Asema yksitoista

Koronaviruksen takia pandemiaa käsittelevä kirjallisuus nousi muotiin. Selattaessa jotain top10 pandemiakirjaa, törmäsin vuonna 2014 julkaistuun Emily St. John Mandelin ”Asema yksitoista” (oma suomennos) scifiromaaniin.

”Asema yksitoista” kertoo nykyajastamme, jossa tappava influenssavirus leviää muutamassa kuukaudessa koko maailmaan, tuhoten modernin sivilisaatiomme. Toisin kuin oikean elämän koronavirus, tämä ”Georgian flunssa” tappaa ihmisen päivässä tai kahdessa. Romaanissa virus leviää niin nopeasti, etteivät valtiot ehdi reagoida siihen ja maailmanloppu tulee monille yllätyksenä. Yksinkertaisesti yhtenä päivänä ehti kuolla niin paljon ihmisiä virukseen, ettei yhteiskuntaa pyörittäviä instituutioita kyetty huoltamaan.

Mutta toisin kuin monissa postapokalyptisissa romaaneissa, maailmanloppu ei tarkoita villejä jengejä ja jatkuvaa sotimista. Toki väkivaltaisia jengejä ja maantierosvoja on olemassa, mutta ne hyökkäävät pääosin yksinäisten matkalaisten kimppuun. Maailma on palautunut pienten yhteisöjen maailmaan.

Suuret kaupungit on hylätty. Ihmiset elävät pienissä kylissä, jotka ovat joko entisiä pikkukaupunkeja tai julkisten rakennusten ympärille rakennettuja telttakyliä. Tässä romaanissa onkin kyliä, jotka on rakennettu maantiehotellin ja pikkulentokentän ympärille.

Emily St. John Mandelin romaanissa seurataan useita henkilöitä, joilla on emotionaalinen suhde toisiinsa, mutta he ovat toisistaan erossa niin maantieteellisesti kuin ajallisesti. Romaani poukkoilee ennen virusta, viruksen aikana ja sen jälkeisessä maailmassa.

Romaani ei keskitykään niin paljon virukseen ja tuhoutuneeseen maailmaan, vaan ihmisiin, jotka kamppailevat sekä maailman, että sisäisten ongelmiensa kanssa. Tämä onkin hyvin erilainen maailmanloppuromaani, jossa on vähän väkivaltaa. Suurimmat konfliktit ovat sisäisiä ja liittyvät rakkauteen.

Toki tässä romaanissa on kulttijohtajana toimiva pahis, koska mikä maailmanloppuromaani ei sisällä kulttijohtajia?

Koska en odottanut tältä romaanilta mitään erityistä, pidin siitä todella paljon. Otin sen pääosin sen naiskirjoittajan takia. Pyrin lukemaan yhtä paljon sekä mies-, että naiskirjailijoita.

Jos odottaa jotain Mad Max-tyylistä seikkailua, sitä tässä ei ole. ”Asema yksitoista” on kuitenkin omilla jaloillaan seisova omaperäinen realistinen scifi-romaani. Kirjailija sai minut tuntemaan mitä hahmot tunsivat, vaikkakin tämän romaani pääosin käsitteleekin keski-ikäisen ja sitä vanhempien ihmisten tunne-elämää, erityisesti nostalgiaa ja katumusta.

Kolmas ulottuvuus tässä romaanissa on mielikuvitus. Yksi kantavista teemoista eri aikatasoissa ja hahmoissa on scifi-sarjakuva. Yksi hahmoista piirtää sarjakuvaa aluksi itselleen, sitten valikoiduille ystävilleen.

Alun perin henkilökohtaisena terapiana kehitetty sarjakuva muuttuu hahmojen ihmissuhteitten vertauskuvaksi ja sillaksi kahden eri maailman välillä. Entiseen maailmaan, jota ei ole enää ja nykyiseen postapokalyptiseen todellisuuteen.

Emily St. John Mandelin ”Station Eleven” on loistava romaani, joka herättää lukiessa monia voimakkaita tunteita. Perinteisten tunteitten lisäksi se toi huvittuneisuutta. Kukaan fiktiokirjailija ei pystynyt ennustamaan koronaviruksen kaltaista tautia. Koronavirus itsessään ei ole se pahin ongelma, vaan ihmiset itse. Kun tauti ei tapa kaikenikäisiä ihmisiä muutamassa päivässä, se ei herätä kauhua. Tällöin suurin osa ihmisistä ei välitä taudista, levittäen sen laajalle ja tappaen enemmän kuin jos se pyrittäisiin aktiivisesti pysäyttämään. Vaikuttaakin siltä, että onnistumme tappamaan itsemme koska olemme idiootteja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s