Tommy Robinson (oikea nimi Stephen Christopher Yaxley-Lennon) on äärioikeistolaisen English Defence Leaguen (Suom. Englannin puolustusliiga: EDL) ryhmittymän perustaja ja ensimmäinen johtaja.
EDL ei edusta perinteistä äärioikeistoa, vaan uudempaa 2000-luvun alussa syntynyttä islaminvastaista vastajihadismin suuntausta. Kyseisen suuntauksen tunnetuin aktivisti on norjalainen terroristi Anders Breivik, jonka manifesti on muuttunut äärimmäisemmän vastajihadismin johtavaksi tekstiksi.
Halusinkin tutustua maltillisemman vastajihadismin ideologiaan, lukemalla Robinsonin, vuonna 2015 julkaistuun ”Valtion vihollinen” (oma suomennos) omaelämäkertaan.
Heti kättelyssä Robinson paljastuu karismaattiseksi kirjoittajaksi. Koko kirja on kirjoitettu kuin se olisi intiimi kertomus tuttavalle oluttuopin äärellä. Robinson kehystää itseään työväen edustajaksi, joka olosuhteiden pakosta ajautui poliittiseksi aktivistiksi. Kirjan kieli on ymmärrettävää brittiläistä työväenslangia.
Kirjan kuvaukset maahanmuuttajalähiöitten ongelmista kuulostavat uskottavilta. Enkä ala epäilemään niitten todenperäisyyttä. Olen itsekin niistä kirjoittanut blogiini. Se, mitä käsittelen tässä arviossa, on Robinsonin ja EDL:än ideologiaa ja miten se tässä kirjassa kuvataan.
Robinsonin elämäkerta koostuu kahdesta kertomuksesta. Ensimmäinen on, miten hän alkoi nähdä oman kotiseutunsa muuttuvan maahanmuuttajavaltaiseksi ongelmalähiöksi, joten hän perusti kavereittensa kanssa ilmiötä vastustavan kansanliikkeen. Toinen kertomus koskee viranomaisten yritystä tuhota Robinsonin elämä ja hänen järjestönsä. Tästä tulee kirjan otsikko ”Valtion vihollinen”.
Koska Robinson on tunnettu epärehellisyydestään, hän itsekin myöntää tässä elämäkerrassaan valehdelleen taustoistaan maksua vastaan, kirjan väittämiin pitää suhtautua varauksella.
Epärehellisyyden voi huomata kirjan ristiriitaisuudessa. Robinson korostaa miten paljon juutalaisia ja maahanmuuttajataustaisia ystäviä hänellä on sekä tuomitsee selkein sanoin tunnettuja äärioikeistolaisia hahmoja ja ryhmittymiä. Samaan aikaan kirjassa on äärioikeistolle ominaisia retorisia kikkoja. Esimerkiksi Robinson vihjailee, ettei muslimipakolaisia ole oikeasti olemassa, vaan he kaikki ovat osa salaista miehitysarmeijaa. Robinson uskoo, että silkalla maahanmuutolla ja lisääntymisellä muslimit ovat etnisesti puhdistamassa Iso-Britannian valkoisesta väestöstä. Samalla Robin kuvaa kaikkia vastustajiaan, jotka eivät kuulu oikeistolaiseen Konservatiivipuolueeseen ”marxilaisiksi” ja vihjailee valtion olevan nimeämättömän eliitin hallinnassa. Yleensä kun ei uskalleta kertoa, ketkä maailmaa johtavat ”he” ovat, sillä tarkoitetaan juutalaisia.
Erityisesti kirjan loppu on täynnä Breivkiä muistuttavaa rasistista retoriikkaa, joka paljastaa vähintäänkin kirjailijan ideologisen radikalisoitumisen päätepisteen.
Robinson kirjoittaakin saamaan aikaan kirjassaan, etteivät kaikki muslimit ole ekstremistisiä ja ettei ole olemassa maltillisia muslimeita.
