Syyrian sisällissota ja väkivallan eskalaatio

Syyrian sota ei ole ihan se helpoin seurattava konflikti. Osapuolia on enemmän kuin vain Bashar al-Assadin diktatuuri ja häntä vastaan taistelevat kapinalliset. Internetti on myöskin pulloillaan ristiriitaista propagandaa. Esimerkiksi jos seurasi sekä vasemmiston, että oikeiston uutisia samaan aikaan, kuten minä, saa kuvan, että kaikki tukevat Isistä ja al-Qaidaa.

Puolueettomuus koko konfliktia kohtaan tuntuikin parhaalta vaihtoehdolta, mutta kuten Saana-Maria Jokisen tänä vuonna julkaistu tietokirja ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan” ilmenee, puolueettomuus on luksusta, jota vain länsimaalaisilla on.

Rumasta kansitaiteesta huolimatta, Jokisen kirja ei ole syyrialaisten pakolaisten haastattelukokoelma, kuten alun perin luulin. Se on runsailla lähdeviitteillä ja tarkasti tutkittu kirja, joka kertoo laaja-alaisesti Syyrian sodasta, välillä värittäen asiatekstin syyrialaisten kapinallisten kuvauksilla.

Lähteenä Jokinen käyttää pääosin länsimaisia valtamedioitten artikkeleita, loikkareiden, pillinpuhaltajien ja kapinallisten lausuntoja sekä ajatuspajojen- ja yliopistojen tutkimuksia, ihmisoikeusjärjestöjen raportteja, lehtiartikkeleita ja Wikileaksia.

Jokisen kerronta on esimerkillisen puolueetonta. Hän vain kuvaa asioita, mitä on raportoitu. Ainoat ideologisesti värittyneet lausunnot ovat sitaatteja. Useimmiten kapinalisten.

Tällä otteella pääset samaan aikaan lukemaan lintuperspektiivistä melkein maailmansodaksi muuttunutta konfliktia, sekä pääsemään suoraan taisteluitten ytimiin, yksittäisten syyrialaisten henkilökohtaisten kokemusten kuvausten kautta.

Kirja alkaa Syyrian historialla. Kuten monissa globaalin etelän maissa, Syyrian diktatuurin autoritaariset rakenteet ovat peräisin Ranskan siirtomaa-ajoista. Ainoastaan mukhabarat-joukot (syyrialainen salainen poliisi ja kuolemanpartio) on Itä-Saksan tuoma innovaatio.

Assadin Syyria muistuttaa toimintatavaltaan putinistista mafiavaltiota ja rakenteeltaan Hanna Arendhtin muotoilemaa totalitaristista valtiota.

Kuten Masha Gessenin  ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” (2017) kuvattiin, putinistinen mafiavaltio perustuu hallittuun korruptioon. Kuten Putin, Assad sallii hallinnossaan korruptiota, kunhan rikolliset eliitin jäsenet ovat uskollisia hallinnolle. Kun eliitti on läpeensä korruptoitunut, heistä on runsaasti materiaalia, jolla kiristää. Onhan korruptio vielä virallisesti rikos. Jos yksikin eliitin jäsen haastaa diktaattorin, tämä voi tuhota haastajan korruptiosyytöksillä.

Jokinen ei käytä sanaa ”mafiavaltio”, vaan kuvaa kirjassaan Assadin hallintoa “kaverikapitalistseksi”, “hallinnoitu kuin maatilaa” tai “perheyritys”. Merkitys kuitenkin on sama. Ainoa ero muihin mafiavaltioihin, kuten Venäjään ja Unkariin, on ettei Syyria edes yritä teeskennellä olevansa demokratia.

Hanna Arendthin mukaan totalitaristinen valtio perustuu eräänlaiseen väkivaltakoneiston anarkismiin. On olemassa lakeja, mutta valtion turvallisuuskoneisto ei näistä laista välitä, vaan se iskee mihin tahansa sitä uhkaavaan, milloin ikinä haluaa. Tällainen arvaamattomuus luo yksilöissä alituisen pelon, että mitä tahansa, mitä he tekevät, he voivat joutua salaisen poliisin vangitsemaksi. Kansa oppiikin kuin itsestään, ilman mitään propagandaa tai virallisia julistuksia, olemaan uhkaamatta valtiota millään tavoin.

