Jumalan nyrkki

Osa maisteritutkimuksestani on lukea läpi ja analysoida haastateltavieni ihmisten elämälle merkittäviä kirjoja. Tarkoituksena on selvittää, löytyykö muun muassa ihmisen kuluttamasta kirjallisuudesta kertomusrakenteita, jotka ovat samanlaisia kuin tämän omaksuma poliittinen ideologia? 

Yksi tällaisista kirjoista on Frederick Forsythin, vuonna 1994 julkaistu ”Jumanan nyrkki” romaani

”Jumalan nyrkki” kertoo Persianlahden sodan aikaisesta kuvitteellisesta huippusalaisesta operaatiosta, jossa brittiläiset, amerikkalaiset ja israelilaiset tiedustelupalvelut pyrkivät etsimään ja tuhoamaan Irakin armeijan kehittämän jättiläismäisen ydinohjuksia ampuvan megatykin.

Kirjan pääteema on joukkotuhoaseitten leviäminen epävakaitten diktaattorien käsiin. Jotta lukija ei vain erehtyisi luulemaan kirjan kertovan jostain muusta, teoksen lopussa kirjailija kirjoittaa suoraan, että se on hänen romaaninsa pääpointti. Forsyth ehdottaa, että luodaan kansainvälinen joukkotuhoaseita valvova elin, joka estää järeämmin länsimaalaisia yrityksiä myymästä teknisiä laitteita tai laitteen osia, joista voisi rakentaa joukkotuhoaseita. Forsyth sanookin romaaninsa olevan varoitus länsimaalaisille siitä mitä voi tapahtua, jos tällaista elintä ei luoda.

Jälkiviisaasti ”Jumalan nyrkkiä” voidaankin pitää eräänlaisena Irakin toista sotaa oikeuttavana propagandana. Mutta kirjailija omistaa teoksessaan kokonaisen luvun perustellakseen, miksi Irakin miehitys loisi vain lisää epävakautta Lähi-itään. Eli tämä teos onkin varoitus siitä, että parempi rajoittaa joukkotuhoaseitten leviämistä kuin alkaa tuhoamaan kokonaisia valtioita, jotka ovat niitä hankkineet. Harmi, ettei kukaan tärkeä ihminen kuunnellut Forsythin varoitusta.

Varsinaista toimintaa kirjassa on melkein vasta kirjan lopussa. Suurin osa juonesta keskittyy eri tiedustelupalveluitten tiedonkeruun ja erikoisoperaatioitten valmisteluitten kuvailuun. Jos tästä kirjasta joskus tehtäisiin elokuvasovitus, suurin osa siitä kuvattaisiin eri tiedustelupalveluitten neuvotteluhuoneissa.

Voi kuulostaa tylsältä kirjailta, mutta sitä se ei ole. Forsyth osaa kuvata, miksi eri tiedonkeruut ja operaatioitten valmistelut ovat tärkeitä. Asiaan ehkä voi vaikuttaa se, että juonen taustana on todellinen sota, jonka suurin osa nykyajankin lukijoista tuntee ja on nähnyt videokuvaa TV-uutisten kautta.

Kirjassa on muutama hahmo, jotka ovat itse kenttäoperaatioissa Irakissa ja Kuwaitissa. Yksi hahmo kerää vain tiedustelutietoa kun toinen taas johtaa kuwaitilaisia sissitaisteluun Irakin armeijaa vastaan. Mutta romaanissa sissitaistelu on enemmänkin tievarsipommien rakentamisen ja räjäyttämisen kuvailua.

Toisin kuin monissa genren kirjoissa, tässä ei juoksennella pitkin poikin eri maita. Tahti on hitaampi ja rennompi.

Kirjassa liikutaan eri hahmojen perspektiiveissä, niin länsimaalaisten, israelilaisten kuin irakilaisten. Forsythin vahvuus onkin uppoutua täydellisesti eri hahmojen ajatusmaailmoihin, antaen lukijalle kurkistusaukon näitten hyvinkin eritaustaisten hahmojen tapoihin hahmottaa maailmaa. Mutta kirjan kehys kuitenkin on länsimaalainen ja se esittää siihen kulttuuriin kuuluvat hahmot moraalisesti ylevempinä kuin Lähi-idästä kotoisin olevien.