On olemassa kahdenlaista tapaa tulkita tämä kirjan ristiriitaisuus: Koska Robinson on matalasti koulutettu työväenluokan edustaja, hän ei osaa olla poliittisesti korrekti. Vaan kirjoittaessaan, Robinson joutuu tunteittensa valtaan ja kirjoittaa liian ikävästi muslimeista ja maahanmuutosta. Kirjassa oleva rasismi ja salaliittoteoriat olisivat eräänlaisia tunteiden purkauksia, joita ei tulisi ottaa tosissaan.
Mutta, kun äärioikeistolaiset terroristit toistavat manifesteissaan samoja asioita kuin Robinson, on hyvin vaikeaa antaa anteeksi ”vahingossa” ilmaistulle rasistiselle retoriikalle. Robinson ei edes ota vastuuta sanomisistaan. Esimerkiksi hän mainitsee Breivikin terrori-iskun, mutta hän kehystää sen yksittäisen hullun tekemäksi, joka pilasi vastajihadistien maineen. Robinson ei pysähdy miettimään, mikä ero oli Breivikin ja hänen ideoittensa välillä.
Toinen tulkinta on, että Robinson on kyyninen äärioikeistolainen propagandisti, joka pyrkii valkopesemään oman ideologiansa. Hän olisi ripottellut tekstiin vihjeitä siitä, mitä hän todella ajattelee. Näitten vihjeitten tarkoitus on sekä vakuuttaa äärioikeistolle, että hän on yhä heidän puolellansa, että radikalisoida lukija ajattelemaan maahanmuutosta samalla tavalla kuin äärioikeisto.
Totuus taitaa olla keskellä. Mielestäni Robinsonin elämäkerta on hyvä esimerkki radikalisoitumisesta. Robinson esimerkiksi liikkuu elämäkerrassaan edes takaisin ajassa. Alussa hän kertoo perustaneensa EDL:n kavereittensa kanssa. Vasta myöhemmin kirjassa paljastuu, että Robinson kuului jalkapallohuligaaneihin ja sieltä kaverinsakin ovat.
Jalkapallohuligaaneissa on tunnetusti yhteyksiä äärioikeistoon. Robinson kertookin olleensa lyhyen ajan fasistisen BNP:n (British National Party) -puolueen jäsen. Joten Robinson eli valmiiksi rasistisessa ja väkivaltaa ihannoivassa miljöössä ennen oman ryhmänsä perustamista.
Kirjan mukaan Robinson eli köyhässä kaupunginosassa, jossa oli paljon eri maitten ja uskontojen maahanmuuttajia. Mutta suurimmat ongelmat johtuivat muslimitaustaisista rikollisjengeistä ja islamistisista aktivisteista. Koska Robinson itse oli jalkapallohuligaani, jolla oli yhteyksiä rikolliseen alamaailmaan, hän ei kokenut rikollisjengejä ongelmana.
Poliittinen aktivoituminen tapahtui Robinsonin mukaan vasta, kun joukko islamisteja osoitti mieltä Irakista palaavia sotilaita vastaan. Robinsonin mielestä tämä mielenosoitus, jossa brittiläisiä sotilaita haukuttiin vääräuskoisiksi massamurhaajiksi, osoitti muslimeitten epäisänmaallisuuden. Robinson suuttui erityisen paljon siitä, ettei poliisi estänyt muslimien mielenosoitusta. Hän näkikin tarpeen perustaa ryhmän, joka suojaisi brittiläistä yhteiskuntaa muslimeilta, jos kerran poliisi ei aio.
Se, ettei Robinson kyseenalaista, miksi brittiläisiä sotilaita ylipäätänsä oli Irakissa ja miksi muslimit kenties voisivat vastustaa koko sotaa, kertoo hänen poliittisista lähtökohdistaan.
Suurempi perspektiivin puute leimaakin kirjaa. Robinson esimerkiksi ei huomaa, että syy, miksi Iso-Britanniassa on paljon pakistanilaisia, johtuu siitä, että Pakistan oli Iso-Britannian siirtokunta. Kenties Iso-Britannian osallistuminen Irakin ja Afganistanin sotaan, ovat syypää miksi muslimeja pakenee Lähi-idästä ja keski-Aasiasta Eurooppaan? Tällaista kirjailija ei pohdi.
