Tietoimperiumien nousu ja tuho

Elämme aikakautta, jossa melkein kaikki viestintämme kulkee kahden ainoan someyhtiön kautta, jotka vielä omistavat muita tärkeitä viestintäyhtiöitä. Samalla haemme internetistä asioita vain yhden ainoan yhtiön kautta, joka valmistaa melkein kaikkien maailman matkapuhelimien käyttöjärjestelmän.

Näillä yhtiöillä onkin nykyään niin paljon valtaa, että ne vaikuttavat kokonaisten valtioitten vaaleihin. Tuntuukin, että olemme palaneet 1800-luvun jättimonopolien aikakauteen.

Mutta jo vuonna 2010 yksi mies osasi ennustaa, että näin tapahtuisi. Columbian yliopiston lakiprofessori Tim Wu julkaisi kymmenen vuotta sitten kirjan nimeltä ”Pääkytkin. Tietoimperiumien nousu ja tuho” (oma suomennos), joka kertoo amerikkalaisen viestintäteknologian historiasta, lankapuhelimien keksimisestä 2000-luvun alun internetbuumin. Teoksen keskeinen idea on “suuri sykli”

Wun mukaan ensin keksitään uusi viestintäteknologia. Useat eri amatöörit samaan aikaan kokeilivat uuden teknologian sovelluksia takapihoissaan ja autotalleissaan. Syntyy vallankumouksellisen teknologian aikakausi, jossa koko yhteiskunnan rakenne alkaa muuttumaan sen mukaiseksi. Raja on vain mielikuvitus!

Valtio ei ole keksinyt miten säädellä uutta teknologiaa, joten meininki on kuin villissä lännessä. Mutta kapitalistisen markkinoitten darvinistisessa kamppailussa yksi yhtiö nousee muita paremmaksi. Tämä yhtiö kasvaa lopulta jättämismäiseksi korporaatioksi, joka hävittää kaikki muut kilpailijat. Yhtiöstä muodostuu luonnollinen monopoli.

Innovaatioitten aikakausi loppuu, teknologia vakiintuu arjen välineeksi. Yhteiskunta on muuttunut peruuttamattomaksi.

Mutta sitten uusi teknologia keksittään, jolloin sykli alkaa uudelleen. Vanhan teknologian yhtiö ei pysty kilpailemaan uuden teknologian kanssa, joten se yrittää käyttää monopoliasemaa saadakseen valtion rajoittamaan sitä. Valtio voi yrittää rajoittaa uutta teknologiaa, mutta usein epäonnistuu tai on haluton tekemään niin. Vanha yhtiö häviää uuden teknologian kilpailussa ja uusi teknologinen monopoli syntyy.

Esimerkiksi kuka haluaa käyttää lennätintä, jos voi soittaa äänipuheluita?

Perinteisessä taloustieteellisessä ajattelussa sykliä kutsutaan “luovaksi tuhoksi”, mutta Wu menee analyysissään pidemmälle.

Kirjailijan mukaan 1800-luvulla sykli huomattiin lankapuhelimen keksimisen aikana. Wun mukaan, vuonna 1877 perustettu Bell-lankapuhelinyhtiö onnistui syrjäyttämään lennätinmonopolin, korporaation rajoittamisyrityksistä huolimatta. Bell-yhtiöstä nopeasti muodostui valtava monopoli, joka hallitsi koko Yhdysvaltojen viestintää, kaapeleista lankapuhelinten valmistukseen.

Kirjan päähenkilö onkin Bell puhelinyhtiö, joka yrittää rajoittaa kaikkia tulevia viestintäteknologioitten levitystä, suojellakseen markkinaosuuksiaan. Esimerkiksi radio, televisio, kaapelitelevisio ja internetti.

Joka kerta Bell epäonnistuu tavoitteissaan pysyä ainoana viestintäteknologiana. Mutta koska Bell hallitsee Yhdysvaltojen fyysisiä puhelinkaapeleita, se kykeni pysymään valtavana viestintämonopolina 1980-luvulle asti, kunnes Reaganin hallitus väkisin hajotti sen.

Kirjailija osoittaa, että radiossa, televisiossa, kaapelitelevisiossa ja elokuvateollisuudessa sama sykli toistuu. Joissain menestyneemmin kuin toisissa. Wu käy yksityiskohtaisesti ja sujuvasti jokaisen teknologian historian ja miten ne nopeasti muodostuivat tietoimperiumeiksi.

Kirjailija osoittaa, ettei Yhdysvallat ole ihan mikään vapaan kapitalismin maa, vaan suurimman osan sen 1800-1900-luvun historiassa se on ollut lähes Neuvostoliiton kaltainen valtionmonopolien maa.

