Muistinpanoja mustasta Euroopasta

Olin selaamassa Mannerheimintien Rosebud-kirjakaupan valikoimia, kun törmäsin Johny Pittsin, viime vuonna julkaistuun ”Afropean: muistinpanoja mustasta Euroopasta” (oma suomennos) -tietokirjaan. 

Afropean on Pittsin matkakertomus tummaihoisten afrikkalaisperäisten eurooppalaisyhteisöjen läpi Iso-Britanniasta Venäjälle. 

Heti alussa Pitts kertoo, ettei hänen teoksensa ole mikään tieteellinen tutkimus, vaan matkakertomus, jossa on hänen henkilökohtaisia havaintojansa sekä kohtaamiensa ihmisten haastatteluja. Se on silti kurkistusaukko mustien eurooppalaisten elämään, ajatuksiin ja historiaan. 

Pitts haluaa esitellä kirjassaan arkista ja ”normaalia” mustaa Eurooppaa. Hänen mukaansa mediassa julkaistaan mustien elämän ääripäät: joko rikkaina menestyjinä tai rutiköyhinä pikkurikollisina. Mutta minkälainen on työssäkäyvä ja veroja maksavan keskiluokkaisen ja pienituloisen mustan elämä Euroopassa? 

Sainkin paljon enemmän kuin kokoelman elämänkuvauksia. Sain todella rikkaan kerronnan Euroopasta, jota me valkoiset eurooppalaiset tunnemme hyvin vähän. Vaikka tiesin, että mustia afrikkalaisia on ollut Euroopassa esihistoriasta lähtien, Pittsin kirja syventyy eri historiallisiin vaiheisiin, joissa mustia on täällä ollut. 

Ajatus siitä, että mustat afrikkalaisperäiset ihmiset ovat muuttaneet Eurooppaan vasta viime vuosisadan lopussa on harhaa. Erityisesti Etelä-Euroopassa on ollut mustia hyvin kauan. Kun muistaa, että Rooman imperiumi ulottui Pohjois-Afrikkaan asti, Eurooppa ja sen kulttuuri ovat olleet pitkään kosketuksissa afrikkalaisten kulttuurien kanssa.  

Kirjassa käydään myöskin läpi mustien intellektuellien ajatuksia. Jotkut ajattelijoista olivat Amerikasta ja Afrikasta, jotka matkustivat Eurooppaan tai syntyivät täällä. Kirjassa saatkin oivan pakkauksen mustaa yhteiskunnallista, filosofista ja taiteellista ajattelua, joka on yhä ajankohtaista.  

Kaikki nämä elementit sekoittuvat saumattomasti Pittsin taitavan runolliseen kerrontaan. Kuten matkakertomus, tämä teos on täynnä ilmapiirin asettamista erilaisilla paikka- ja tunnekuvauksilla.  

Pittsin kuvailemien mustien filosofien ajatukset käsittelevät pääosin sitä ristiriitaa, jossa Eurooppa vaatii mustilta suuria uhrauksia, osoittaakseen lojaalisuuttaan vain, jotta uhrauksen jälkeen mustia kohdellaan yhä kuin ali-ihmisiä, joita voi marginalisoida. Mustan Euroopan historia onkin hyväksikäytön historiaa.  

Pittsin kirja ei osoita pelkästään, että mustat ovat olleet osa Euroopan historiaa pitkään ja osallistuneet sen rakentamiseen, vaan myös miten mustat yhteisöt ovat pärjänneet eri maissa Euroopassa, sekä minkälaisia sosiaalisia ongelmia näissä yhteisöissä on. 

Kirjan suurin viesti on se, että valkoisten eurooppalaisten rasismi on estänyt mustia sulautumasta täysin Euroopan enemmistökulttuuriin. Rasismin vuoksi monet mustat hakevat turvaa alkuperämaansa- tai sukulaisten alkuperämaan kulttuureista, eristäytyen eurooppalaisesta valtakulttuurista.  