Se, mitä kirjailija pohtii geopolitiikasta taas, perustuu totaaliseen tietämättömyyteen aiheesta. Robinson esimerkiksi kysyy, miksi Lähi-idässä ei ole muodostunut muslimivaltioitten koalitio Isistä vastaan? Sellainen kirjaimellisesti on. Muslimit ovat mukana terrorismivastaisen sodan eturintamassa, sillä aikaa kun me länsimaalaiset pääosin pommitamme terroristeja ilmastoiduista komentokeskuksista käsin.
Robinsonin kysymys oletetusta muslimien osallistumattomuudesta terrorisminvastaiseen sotaan on erityisen omituinen, kun hän itse mainitsee omassa kirjassaan, että ISIS poltti jordanialaisen hävittäjälentäjän elävänä! Mitäs jordanialainen hävittäjälentäjä tekee Syyriassa? Kirjailija myöhemmin tajuaa ristiriitaisuutensa ja yrittää selittää sen sillä, että lentäjä lähetettiin pommittamaan Isistä ”muodon vuoksi”, eikä osana laajaa sotilasoperaatiota. Tämä on valetta. ISIS kukistettiin pääosin syyrialaisten ja irakilaisten voimalla, eikä amerikkalaisten.
Äärioikeistolaisen lähtökohdan voi huomata myös EDL:n logovalinnassa. Robinson valitsi äänestyksessä järjestönsä logoksi ristiretkien temppeliherrojen ristitunnuksen.
Kirjassa ei selitetä, miksi juuri muslimeja ja juutalaisia massamurhaavan keskiaikaisen sotilaallisen järjestön tunnus valittiin sopivaksi logoksi. Oletan virallisen selityksen olevan se, että EDL kokee temppeliherrat länsimaisen kristillisen kulttuurin puolustajina. Perustettiinhan temppeliherrat alun perin suojelemaan Jerusalemiin meneviä pyhiinvaeltajia.
Mutta vain vastajihadistien propagandassa ristiretket ja sen erikoisjoukot koetaan puolustavina. Todellisuudessa ristiretket olivat kokoelma sotia, joista jotkut olivat selkeän imperialistisia ja kolonialistisia. Tämä on se yleisin ja totuudenmukaisin narratiivi, joka opetetaan kouluissa. Joten Robinson oli alusta asti omaksunut vastajihadistien version historiasta, perustaessaan järjestönsä.
Temppeliherrojen tunnuksen valitseminen EDL:n logoksi tuntuukin vähän samalta, jos juutalaisia terroristeja vastustava järjestö valitsisi logokseen Natsi-Saksan SS-tunnuksen. Vaikka temppeliherran historia ei ole yhtä selkeän rasistinen kuin Natsi-Saksan SS:ällä, niin ruskeita ihmisiä massamurhaavan järjestön tunnuksen valitseminen logoksi antaa hyvin uhkaavan kuvan järjestöstä. Ei mikään ihme, että EDL leimattiin välittömästi äärioikeistolaiseksi.
Robinson myöntää kirjassaan perustaneensa EDL:än jalkapallohuligaaniryhmien mallin mukaan. Kirjailija pelkäsi muslimien kostoiskuja, joten hänen järjestönsä piti olla valmis väkivaltaisiin yhteennottoihin. Samasta syystä järjestön ensimmäisissä mielenosoituksissa EDL:än jäsenet pukivat kasvoja peittäviä balaclavoja. Sama selitys Robinson antaa perustellakseen, miksi hän käytti useita valenimiä, kuten ”Tommy Robinson” mielenosoitusten aikana. Robinson katuu kaikkea edellä mainittua koska ne antoivat EDL:ästä hyvin hämärän ja uhkaavan kuvan, joka ei ollut ollenkaan tarkoitus.