Hassuinta ovat kirjailijan nostamat sitaatit, jossa valtavien korporaatioitten toimitusjohtajat ja omistajat haukkuvat vapaata kilpailua ja ylistävät monopolikapitalismia, jota aikalaiset joko kutsuivat korporativismiksi tai fasismiksi.

Jälkimmäinen ei ole haukkumasana, vaan fasismi kirjaimellisesti tarkoittaa myöskin korporativistista valtiojärjestelmää. Erityisesti 1900-luvun alussa ketään ei kiinnostanut vapaa kapitalismi. Wu siteraakin ekonomistia Aflred Chandleria, joka kuvasi 1930-luvun amerikkalaista kapitalismia ”näkyvän käden ohjaamaksi”.

Wun mukaan sama oli median kanssa. Suurin osa 1800- ja 1900-luvun alkua ei tunnettu käsitettä ”puolueeton media”, vaan jokainen lehti oli sen omistajan propagandakeskus. Lehdet, joita omistivat joku suuri korporaatio tai olivat riippuvaisia niitten mainostuloista, avoimesti pyrkivät edistämään rahoittajansa asiaa. Esimerkiksi kirjoittamalla myönteisesti yhdestä poliitikosta ja jättämällä huomiotta tämän kilpailijaa.

Edward S. Herman ja Noam Chomskyn kirjassa ”Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media” (1988), jota Wu ei siteraa, kerrotaan miten 1900-luvun alussa ei ollut vielä olemassa mediakonglomeraatteja (yhtiöitä, jotka omistavat lukuisia yhtiöitä), joten printtimediassa pääsi lukemaan lukuisia eri näkökulmia, jotka eivät olleet jonkun suurkapitalistin propagandaa. Näin Yhdysvaltojen media ei ollut niin yksipuolista kuin se tulisi olemaan 1980-luvulla.

Wu päätty samaan johtopäätökseen kuin Herman ja Chomsky, kuvastaessa, miten Bell-monopolina hidasti television kehitystä useita vuosikymmeniä, hyödyntämällä sen läheisiä suhteita Yhdysvaltojen liittovaltion kanssa. Lopulta, kun television kehitys vapautettiin, se joutui välittömästi kahden jo vakiintuneen korporaation haltuun, hyppien koko anarkistisen innovaatiovaiheen. Televisio, jonka tunnemme, on ylhäältä alas rakennettu suljettu kaupallinen järjestelmä, jossa vain tietyntyyppinen materiaali sallittiin esittää.

Radiota käsittelevässä luvussa Wu osoittaa, miten sitä teknologiaa alussa sovellettiin lukuisilla tavoilla ja tuotettiin hyvin kirjavaa ohjelmaa erilaisilta kanavilta, joista kaikki eivät olleet mainosrahoitteisia tai kaupallisia. Televisiossa tällaista ei koskaan tapahtunut. Wu spekuloikin, minkälaisessa maailmassa eläisimme, jos kuka tahansa pystyisi rakentamaan television ja tuottamaan ohjelmia siinä?

Vaikka Yhdysvalloissa ei ollut viestintäalalla valtionyhtiöitä, jotkut korporaatiot, kuten Bell olivat käytännössä osa sitä. Esimerkiksi Bell oli niin keskeisessä asemassa maan viestinnässä, että Yhdysvaltojen armeija kielsi monopolin hajottamista 1950-luvulla, koska se ”vaarantaisi kansallista turvallisuutta”. Bell oli vallannut niin paljon eri teollisuuksien alaa, että se oli osa Yhdysvaltojen sotateollisuutta.

Wun kirja osoittaa, miten monopolit syntyvät, miksi ne ovat ongelma ja miten ne hajotetaan. Kaikki riippuu valtiosta ja miten se pyrkii rajoittamaan markkinoita. Kirjailija on libertaari (vähän sääntelyä kannattava talousoikeistolainen), mutta hän tunnistaa, että jotain sääntelyä on pakko olla.

Wu osoittaa, että vaikka Bell hajotettiin lukuisiin pieniin yhtiöihin 80-luvulla, se hyödynsi uusliberalismin vapaan kilpailun ilmapiiriä kootakseen yhteen itsensä. Koska Bell-nimistä yhtiöitä ei voinut olla enää olemassa, syntyi kaksi valtavaa viestintäjättiä, jotka olivat entisten Bell-yhtiön hajotettuja osien yhteen sulautuneita korporaatiota: Verizon ja AT&T

Wun mukaan vaikka joku monopoli olisikin syntynyt luonnostaan ja tarjoaa parasta palvelua, se silti pyrkii rajoittamaan tulevaa teknologista kehitystä, turvatakseen omaa asemaansa. Kun puhutaan tietoteknisestä monopolista, tällä on ”pääkytkin” ihmisten puheisiin ja näin suunnatonta valtaa manipuloida valtiota ja ihmisten ajatuksia.