Tällaista hirviömäistä järjestelmää vastaan syyrialaiset taistelevat.

Kuten kaikki suuret kansannousut, Egyptistä Yhdysvaltoihin, Syyrian alkoi yksittäisestä tapahtumasta, johon liittyi poliisiväkivaltaa. Jokisen mukaan Syyriassa mielenosoitukset alkoivat, kun poliisi läimäytti basaarimyyjän poikaa kasvoihin, tämän kieltäydyttyä maksamasta suojelurahaa.

Tämä yksittäinen tapahtuma oli viimeinen niitti syyrialaisille. He olivat jo osoittaneet mieltä ja jopa kapinoineet hallintoa vastaan 1980-luvulla. Arabikevään kansannousujen aalto sai protestit tällä kertaa räjähtämään koko maassa.

Kirjan mukaan Assadin hallinto ei sallinut mitään mielenosoituksia, vaan vastasi niihin brutaalilla väkivallalla. Mutta se ei toiminut. Valtio alkoikin lisätä turvallisuusviranomaisten repressiota. Mitä enemmän valtio vastusti mielenosoituksia väkivallalla, sitä suuremmiksi mielenosoitukset kasvoivat.

Esimerkiksikin syyrialaisia agentteja soluttautui mielenosoituksiin aiheuttamaan kaaosta ja samaan mielenosoitukset näyttämän islamistien järjestämiltä. Assadin tarkoitus oli alusta asti kehystää mielenosoitukset islamistisiksi ja näin epälegitiimeiksi.

Kirjassa kuvataan, miten mielenosoitusten alussa Assadin hallinto kidutti, murhasi ja heitti katuihin ja jokiin kaikkien pasifististen mielenosoitusjohtajien pahoin ruhjoontuneet ruumiit. Antaen syyrialaisille vain yhden viestin: väkivallattomuutta ei sallita.

Kirjan mukaan osana tätä delegitimointia, mielenosoitusten piti muuttaa väkivaltaisiksi turvallisuusviranomaisten repressiolla. Kun mielenosoitukset muuttuvat sisällissodaksi, Assad voisi legitimoida niitten totaalisen murskaamisen Yhdysvalloilta lainatulla ”terrorisminvastaisen sodan” termillä.

Lukiessani Jokisen kirjaa, Yhdysvalloissa on ollut useita viikkoja käynnissä valtavia mielenosoituksia ja mellakoita, jotka alkoivat yhden mustan miehen kuolemasta poliisin käsistä. Trumpin tapa vastata mielenosoituksiin haukkumalla niihin osallistuneita kommunistiseksi agitaattoriksi ja sallimalla militarisoidun poliisin vastata niihin väkivallalla, muistuttaa todella paljon Jokisen kuvauksia Assadin tavasta vastata mielensoituksiin.

Kun olin Jokisen kirjan lopussa, Trump määräsi naamioidut ja tunnuksettomat erikoisjoukot kaappaamaan mielenosoittajia tunnuksettomiin mustiin autoihin, jolloin samankaltaisuudet Syyrian diktatuurin kanssa muuttuivat ilmeiseksi.

Trump on kopioimassa Assadin eskalaatiotaktiikkaa. Mitä enemmän Trump määrää poliisin murskaamaan mielenosoitukset väkivalalla, sitä väkivaltaisemmiksi ne tulevat muuttuman. Näin on jo tapahtunut Portlandissa, jossa mielenosoittajat ovat varustautuneet suojapuvuilla ja käyttävät sateenvarjoja kilpinä pippurisumutetta ja vesisuihkuja vastaan, samalla kun he sokaisevat mellakkapoliisit, valvontakamerat ja lennokit laservaoilla. Menetelmä, joka ilmiselvästi on kopioitu Hong Kongin diktatuurivastaisista mellakoista.