Jos lähdemme sen tulkinnan mukaan, että Robinson on rehellinen kirjoittaja, hänen elämäkertansa on kertomus siitä, miten tärkeää on oikeanlainen narratiivin esittäminen aktivismilleen. Koska EDL perustettiin äärioikeistolle tyypillisellä symboliikalla ja rakenteella, se asetti itsensä hyvin kapeaan tulkintakehykseen. Tavallinen oikeisto pitää liikettä köyhien rähinöitsijöitten ääriryhmänä, kun taas vasemmisto tulkitsi liikkeen ohuesti verhottuna uusnatsiryhmänä.
Tuntuukin, että EDL:än virhe oli olla yrittämättä sovittaa itsensä joko oikeiston tai vasemmiston vallitseviin narratiiveihin maahanmuutosta. Tällöin EDL jäi vaille vaikutusvaltaisia liittolasia tai laajempaa kansan tukea.
Vika on mielestäni myöskin vasemmistossa. Antirasismin nimissä moni kokee minkä tahansa kritiikin vähemmistöjä kohtaan olevan merkki rasismista, jolloin se pyritään hiljentämään. Minua esimerkiksi on haukuttu rasistiksi jo pelkästään siitä, että kutsun jihadisteja jihadisteiksi, koska jihad on uskonnollinen termi. Tarkoittaen että jos vihjaankin jihadismin liittyvän jotenkin islamiin, olen rasisti.
Samalla länsimaalaiset vasemmistolaiset ovat olleet haluttomia tutustumaan syvällisemmin muslimeihin, erottaakseen kuka on islamisti ja kuka vain lakia kunnioittava arvokonservatiivinen muslimi. Jos vasemmistolla olisi taitoa luoda kertomuksellisia merkitsijöitä, joilla kuvata ei-rasistisesti islamisteja ja jihadisteja, jälkimmäiset voitaisiin helpommin kytkeä antifasistisiin narratiiveihin. Esimerkiksi vasta 2015 antifasistit alkoivat sanoa, että natsit ja ISIS ovat “samaa paskaa”. Jos tällaista narratiivia olisi ollut olemassa vasemmistossa jo 2000-luvun alussa, Robinson olisi ehkä onnistunut kytkemään EDL:än siihen.
Mutta Robinsonin kirjassa on niin vahva oikeistolainen lähtökohta, ettei EDL:ä voinut kehystää itseään muualle kuin äärioikeistoon. Koska oikeisto ei lähtökohtaisesti suosi katuaktivismia, erityisesti niinkin vahvassa luokkayhteiskunnassa kuin Iso-Britannia. Kirjassa ainoa vaikutusvaltainen oikeistolainen taho, joka osoitti kiinnostusta tukea Robinsonia ja EDL:ää, on amerikkalainen Republikaani-puolue.
Samalla Robinsonin retoriikka menee tässä kirjassa hyvin rasistiseksi ja vainoharhaiseksi.
Esimerkiksi kirjailija kuvaa, perustelematta, kaikkia muslimitaustaisten tekemiä rikoksia, pahoinpitelystä raiskaukseen, rasistisiksi rikoksiksi valkoisia vastaan. Kuka normaali ihminen ajattelee näin? Robinsonin muistuttaakin uusnatseja, jotka uskovat ”todellisten” rasistien olevan maailmaa hallitsevat juutalaiset. Robinsonin retoriikka vaikuttaakin väkisin yrittävän luoda vastakkain asettelua valkoisten brittiläisten ja muslimien välillä. Jos jokainen muslimitaustainen rikollinen on sotilaallinen uhka, väkivalta muuttuu ainoaksi ratkaisuksi.
Esimerkiksi Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) kirjassa käy ilmi, että natsien propaganda korosti juutalaisten väkivaltaisuutta ja rikollisuutta. Erityisen suosittua oli yhdistää juutalaisuus kommunismin kanssa. Natsit pyrkivätkin hyödyntämään kommunistien ja anarkistien terrori-iskuja, kehystämällä ne juutalaisten tekemiksi. Eli sodaksi valkoista rotua vastaan. Robinsonin elämäkerta osoittaa, että äärioikeistolla on sama propaganda kaava. Vain kohde on muuttunut.
