Poliittinen sotilas

Derek Holland on brittiläinen uusnatsiteoreetikko, joka oli aktiivi National Front (Suom. Kansallinen rintama) puolueessa 80-luvulla. National Frontin hajottua sisäisiin riitoihin, Holland päätti muotoilla uuden teorian, joka pitäisi äärioikeistoa kasassa. Tästä aivoriihestä syntyi vuonna 1984 “Poliittinen sotilas” manifesti.

Yleisluonteisesti “Poliittinen sotilas” on aika peruskauraa. Se perustuu uskomukseen, että länsimainen sivilisaatio on rappeutumassa ja romahtamassa omaan mädänneisyyteensä.

Ainoastaan kurinalainen etujoukko poliittisesti motivoituneita sotureita voi toteuttaa vallankumouksen valkoisen rodun ja länsimaisen sivilisaation pelastamiseksi homoseksuaalisuudelta, itsenäisiltä naisilta, maahanmuuttajilta, juutalaisilta, huumeilta ja modernilta arkkitehtuurilta.

Se, mikä erottaa Hollandin teoksen genren vastaavista on sen suora kritiikki Margaret Thatcherin uusliberaalia politiikkaa vastaan. Teoksen mukaan brittiläiset poliitikot ovat suurpääoman palvelijoita, jotka ovat yksityistämässä kaiken kansallisomaisuuden pankeille. Kuulostaa hyvin vasemmistolaiselta, eikö vain?

Tässä piileekin äärioikeiston juju. Heillä on tapana omaksua vasemmistolaisia termistöjä ja jopa huolenaiheita, joita sitten kehystetään oikeistolaisiksi tai joksikin omaksi ideologiaksi. Tässä tapauksessa Holland kutsuu ideologiaansa “kolmanneksi positioksi”. Ensimmäinen positio on kapitalismi ja toinen on sosialismi. Kolmas positio kehystetään “tolkun” ideologiaksi, joka ottaa kummastakin toisesta “parhaat” palat, jotka ovat kansallismielisyys ja sosialismi. Eli kansallissosialismi!

Kuitenkin Holland määrittelee sosialismin eri tavalla kuin vasemmistossa. Kirjassa se tarkoittaa valtiota, joka pyrkii säilyttämään “rodun verilinjan” ja “henkisyyden” puhtautta.

Idea, että sosialismi voi tarkoittaa jotain muuta kuin taloudellista hyvinvointia, on peräisin Oswald Spenglerin, vuonna 1919 julkaistusta ”Preussilaisuus ja sosialismi” manifestissa. Siinä Spengler pyrkii omimaan aikanaan suositun käsitteen oikeistokonservatiiveille. Spenglerille sosialismi vain tarkoitti yhteishyvää ajava valtio, mutta ei tasa-arvoa.

Esimerkiksi äärioikeistolaiseen Suomen Sisuun linkittynyt Kiuas kustantamo myy kyseistä kirjaa. Kiuaksen tuotekuvauksessa jopa myönnetään Spenglerin manifestin vaikuttaneen kansallissosialistisen ideologian syntyyn.

Hollandinn mukaan valtion tulisi kieltää abortti ja tukea suurperheitten muodostumista. Mitä enemmän lapsia, sitä parempi.

Lasten lukumäärä on itseisarvo, jota ei edes perustella. Mutta äärioikeistolaiseen ideologiaan kuuluu uskomus, että valkoinen rotu on kuolemassa sukupuuttoon. Tähän uskottiin jo ennen natseja, vaikka silloin syntyvyys oli korkeampi kuin nykyään.

Hollandin mukaan Kolmas positio on hengellinen elämän ideologia. Valtion pitää säilyttää tämä elämä runsailla synnytyksillä ja perumalla Ranskan vallankumouksen aloittaman modernin ajan sekä murskattava “sionistien ylivalta.”

Kun Ranskan vallankumous kehystetään ongelmaksi, näkee viimeistään, ettei kolmas positio ole vasemmistolainen ideologia. Ranskan vallankumous oli liberalismin nimeen tehty vallankumous, jonka perillisiksi sosialismi, anarkismi ja kommunismi kehystävät itsensä. Kolmas positio on näin taantumuksellinen ideologia.

Manifestin keskeisin väittämä on valkoisen ylivallan säilyttäminen. Kirjailijan mukaan “Euroopan loppu, on valkoisen vallan loppu”. Kirjailija ei perustele, kuka uhkaa valkoista valtaa tai miksi Euroopassa pitää ylipäätänsä olla valkoisten vallan määrittelemä. Se on vain itsestään selvää.

Joku voi sanoa, etteikö muka valkoiset eurooppalaiset ansaitse hallita omia maitaan? Enkö itse ole rasisti, jos haluan, että joku muu hallitsee Eurooppaa? Nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia ja harmittelen, ettei Holland itse niitä pohdi.

