Olin suuri Star Wars fani nuorempana. Goerge Lucasin tuottamat kuusi ensimmäistä elokuvaa olivat suosikkejani ja merkittävä osa maailmankuvaani. Juuri niitten kautta opin, että fasismi on uhka ja monikulttuurinen yhteiskunta ihanne. Aikuisena fanaattinen suhtautuminen Star Warsiin on hälventynyt. Asiaan vaikutti myöskin Disneyn tuottamat epätasaiset ja toistensa kanssa ristiriidassa olevat elokuvat. Mutta silti Star Wars on lähellä sydäntäni.
Sattumalta törmäsin Star Warsin ensimmäisissä elokuvissa prinsessa Leaa näytteelleen Carrie Fisherin (1956-2016), vuonna 2016 julkaistun muistelmateoksen “Päiväkirjaa pitävä prinsessa” (oma suomennos).
Toisin kuin perinteisessä muistelmateoksessa, Fisherin viimeisessä kirjoittamassaan kirjassaan, hän ei kerro koko elämäänsä kronologisessa järjestyksessä. Sen sijaan teos keskittyy Fisherin rakkaussuhteeseen Star Warsin Han Soloa näytelleen Harrison Fordin kanssa, kun he kuvasivat ensimmäistä Star Wars elokuvaa. Sitten loppu teoksesta on Fisheri kertomassa irrallisia anekdootteja menestyksestään, faneistaan ja alamäkeen menneestä näyttelijäurastaan.
Monet varmaan pitävät tätä teosta hirveänä rahastuksena, koska se on vain irrallisia pätkiä muisteluita ja kirjailijan itsensä kirjoittamien 1970-luvun päiväkirjojen valikoituja pätkiä.
Mutta teoksen pointti ei ole olla niinkään juoruileva kurkistusaukko kahden näyttelijän kiellettyyn romanssiin (Ford oli silloin namisissa) tai katkeran näyttelijän paljastuskirja. Sen sijaan tämä on tunnelmallinen teos, jossa pääset kahden eri aikakauden Fisherin ajatuksiin. Päiväkirjoissa ikuistetun 19-vuotiaaseen, että nykyajassa (2016) eläneeseen viisaaseen 60-vuotiaaksi mummoksi muuttuneen Fisherin ajatuksiin.
Kontrasti kahden välillä on todella mielenkiintoista luettavaa. Vanha Fisher on elänyt pitkän elämän ja ei pelkää enää mitään, hän suhtautuu elämäänsä sarkastisesti ja on avoin seksuaalisuudestaan.
Päiväkirjoissa ilmenevä 19-vuotias Fisher taas on epävarma itsesään ja rakkaudestaan Harrison Fordiin. Sekä siihen, mitä Star Wars elokuva tulee tuomaan. 19-vuotias Fisherillä on hyvin vähän kokemusta parisuhteista, ja näyttelemisestä sekä hänen vanhempansa yhä asettavat pitkän varjon nuoren näyttelijän horisontteihin.
Washington Postissa tätä kirjaa haukuttiin myötähäpeää aiheuttavaksi teokseksi. Mutta itse rakastin tätä kirjaa. En osaa selittää miksi? Mutta kirjan söpöys ja katkeransuloinen muistelu nuoruuden rakkaudesta oli ihanaa luettavaa. Jos minunlaiseni cis-heteroklisee piti tätä kirjaa herttaisena, kuvittelen että naiset tulevat rakastamaan tätä. Ehkä positiivinen lukukokemukseni johtuu siitä, etten odottanut mitään tästä kirjasta.
Tiedän hyvin vähän Carrie Fisheristä. Tiesin vain sen verran, että hänen uransa ei lähtenyt Star Warsin jälkeen nousuun, koska hän torjui aggressiivisesta häneen kohdistuneita seksuaalisia ahdisteluja. Mustalle listalle joutuminen aiheutti näyttelijän lankeamisen alkoholismiin ja lyhyen uran päättymiseen.
Odotinkin inhorealistista kertomusta näyttelijän elämästä. Kirjan alku vaikuttikin sellaiselta, koska Fisherin kirjoitustyyli heijastaa hyvin näyttelijän voimakasta persoonaa. Kirjailija puhuu avoimesti alkoholismistaan ja näyttelemisestä, mutta vanhan soturin tyylillä. Elämä on koettu. Mitään ei tarvitse piilotella. Mutta vähitellen, lähes huomaamatta kirja muuttuu romanttiseksi rakkauskertomukseksi. Kerronta on niin sujuvaa, ettei tämä hienovarainen tyylimuutos ärsyttänyt.
Odotin kyllä koko ajan, milloin alkaisivat ikävät kuvaukset seksuaalisesta ahdistelusta ja uran tuhoutumisesta, mutta sitä ei koskaan kuvata. Sen sijaan Fisher hyppää ”nykyaikaan”, jossa hän elättää itseään täyttämällä nimikirjoituksia rahaa vastaan erilaisissa scifi-messuissa. Nämäkin osiot ovat itsessään mielenkiintoisia ja herttaista luettavaa.
Erityisesti, koska kirjailija kuvaa, miten monet aikuiset miehet tulivat hänen luokseen kertomaan, että hän oli heidän ensimmäinen ihastuksensa. Fisher kertoo olevansa osittain otettu siitä, että hän on herättänyt seksuaalisuuden lukuisissa murrosikäisissä pojissa, vaikka aikoinaan hän ei pitänyt itseään kovin kauniina.
En jaa tätä kokemusta. Ensimmäinen ihastukseni oli joku brasilialainen saippuaoopperan näyttelijätär. En tarkkaan muista kuka oli ensimmäinen? Mutta muistan 15-vuotiaana ihastuneeni saippuaooperanäyttelijätär Juliana Paesiin.
Ihastukseni kontrasti Fisherin kirjan sisältöön johtuu todennäköisesti siitä, että brasilialaiset saippuaoopperat tulevat aikaisin illalla televisiosta ja ovat länsimaisissa standardeissa todella eroottisia.
Amerikkalaiset teinipojat varmaan ihastuivat Fisheriin, koska tämä oli ensimmäinen nainen, jonka näkivät eroottisessa asetelmassa (teräsbikineissä orjuutettuna Jaban lentävässä tukikohdassa). Sillä aikaa, kun Brasilian yltioseksuaalisessa kulttuurissa 11-vuotiaat lapset näkevät koko perheen kanssa eroottisia kohtauksia saippuaoopperassa!
Fisherin kirja loppuu äkillisesti ja se vaikuttaa olevan keskeneräinen, vaikka se julkaistiin pari viikkoa ennen Fisherin kuolemaa. Mutta ehkä keskeneräisyys johtuu kirjailijan huononevasta voinnista. Mutta minua keskeneräisyys ei haitanut, koska sen keskiosassa kuvattu rakkauskertomus oli melkoinen tunteitten vuoristorata.
Carrie Fisherin “The Princess Diarist” on enemmänkin tunnelmallinen kirja kuin vakava dokumentti näyttelijän elämästä tai mehukas paljastuskirja. Ehkä ei paras elämäkerta maailmassa, mutta ainakin tunsin lämpöä sydämessäni lukiessani tätä. Se on tärkeintä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 