

Parhaiten tämän syrjäseutujen työväestön dilemman voi nähdä Todd Haynesin ohjaamassa tositapahtumiin perustuvassa ”Peitelty totuus” (2019) elokuvassa. Elokuvassa kemikaaliyhtiön Dupointin myrkyttämän pikkukaupungin asukkaat eivät aluksi halua syyllistää yhtiötä, koska se on kaupungin suurin työllistäjä.

Kleinin mukaan vallitseva kapitalistinen järjestelmä ylläpitää näissä syrjäseuduissa köyhyyttä, juuri jotta sen asukkailla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin tuhota omat kotiseutunsa saadakseen muutamaksi vuodeksi rahaa elääkseen.

Krakauerin kirjan päähenkilö Johnson onkin luonnon lähellä elävälle työväestölle eräänlainen keskisormi. Nuorimies, joka voi valita irrottautua koneistosta, koska hän tietää, että pahan paikan tullen, hän voi palata sen siisteihin ja puhtaisiin yläkerroksiin. Johnson kuitenkin haukkasi vähän liian suuren palan ja kuoli.

Paras symboli tästä eri sosiaalisten luokkien kuilusta on Krakeuerin kirjassa mainittu tapaus, jossa luonnollinen lämminvesilähde tukittiin, koska se muuttui hippien valtaamaksi turistirysäksi. Paikalliset asukkaat mieluummin tuhosivat uniikin luontokohteen, kun antoivat outojen ulkopuolisten nuorten miesten harrastaa huumeita ja naku-uinteja siellä.

Klein pohtiikin, miten köyhistä ihmisistä saataisiin luonnonsuojelijoita. Hän antaa vastaukseksi sosiaalisten palveluitten kehittämistä ja asukkaitten vallan lisäämistä oman alueensa tuotantovälineitten hallinnassa.

Jos asukkaat omistavat rikkaat vesistönsä ja tundransa, heillä on pienempi kynnys pilata ne jättiläismäisillä kaivoksilla. Sen sijaan he voivat kehittää alueensa rakentamalla valtion avuilla uusiutuviin energioihin perustuvia voimaloita ja vastuullisempia kaivoksia. Yksi suurimmista ongelmista kaivoksissa on, että niitten johto ja suurin osa työntekijöissä ovat alueen ulkopuolelta. Kun heillä ei ole mitään siteitä alueeseen, jota he hyödyntävät taloudellisesti, heillä ei ole mitään kannustimia huolehtia sen hyvinvoinnista.

Tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni. Elän puhtaassa asunnossa lähellä kaikkia palveluita. Teen työtä jota rakastan ja palkkakin on hyvää. Erämää kutsuukin minua vain fiktion kautta. Ehkä kun keski-iän kriisi tulee, löydän itseni telttailemassa jossain metsässä tai tundrassa.

Luonnossa haasteet ovat vaikeampia kuin verojen maksu tai deadlinien ylläpitäminen, mutta ne ovat selkeämpiä. Kun rakennat telttaa, metsästät tai rakentaa nuotion, voit huomata kädentaitosi tulokset välittömästi. Samaa on vaikeaa sanoa monista nykymaailman töistä

Jared Diamondin ”Kolmas simpanssi” (2010) tietokirjassa kerrotaankin, että olemme yhä eläimiä, jotka eivät ole ehtineet sopeutua itsemme luomaan maailmaan. Kaipuu luontoon ja taisteluun omasta elonjäämisestä ovat osa geenejämme. Jotkut meistä puramme näitä primitiivisiä tunteita katsomalla toimintaelokuvia, lukemalla Jack Londonin kirjoja, urheilemalla ja pelaamalla videopelejä. Toisilla nämä tunteet vaikuttavat olevan voimakkaampia, jolloin he lähtevät koittamaan onneaan luonnossa, kuten Johnson.

Jon Krakauerin ”Erämaan armoille” ei anna muita vastauksia kuin, miten Johnson kuoli. Mutta se herättää lukijassa ajatuksia yhteiskunnastamme ja itsestämme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s