Mutta eurooppalaisten mustien välillä ei ole mitään yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Eri kansoista tulleet mustat elävät erillään toisista mustista kansoista ja jopa vihaavat aktiivisesti toisiaan.  

Kirjassa paljastuukin se, että Euroopan pahimmat maahanmuuttajalähiöt eivät ole Iso-Britanniassa tai Ranskassa, vaan Ruotsissa. Asiaan vaikuttaa se, onko maahanmuuttajataustaisia asukkaita ahdettu samoihin gettoihin kaukana valtaväestöstä tai annettu asuaa siellä missä he haluavat.  

Mutta kaikista vihamielisin paikka mustille on Venäjä. Maassa on Euroopan halvimmat yliopistot, joten sinne matkustaa paljon mustia afrikkalaisia opiskelemaan. Kyseesä on perintö Neuvostoliiton ja afrikkalaisten kommunistivaltioiden välisestä liittolaissuusuhteesta.  

Mutta venäläiset ovat nykyään niin rasisteja, että mustat opiskelijat pelkäävät kulkea kaduilla yksin ja viettävätkin koko opiskelukautensa yliopiston tilojen sisällä. Pittsin mukaan rasismista huolimatta Venäjä on hyvin monikulttuurinen maa, jonka suurissa kaupungeissa on täynnä Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian muslimitaustaisia tataareja vierastyöläisinä.  

Mutta mielenkiintoisin havainto Pittsin kirjassa on se, miten maahanmuutto ja rasismi ovat kiinni luokkakysymyksestä. Kirjailija osaa liikkua sekä eliitin, että köyhälistön keskuudessa kuin mikäkin antropologi, joten kirjassa on kuvauksia kummastakin miljööstä.  

Pitts purkaa kirjassaan, miten Euroopassa elää monikulttuurinen globaali eliitti, jolle rodut, uskonnot ja etnisyydet ovat merkityksettömiä koska heille on muodostunut oma yhtenäiskulttuuri. Nämä ihmiset ovat juuri se monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ihanne: Menestyvät mustat yrittäjät, akateemikot ja taitelijat, jotka hengailevat valkoisten kanssa trendibaareissa, luoden talouskasvua.  

Kirjailija hengaileekin rikkaitten maahanmuuttajataustaisten yrittäjien kanssa, jotka eivät koe mitään rasismia, niin kauan kun pyörivät valkoisen eliitin kanssa. Oikeastaan nämä maahanmuuttajataustaiset eliitin jäsenet ovat jopa maahanmuuttovastaisia. He kokevat, että gettojen köyhät mustat ja muslimit ovat roskasakkia, jota pitäisi jotenkin kurittaa. He ovat tarpeeksi sivistyneitä, etteivät tue äärioikeistolaisia puolueita, mutta heillä ei ole kovin paljon sympatiaa getoissa eläville ”veljille”. 

Samalla Pitts kulkee eri Euroopan maahanmuuttajalähiöissä, paljastaen toisenlaisen maailman. Juuri sen, minkä moni kokee olevan ”todellinen monikulttuurisuus”.  

Kirjassa onkin kuvauksia jengirikollisuudesta ja terrorismista, mutta teoksen fokus on lähiöitten kunnollisissa mustissa. Paljastuukin, etteivät monet lähiöt ole sellaisia sotatantereita, kuten monesti kuvataan, vaikka niissä kyllä on rikollisuutta ja ammuskelua.  

Mutta näissä kuvauksissa Pitts nostaa esille sen, että Euroopan työläisten ja köyhien välillä ei ole samaa solidaarisuutta kuin globaalilla eliitillä. Kirjailija törmää jatkuvasti perinteisiin rasistisiin valkoisiin punaniskoihin, jotka tukevat äärioikeistolaisia puolueita. Eli siinä, missä rikas afrikkalaistaustainen yrittäjä tuntee itsensä kotona valkoisten seurapiirien seassa, köyhä musta afrikkalainen joutuu köyhien valkoisten syrjimäksi, edistäen näin mustien ajautumista rikollisuuteen ja pahimmillaan islamilaiseen terrorismiin. 