Jokisen mukaan Syyrian hallinto pyrki hajottamaan opposition antamalla myönnytyksiä islamisteille ja kurdivähemmistöille. Assad myöskin käytti vähemmän repressiota vähemmistöalueissa. Samalla hän vapautti vankiloista suuren määrän jihadisteja ja anarkokommunistisen PKK:n jäseniä. Tämä saikin kurdien PKK:n ja sen aseellinen joukko PYD tukahduttamaan Syyrian hallinnon kanssa hallinnonvastaisia mielenosoituksia.

Kirjan mukaan vastatakseen islamistisyytöksiin, syyrialaiset mielenosoittajat kantoivat kulkueissa muitten uskontojen tunnuksia ja huusivat yhtenäisyyttä tukevia iskulauseita.

Jokisen mukaan mielenosoitukset kehittyivät aseellisiksi kapinoiksi aluksi rajakylissä ja maaseudussa, jossa perinteisesti kannettiin aseita. Näissä alueissa miehet halisivat turvata perheensä mielenosoitusten aikana. Aseistautuneita ryhmiä alkoi syntyä spontaaniksi, kunnes ne häätivät armeijan kotiseuduiltaan ja alkoivat julistautua autonomisiksi alueiksi. Yksi ensimmäisistä kapinallisryhmistä oli Khalid bin Walid.

Kirjan mukaan aseelliset ryhmät yhdistyivät Vapaan Syyrian armeijaan. Tämä on entisen Syyrian armeijan kenraalin ja upseerien perustama vallankumouksellinen armeija. Sen tavoitteena on “vapaus ja ihmisarvo”.

Kirjailijan mukaan alun perin jihadistit liittyivät Vapaan Syyrian armeijaan, koska asia oli yhteinen. Jihadistiryhmät olivat myöskin paremmin järjestäytyneitä ja aseistuneita kuin demokraattiset kapinalliset.

Samalla jotkut pahamaineisemmat jihadistiryhmät naamioituivat maltillisemmiksi, kuten al-Qaidan perustama Jabhat al-Nursa. Myöhemmin Al-Nursasta irtoaisi ISIS.

Tässä 358 sivuisessa kirjassa Isiksestä aletaan puhumaan enemmän kuin sivumainintana, vasta kahdensadan sivun jälkeen. Jokisen fokus on puhtaasti kansannousussa.

Jokisen mukaan Qatar ja Turkki olivat ensimmäiset valtiot, jotka alkoivat tukea kapinallisia. Erityisesti Saudi-Arabia ja Qatar tukivat melkein ketä tahansa kapinallista, jolloin syyrialaiset jihadistit alkoivat saada aseellista tukea.

Kirjailijan mukaan saadakseen arabikuningaskunnilta rahaa, monet kapinallisryhmät muuttivat nimensä islamistisiksi, vaikka arvot eivät muuttuneet. Kirjassa ilmenee, että vielä vuonna 2013 kapinallisryhmillä oli pulaa aseista.

Jokisen mukaan Assad ja hänen liittolaisensa pyrkivätkin välttämään iskemästä jihadisteihin ja sen sijaan he keskittivät kaiken voimansa murskatakseen demokraattiset voimat. Tämä mahdollisti Isiksen nopean laajentumisen.

Jokisen kirjassa näkee hyvin Noam Chomskyn muotoilema teoria kapinallisryhmien luonnonvalinnasta. Mitä enemmän repressiota kapinalliset saavat, sitä brutaaleimmaksi ne muuttuvat, kunnes kaikista kyynisimmät ja verenhimoisemmat ryhmät säilyvät hengissä. Alun perin Chomsky puhui Kylmän sodan aikaisista vasemmistolaisista kapinallisryhmistä, mutta teoria pätee Syyrian sisällissotaan.

Jokisen mukaan jihadistit alkoivat vahvistua niin paljon, että Vapaan Syyrian Armeijan yksi kapinallisjohtajista totesi ”Kun Basharin hallinto kaatuu, saatamme joutua avaamaan uuden rintaman entistä liittolaisiamme vastaan”.