Kuten aiemmin nostin esiin, kirjassa kuvataan kaikkia vasemmistolaisia marxilaisiksi, vaikka kommunistit ovat Iso-Britanniassa täysin marginaalissa. Esimerkiksi liberaalilehti The Guardian on Robinsonin mukaan radikaalikommunistinen lehti. Samalla kirjassa ei arvostella oikeistoa, vaan annetaan ymmärtää, että kaikki maahanmuuton ongelmat ovat vasemmistolaisten aiheuttamia. Vaikka koko kirjassa kuvatun ajanjakson aikana Iso-Britanniassa oli oikeistokonservatiivinen hallitus vallassa.
Kirjailija kyllä kiroaa konservatiivipuolueen jäseniä ja hallitusta, mutta hän ei koskaan kutsu heitä oikeistolaisiksi. Tarkoittaen, että Robinson kokee konservatiivit edustavan “normaalia” politiikkaa ja heitä vasemmalla olevat ideologisiksi kiihkoilijoiksi.
Kirjassa jopa kuvataan, miten yksi konservatiivipuolueen edustaja maksoi Robinsonille siitä, että EDL tukisi konservatiiveja seuraavissa vaaleissa. Mikä osoittaa kummankin osapuolen tunnustaneen toistensa kuuluvan samaan poliittiseen suuntaukseen. Kirjailija kuitenkin perui diilin, kun ei saanut varmistusta siitä, että EDL:än haluamaa politiikkaa ajettaisiin parlamentissa.
Samalla kirjassa käy ilmi, että Robinson käytti EDL:ää eräänlaisena mafiana. Esimerkiksi kun eräs kauppakuja oli suunnitellut vaihtavansa joulutorin nimityksen ”talvitoriksi”, Robinson uhkasi ”aiheuttaa hankaluuksia” kaupoille järjestönsä avulla, jos ”joulu” sana poistettaisiin. Roninson koki, että kaupat olivat alistumassa islamisaatioon, kun halusivat vaihtaa yhden sanan.
Myötämielisemmän tulkinnan mukaan EDL on kuin oikeistolainen antifa. Robinson kuvaa EDL:ää ja sen tavoitteina luoda islamisteille mahdollisimman sietämättömän ympäristön toimia. Kun islamisteja uhataan katuväkivallalla ja valtion repressiolla, rekrytoiminen vaikeutuu. Tämä on antifan logiikka, mutta käännettynä islamisteihin. Mutta koska EDL on rasistinen ja vainoharhainen, se päättyykin ahdistelemaan brittiläisiä kauppiaita ja tavallisia muslimeita.
Lopulta Robinson erosi EDL:ästä, koska poliisin vaino kävi kestämättömäksi. Kirjailija joutuikin lukuisia kertoja vankilaan, hänen mukaansa tekaistuilla syytteillä. Vaikka Robinson erosi liikkeestä ja julkisesti kutsui sitä äärioikeistolaiseksi ryhmäksi, hän yhä kirjassaan puolustaa sitä ”legitiiminä ruohojuuritason ryhmänä”. Nykyään Robinson on Marco de Witin tai Panu Huhtasen kaltainen hiippari, joka käy häiritsemässä ihmisiä videokamerallaan.
Tommy Robinsonin ”Enemy of the State” on ristiriidoista ja rasismista huolimatta todella hyvin kirjoitettu kirja. Ei vain teknisesti, mutta myöskin narratiivisesti. Kirjailija osaa välittää hyvin pelon ja ahdistuksen, jonka hän tunsi muslimeita ja poliisia kohtaan. Kirjallisuuden tarkoitus on juuri saada lukija samaistumaan kohteeseensa. Suurimmaksi osaksi äärioikeistolaisesta kirjallisuudesta epäonnistuu tässä tehtävässä, jos lukija ei ole jo valmiiksi samaa mieltä. Mutta koska Robinson on tunnettu epärehellisyydestään, kirjan väitteisiin on suhtauduttava varauksella.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 