Pitts huomauttaakin, että rikkaat eurooppalaiset mustat elävät ohuessa kuplassa. He ovat toistaiseksi turvassa rasismilta, niin kauan kun ovat rikkaita. Mutta jos äärioikeistolainen hallitus joskus nousee heidän maissaan, heidän vaurautensa ei tule suojaaman heitä. Köyhä ja rikas musta tulevat kummatkin kärsimään äärioikeiston käsissä. Köyhä valkoinen työläinen taas voi tuntea äärioikeistolaisessa hallituksessa illuusion vallasta ja olevansa osa kaukaista valkoista eliittiä. Vaikka todellisuudessa tämän asema pysyykin samana.  

Johny Pitts ”Afropean: Notes from Black Europe” onkin monipuolinen teos, jossa saat hyvin rikkaan kuvan mustasta Euroopasta. Teoksen tarkoitus on pääosin olla tapa osoittaa, että eri maissa mustilla on lähes samat kokemukset. Että heillä on jotain yhteistä ja he voivat olla näin itsensä pelastus, jos tekevät yhteistyötä.  

Valkoiselle lukijalle taas Pittsin teos luo empatiaa mustia kohtaan. Kun mustat esitetään joukkona erilaisina yksilöinä ja yhteisöinä, joilla on muitakin tavoitteita kuin rikollisuus ja terrorismi, heidät nähdään ihmisinä, eikä tilastotieteenä. 

Lukiessani Pittin kirjaa, tulikin mieleen “Race and Epistemologies of Ignorance” -tietokirjan havaintoja, ettei rasisteja kiinnosta tutustua syvemmin etnisten vähemmistöjen historiaan. Kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että jos syventyy liikaa vähemmistöjen oloihin ja syihin siitä miksi he ovat marginalisoituneita, heitä on vaikeampi vihata. 

Minua kiinnosti Pittsin kirja ihan puhtaasti sen takia, koska pidin sen ideaa mielenkiintoisena. Ei koska ajattelin kasvattaa itsestäni antirasistia. Mutta silti mietinkin, miten en ole koskaan nähnyt rasistien lukevan tai suosittelevan tällaisia kirjoja, joissa juuri avataan vähemmistöjen elämää. Sitä luulisi maahanmuutosta kiinnostuneen ihmisen haluavan tietää, miltä itse maahanmuuttajilta tuntuu ja, mitä ratkaisuja kenties he ehdottavat. Sitähän maailmassa tarvitaan: ymmärtämistä ja dialogia.  

John Pittsin ”Afropean: Notes from Black Europe” päätyykin kirjassaan ironisesti vähän samaan johtopäätökseen kuin äärioikeisto: jos maahanmuuttajalähiöitten kasvua ja syrjäytymistä ei estetä, niitten ongelmat tulevat leviämään koko Eurooppaan. 

Mutta toisin kuin äärioikeisto, Pitts ei ehdota etnistä puhdistusta ja ulkorajojen sulkemista, vaan lähiöitten tiiviimpää integroitumista vallitsevaan yhteiskuntaan sosiaalisilla uudistuksilla ja rasismin vähentämisellä. Vaikka mustia eurooppalaisia on ollut tuhansia vuosia ja monet ovatkin jo neljännen tai sitä vanhempien polvien maahanmuuttajien jälkeläisiä, heitä ei tulisi kohdella kuin muukalaisia. Niin kauan, kun tumma iho on synonyymi ulkomaalaiselle ali-ihmiselle, mustat tulevat hakemaan suojaa toisiltaan tai valkoiset poistuvat heidän ympäriltään. Tummaihoiset päättyvätin keskittymään gettoihin, joihin he päätyvät edistämään omaa tuhoaan.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s