Kirjailijan mukaan USA ei lähtenyt alussa tukemaan kapinallisia koska Obaman hallinto uskoi Basharin diktatuurin kaatuvan itsestään.

Jokisen mukaan Obaman perustelu kapinallisten vähäiseen tukemiseen oli, ettei Yhdysvalloilla ollut intressejä alueella ja pelko, että aseet menevät jihadistien käsiin. Sen sijaan Obaman strategia oli tukea kapinallisia vain sen verran, että Bashar saataisiin neuvottelemaan heidän kanssaan, luoden rauhanomaisemman ratkaisun kriisille.

Kirjan mukaan USA virallisesti astui Syyrian sotaan vuonna 2014. Silloinkin puhtaasti tuhotakseen Isiksen. Yhdysvallat jopa erikseen kielsi tukemiaan aseellisia ryhmiä taistelemasta Assadia vastaan. Tämä aiheutti asevientiohjelman kuivumisen kokoon samana vuonna. Sen sijaan Obaman hallinto päätyi muodostamaan yhteisen sotarintaman Iranin kanssa Isistä vastaan.

Jokisen kirjan yksi teemoista ovatkin vaihtuvat rintamat. Kun lukee tätä kirjaa, saa kuvan, että Syyriassa kaikki osapuolet ovat vaihtaneet puolia, kääntänet takkeja tai puukottaneet toisiaan.

Lukija voi ajatella, että tämä jatkuva puolien vaihtuminen on leimallista kehitysmaissa, joissa asuu barbaarisia ruskeita ihmisiä, mutta tällaista on tapahtunut Euroopassakin. Esimerkiksi Timothy Snyderin ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) ja Tony Judtin “Postwar: A History of Europe Since 1945” (2005) ilmenee, että Itä-Euroopan rintamassa useat valtiot ja partisaaniryhmät vaihtoivat puolia, riippuen siitä milloin he olivat natsien tai kommunistien miehittämiä. Jotkut partisaaniryhmät esimerkiksi osallistuivat holokaustiin, vain jotta myöhemmin pelastaisivat juutalaisia. Toiset taas taistelivat sekä toisia partisaaniryhmiä vastaan, että miehittäjiä. Suomikin oli Jatkosodan aikana natsien liittolainen, vain jotta sitten hävittyämme sodan, jouduimme häätämään natsit Lapista.

Vain nykyään länsimaissa meillä on etuoikeus ylenkatsoa Syyrian sotkua ja tuomita sen toimijoita. Kun lukee Jokisen kirjaa, huomaa miksi niin paljon ihmisiä pakenee sieltä. Koska jos olet Syyriassa, sinun on pakko valita jokin sodan osapuoli. Mutta mikä tahansa vaihtoehto voi aiheuttaa sinun tai perheesi kuoleman. Puolueettomuutta voi harrastaa vain Syyrian ulkopuolella.

Jos jotain puolueellisuutta tästä kirjasta voi aistia, niin se on syyrialaisten kapinallisten ja tietynlaisen liberaalin internationalismin kannatus.

“The Wikileaks Files. The World Accourding to US Empire” (2016) artikkelikokoelman mukaan liberaali internationalismi on amerikkalaisen presidentti Woodrow Wilsonin muotoilema ideologia. Sen mukaan Yhdysvalloilla on globaali missio auttaa liberaalin maailmanjärjestelmän luontia, joko diplomaattisin, taloudellisin tai sotilaallisin keinoin. Tämä järjestelmä koostuu liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista, jotka ovat kytköksissä toisiinsa vapailla markkinatalouksilla ja kansainvälisillä lailla. Liberaalin internationalismin logiikan mukaan länsimaisten liberaalidemokratioitten velvollisuus on auttaa syyrialaisia kapinallisia kaatamaan Assadin diktatuuri ja korvata se liberaalidemokratialla.

Puolueellisuuden voi havaita hienovaraisesti, esimerkiksi, kun kirjailija siteeraa tutkijaa, joka toteaa Assadin hallinnon strategian olevan epävakauden luontia, vain jotta hallinto voi siivota itsensä aiheuttaman sotkun ja kehystää itseään sankariksi. Kuvaus pätisi mielestäni myös Yhdysvaltoihin.