Oikeastaan ainoa äärioikeistolainen kirjoitus, jossa pyritään perustelemaan valkoisen rodun uniikki arvokkuus ja erityislaatuisuus, johon olen törmännyt, on Suomen Sisun aktiivi Tuukka Kurun. Mutta hänkin myöntää käytännössä valkoisen rodun olevan sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan Tuukka keskittyy perustelemaan, miksi yksittäiset kansallisvaltioitten sisällä elävät kansat, kuten valkoiset suomalaiset ovat niin erityislaatuisia, että niitä pitäisi suojella rotuerottelulla.

Eurooppa ei ole koskaan ollut yhden fenotyypin yksinoikeutta. Oikeastaan ajatus, että Eurooppa olisi jokin valkoisen rodun linnake on suhteellisen uusi. Pitkään Eurooppa määriteltiin useitten kansallisuuksien ja uskontojen tilkkutäkiksi, eikä “valkoisen maaksi”.

Esimerkikski Tony Judtin “Postwar: A History of Europe Since 1945” (2005) todetaan eurooppalaisten valtioitten muuttuneen monokulttuurisiksi vasta Toisen maailmansodan jälkeen. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton puhdistukset ja pakkosiirrot sekä aluepalautukset sodan jälkeen muokkasivat monista maista etnisesti yhdenmukaisempia kuin ne olivat ennen.

Täällä on ollut arabeja, juutalaisia, mustia berberejä, romaneja, tataareja, saamelaisia ja jopa mongoleita satojen vuosien aikana. Samalla, kun valkoinen rotukäsitys keksittiin, se oli niin kapea, että vain anglosaksiset kansat mahtuivat siihen. Suomalaiset, slaavit, italialaiset ja irlantilaiset rajattiin alunperin ei-valkoisiksi kansoiksi.

Joten ajatus, että Euroopan poliittinen valta pitäisi olla tietyn fenotyypin yksinoikeus on anakronistinen ja totalitaristinen ajatus. Totalitaristinen, koska se antaa ymmärtää, että jollain rajoitettaisiin ihmisten liikkumista, poliittista valtaa ja kenen kanssa hankkia lapsia. Näitten asioitten rajoittaminen vaatisi valtavan valvonta- ja väkivaltakoneistoa.

Joku voi sanoa tähän, että Holland viittaa nationalismiin. Eikö saamaleisetkin vaadi itsehallintoa. Miksi heitä ei kutsuta natseiksi? Vastaan tähän, etteivät maahanmuuttajat ole mikään teknologisesti ylivertainen valloitusjoukko, jolla on kaukaisen imperiumin tuki. Vaan joukko yksilöitä, joilla on erilaisia motiiveja, unelmia ja taustoja. Ei heitä voi millään määritellä imperialistiseksi miehitysjoukoksi. Uskoakseen, että he ovat sellaisia, vaatisi perusteluja, joita tässä kirjassa ei anneta.

Holland ainoastaan kirjoittaa, että kaikkia kansoja pitää kunnioittaa, mutta etäisyydestä. Hän muotoilee vision maailmasta, missä jokaisella rodulla ja kansalla on oma valtio. Tietenkin ei kerrota, miten tällainen massiivinen väestöjen siirtely ja rotuerottelu toteutettaisiin ja miksi se olisi oikein yksilöille? Holland voi vedota epämääräiseen “rodun terveyteen”, mutta ei kaikkia ihmisiä kiinnosta sellainen. Yksilöllisyys pitäisi murskata kollektiivisen utopian nimissä.

Hollandin manifesti on tyypillinen esimerkki modernin äärioikeiston pelkuruudesta sanoa asioita suoraan. Sen sijaan, että Holland perustelisi, miksi valkoisilla pitäisi olla erillinen valta muista kansoista tai miten se ylläpidettäisiin, hän jättää ne avoimeksi lukijan mielikuvitukselle. Holland ei joko itse tiedä, mitä hän oikein haluaa tai sitten hän ei uskalla kirjoittaa ne auki.

Mutta tämä kirja ei ole vain natsimanifesti, vaan myöskin itseapuopas!

Holland omistaa suurimman osan teoksestaan määritellessään “poliittisen sotilaan”. Kirjailija poliittisen sotilaan malli on ristiretkeläisissä. Uskonsa puolesta kuolevia fanaattisia kristillisiä erikoisjoukkoja.

Kirjailija ihailee sekä ristiretkeläisiä, että Iranin vapautusarmeijaa, koska he olivat valmiita kuolemaan aatteensa puolesta. Kirjailija suoraan kirjoittaa, että poliittisen sotilaan pitää olla yhtä fanaattinen kuin ristiretkeläiset.

Marttyyrius on keskeinen ajatus manifestissa. Historioitsija Roger Griffinin “The Nature of Fascism” (1993) tietokirjan mukaan fasismi koostuu “paligeenisestä äärinationalismista”, joka on myyttinen arkkityyppi Feeniksen kaltaisesta uudelleen syntyneestä kansakunnasta. Kuten Feeniksen myyttissä, kansakunta on fasistille ensin tuhouduttava, jotta se voi uudelleen syntyä. Tämä “tuho” on niin teoriassa kuin käytännössä kokonaisten ihmisryhmien väkivaltainen hävittäminen. Koska fasisti kokee olevansa aitoa kansakuntaa pelastava supersankari, kaikki keinot kansakunnan uudelleen synnyttämiseen ovat sallittuja, jolloin fasismi on aina väkivaltainen ja rasistinen totalitaristinen ideologia.