Kirjailijan mukaan Verizon ja AT&T duopoliasema mahdollisti amerikkalaisten salaisen NSA massavakoiluohjelman soveltamisen. Kummallakin yhtiöllä oli jo kiinteät suhteet armeijaan. Jos viestintäyhtiöitä olisi lukuisia, tiedustelupalvelulla olisi hyvin vaikeaa neuvotella salaisesti kakkien kanssa asiakkaitten yksityisyyden murtamisesta.

Surulliseksi tämä kirja menee, kun päästään internettiin. Mikään yhtiö ei omista internettiä ja päätä, miten sitä käytetään ja mihin. Wu kirjoittaa optimistisesti, että ehkä internetti on ensimmäinen viestintäteknologia, josta ei synny tietoimperiumia.

Kirjailijan mukaan kaikki riippuu siitä, miten Yhdysvaltojen liittovaltio säätää internetliikenteen. Wun mukaan internettiin on sovellettu ”neutraliteetti” laki, jonka mukaan kaikki internetin liikenne on tasa-arvoista. Tämä mahdollistaa absoluuttisen sananvapauden ja kokonaisten uusien teollisuudenhaarojen syntymisen sen sisällä.

Valitettavasti vuonna 2017 Trumpin hallitus lakkautti lain, joka suojeli vapaata internettiä. Kun tietää, että Trumpin nimittämä viestintäviraston uusi johtaja on entinen Verizonin työntekijä, ei enää ihmettele, mikä motiivi internetin neutraliteetin tuhoamisessa oli.

Nyt internetkaapelin omistajat, kuten AT&T ja Verizon voivat päättää mitä ja miten sen verkkokaapeleita käytetään. Mahdollisuus, että internet muuttuu television kaltaiseksi suljetuksi järjestelmäksi, on olemassa. Tämä kauhuskenaario on todennäköinen, kun suurin osa viestinnästämme tapahtuu vain muutaman megakorporaation, kuten Facebookin ja Twitterin kautta. Jo nyt näitä yhtiöitä painostetaan valikoimaan, kenen puhetta sallitaan ja kenen ei. Jos tulevaisuudessa nämä kaikki monopolit sulautuvat yhteen, vain yksi totuus tullaan sallimaan.

Vaikka Wu ei osannut ennustaa somejättien syntyä, nettineutraliteetin lakkauttamista tai massavakoiluun perustuvaa teollisuutta, hänen kirjastansa löytyy sopiva lainaus nykytilanteesta. Sen esitti presidentti Andrew Jackson vuonna 1837:

”Saat tietää lopulta, että kaikista tärkein valta ja intressit on siirretty korporaation käsiin.” 

Kun Yhdysvaltoihin valittiin presidentiksi fasistisia piirteitä omaava kapitalisti, Jacksonin ennustus oli oikeassa.

Wu voi kuulostaa vasemmistolaiselta, mutta sitä hän ei ole. Kuten aiemmin kirjoitin, hän on libertaari. Tässä kirjassa referoidaan ainoastaan oikeistolaisia taloustietelijöitä, erityisesti vapaata markkinataloutta kannattavaa Itävallan koulukuntaa. Se, että kirjailija päättyy hyvinkin vasemmistolaisiin johtopäätöksiin, kertoneen hänen intellektuaalisesta rehellisyydestä.

Mutta Wu:lla on ratkaisu tähän painajaiseen, jossa elämme: eräänlainen viestintäteknologian perustuslaki, joka määrittelisi viestintäteknologian irrallisista osista koostuvaksi. Jokaisella osalla on oma roolinsa, eikä ne kaikki saa olla yhden yksityisen toimijan käsissä. Tällainen perustuslaki ehkäisisi megakorporaatioitten syntymisen ja sen aiheuttamat vaarat sananvapaudelle ja demokratialle.

Wun libertaarius näkyykin kirjan lopussa, kun hän vastustaa ”liiallista” sääntelyä. Hänen mukaansa, parasta sääntelyä on yritysten itsesääntely, joka perustuu moraalikoodistoon. Kirjailijan mukaan, jos kulttuurissamme nettineutraliteetti ja vapaa teknologinen kilpailu muuttuvat tärkeiksi eettisiksi periaatteiksi, yritykset eivät uskalla tuhota niitä. Mielestäni historia osoittaa, ettei yritysten moraaliin kannata luottaa. Juuri Trumpin oikeistolaisessa hallituksessa tuhottiin nettineutraliteetti.

Mutta Tim Wun  “The Master Switch: The Rise and Fall of Information Empires” on erinomainen historiankirja. Se osoittaa, miten reaalikapitalismi oikeasti toimii ja miten tärkeää tietoliikenneteknologia on nyky-yhteiskunnassamme.