Toinen esimerkki on kirjan luku, joka on omistettu länsimaisen vasemmiston arvosteluun. Ääneen pääsevät vasemmistolaiset syyrialaiset oppositioaktivistit ja kapinalisten edustajat. He olivat toivoneet, että länsimainen vasemmisto länsimaisten suurvaltojen mukana auttaisi kapinalisia tuhoamaan Assadin hallinnon, vain huomakseen, että vasemmistolaiset vastustivat länsimaitten interventiota.

Syyrialaiset oppositioaktivistit haukkuvat erityisesti kapeakatseisia anti-imperialisteja, jotka uskovat kaiken maailman ongelmien olevan peräisin amerikkalaisten salaliitosta tuhota itsenäisiä kansoja.

Tässä kappaleessa ei ole mitään vikaa, mutta se, mitä se ei mainitse on merkillistä: Kirjassa ei ole kappaletta, jossa ylistettäisiin tai arvosteltaisiin länsimaista oikeistoa. Ainoastaan yksi kappale käsittelee länsimaisen äärioikeiston Assad-kannatusta.

Tämä tarkoittaa, ettei kirjailija odota oikeistolta mitään kantaa ihmisoikeuskysymyksiin. Se osoittaa hyvin miten huono maine länsimaisella oikeistolla on, kun siihen ei kohdisteta mitään odotuksia.

Tässä kirjassa mainitaan, että Israel on pommittanut iranilaisia sotilaskohteita Syyrian maaperällä salaisissa operaatioissa. Kirjailija ei arvuuta näitä pommituksia mitenkään. Vain kertoo mikä on Israelin strateginen etu moisessa touhussa. Pidän hassuna, ettei kirjailijalle tullut mieleen kyseenalaistaa, millä oikeudella Israel oikein pommittaa naapurimaata, jonka kanssa se ei ole virallisesti sodassa?

Vain kerran Jokinen laskeutuu puolueettomuudestaan, kun hän arvostelee länsimaisia rauhanjärjestöjä. Kirjailijan mukaan on hyvin epäilyttävää, että kyseiset rauhanjärjestöt alkoivat vastustaa Syyrian sisällissotaa vasta, kun länsimaat alkoivat pohtia, pitäisikö sekaantua siihen.

Jokinen ei vaikuta tietävän, mikä on länsimaisten rauhanjärjestöjen tarkoitus. Se ei ole kaikkien maailman sotien vastustaminen. Muutenhan rauhanjärjestöt osoittaisivat mieltä joka päivä, koska aina jossain on joku sota meneillään. Länsimaisten rauhanjärjestöjen tarkoitus on estää oman maan sekaantumista sotaan. Se, että kritisoi länsimaisia rauhanjärjestöjä siitä, mihin niitä alun perin luotiin, on kummallista.

Sitten tässä kirjassa ei avata kunnolla, mikä on Syyrian hallinnon Ba’ath-puolueen ideologia? Kirjassa on hajautettuja mainintoja arabinationalismista ja -sosialismista, joka oikeuttaa Assadin hallintoa. Jos ei tunne arabinationalismia tai -sosialismia, voi ihmetellä mitä ne ovat. Esimerkiksi kirjassa korostuu, miten fanaattisia jotkut Assadin hallinnon toimijat ovat. Johtuuko fanaattisuus henkilöpalvonnasta vai henkilöpalvontaan liitetystä ideologiasta? Onko Assadin diktatuuri ideologisesti enemmän kuin Putinin Venäjä, jossa ei ole olemassa muuta virallista ideologiaa kuin epämääräinen nationalismi ja Putinin palvonta vai Pohjoiskorea, jossa kommunismista on väännetty korealainen dynastinen uskonto?

Saana-Maria Jokisen ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan” on kuitenkin suurimmaksi osaksi puolueeton, todella tarkasti tutkittu teos ja loistavasti kirjoitettu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s