Ulkopoliittisen instituutiin terrorismiin keskittyvän vanhemman tutkijan Teemu Tammikon ”Vihalla ja voimalla, poliittinen väkivalta Suomessa” (2019) kirjassa todetaan muukalaisvastaisten ideologioitten perusuvan eräänlaiselle soturikiltille. Se on väkivaltaiseen maskuliiniseen identieettiin perustuva uskomus.

Mieleeni tulee vaikka Soldiers of Odin, joka virallisesti on ”perheenisistä” muodostuva katupartioryhmä, mutta koko sen estettiikka ja nimi viittaata stereotyyppisiin väkivaltaisiin maskuliinisiin symboleihin, kuten moottoripyöräjengiläisiin ja viikinkisotureihin. Nämä estettiset ja symboliset valinnat osoittavat, että tarkoituksena ei ole houkutella ihmisiä, jotka ovat vain huolissaan katuturvallisuudesta, vaan järeämpään väkivaltaisuuksiin.

Tammikon mukaan soturikulttiin perustuvat ääriliikkeet hyödyntävät sotakertomuksia, todellisia tai keksittyjä, rekrytoidakseen nuoria miehiä riveihinsä. Koska mikä on jännittävämpää kuin leikkiä sotaa!

 

Hollandin ”poliittinen sotilas” ja sen kansitaidetta myöten oleva ristiretkiläisten ihanne sopii Tammikon luennehdintaan. Vaikka Holland ei kertaakaan referoi Hitleriä tai Mussolinia, hänen “poliittisen sotilaan” käsite ei ole muuta kuin paligeenista äärinationalismia ja soturikulttia.

Hollandin mukaan ideologinen fanaattisuus pitää kanavoida “kansalliseen vallankumoukseen”. Kirjailija tietenkään ei kerro, miten kansallinen vallankumous toteutetaan ja miksi se vaatii verenhimoisten keskiaikaisten erikoisjoukkojen matkimista.

Tammikon kirjassa referoidaan amerikkalaista filosofia Stephen Asmaa, jonka mukaan nuorten joukkorusmaajien taustalla on teini-ikäisten tasolle jäänyt tunne-elämä. Surmaajilla on itsetunto-ongelmia, erityisesti koskien naissuhteita. He ovat Asman mukaan ”aseistautuneita luusereita”, jotka kokevat pohjatonta raivoa muita ihmisiä kohtaan. Teini-ikään viittaa se, että omista ongelmista syytetään muita eikä niitä osata käsitellä rakentavasti. Ratkaisu haetaan väkivallasta. Kyse on siis yksilötason ilmiöstä: nuoret miehet ulkoisvatat liiallisten odotusten aiheuttamat pettymymset ja minäkuvan liittyvät ongelmat muihin ja pyrkivät ratkaisemaan ne primitiivisin keinoin, väkivallalla.

Hollandin kirja sopii hyvin Asman havaintoihin. Erityisesti, kun viime aikoina joukkomurhaajat ovat olleet äärioikeistolaisia. Esimerkiksi Christchurchissa ja Hallessa. ”Poliittisessa sotilassa” opettaan, miten kasvattaa itsehillintää. Esimerkiksi välttämään alkoholia ja naisia sekä siivoamaan huoneensa. Se, että natsimanifestissa pitää näinkin yksinkertaisia asioita opettaa, kertoneen kirjan kohderyhmän elämänlaadusta.

Hollandin manifestin kansitaide viestittää kohderyhmän nuoruudesta. Jos sallitte minun olla myöskin taidekriitikko, niin kannessa oleva kuvitus näyttää vähän lapselliselta. Jopa hieman söötiltä. Mieleen tulee äärioikeistolaisen Kansallisenen kulttuuririntama -järjestön jäsenlehden homoeroottinnen jäsenhakemuslappu.

Hollandin kirja neuvoo liittymään ihmisoikeus ja ympäristöjärjestöihin. Sekä rekrytoimiaan, että ajamaan niissä olevia asioita. Koska en ole koskaan kuullut ympäristö- tai ihmisoikeusjärjestöstä, jossa olisi paljastunut uusnatseja, epäilen toimiko tämä neuvo. Kummatkin järjestötyypit ovat nykyään niin avoimesti feministisiä ja antirasisteja, että voi olla vaikeaa rekrytoida ketään niistä.

Derek Hollandin “Political Soldier. A statement” on surkea manifesti, joka äärioikeiston omissa standardeissa. Se on tarkoitettu sisäiseksi dokumentiksi jo saman mielisille. Siitä huolimatta teos ei ole avoin sen ideologiasta ja käytännön toteutuksesta. Tämä onkin kiinnostava dokumentti siitä, mihin suuntaan moderni äärioikeisto lähti. Esimerkiksi viime aikoina lisääntynyt äärioikeistolainen terrorismi voidaan sanoneen saaneen inspiraatiota tästä teoksesta.