Tässä kirjassa onkin hienovarainen rasistinen perspektiivi, jonka mukaan arabien ja israelilaisten ajatusmaailma on vain perustavanlaatuisesti erilaisempi kuin länsimaalaisten. Kyynisempi, väkivaltaisempi, mutta samalla rennompi. Mutta islam esitetään kirjassa vain tavanomaiseksi uskonnoksi, jota joillakin arabeilla sattuu olemaan. Uskonto onkin romaanissa sivuseikka, joka vain sivumennen mainitaan.

Forsythin neutraali suhtautuminen islamiin paljastaa, miten vielä 1990-luvulla islamofobia oli vähäistä. Terrorismikin mainitaan romaanissa vain harmina, joka pääosin vaivaa Israelia.

Eli teoksessa on orientalismin makua. Forsyth sentään korostaa, että viholliset ovat Irakin diktatuuri, eikä Irakin kansa, joka esitetään köyhänä ja rehellisenä. Sama on kuwaitilaisten kanssa. Israelilaiset ovatkin ainoat, jotka kirjassa esitetään äärikyynisten Mossad-agenttien kautta. Tavallisia israelilaisia ei esiinny kirjassa.

Jokin vihje kirjailijan asenteesta Israelia kohtaan voi saada siitä, että kirjailija kuvaa nykyistäkin Israelin Likud-valtapuoluetta ”äärioikeistolaiseksi”. Olen samaa mieltä kirjailijan luonnehdinnan kanssa, mutta se on yllättävää, koska ei tämä romaani edusta mitenkään vasemmistolaista ajatusmaailmaa.

Kirjailija on britti ja selvästi oikeistolainen, koska kirjassa brittiläiset hahmot kuvaavat, miten ihana ja ”sotilaita ymmärtävä”, heidän pääministerinsä Margaret Thatcher on. Jonkin verran ylistystä saa myöskin amerikkalainen presidentti George Bush vanhempi. Mutta selvästi britit ovat ne paremmat ihmiset.

Oikeistolaisuuden voi nähdä myöskin kirjailijan toistuvasta tavasta korostaa, miten poliitikot ja valtion siviilivirkamiehet ovat todellisuudesta irrallaan ja yrittävät vain omaa ilkeyttään rajoittaa armeijaa ja tiedustelupalveluita. Jospa annettaisiin työrauhaa sotakoneistolle!

Mutta suurin narratiivinen ongelma tässä romaanissa on sen teknologiafetissi. Forsyth näkee tarpeelliseksi kuvata joka ikisen armeijoitten käyttämän laitteiston yksityiskohtaisesti. Esimekriksi siinä, missä suurin osa romaaneista kirjoittaisi ”he ampuivat ohjuksen rakennukseen, joka räjähti”, Forsyth kirjoittaa mikä on ohjuksen malli, miltä se näyttää, missä se valmistettiin, mitä poliittisia kiistoja käytiin ohjuksen valmistamisen ja oston yhteydessä, kuinka monesta osasta se koostuu, kuinka paljon se maksoi ja mitä kukin osa tekee sekä miten se vertautuu vastaaviin ohjustyyppeihin. Joskus kuvaus oli melkein kahden sivun pituinen, ennen kuin laite teki sitä, mitä juoni vaati.

Alussa tällainen teknologiaporno oli vielä ihan kivaa luettavaa. Erityisesti kuvaukset tiedustelulentokoneista ja -satelliiteista olivat kiinnostavia. Mutta kun joka ikinen laite kuvataan pienintäkin yksityiskohtaa myöten, tuntui kuin kirjailija olisi täyttämässä muuten aika ohutta juonta, saadakseen aikaan paksumman kirjan.

Yleinen lukukokemus olikin hyvin jännittävän tietokirjan kaltainen. Tarkoitan sellaisia tietokirjoja, joissa kirjoittaja värittää selostuksensa aikalaiskuvauksilla, joissa välittyy mitä ihmiset tunsivat, kun kokivat jonkun historiallisen tapahtuman. Tällainen tyyli voi olla miellyttävä monelle, mutta liikaa on liikaa. Tuntui kun olisin lukemassa aseteollisuuden tuotekatalogeja. Ristiriitaisinta on, että kaikesta teknologiafetissistä huolimatta, kirjan yksi teemoista on se, ettei pelkästään teknologiaan voi luottaa, vaan paras tiedustelulaite ovat ihmisaivot! Jos haluaisin välittää kenttätutkimuksen arvokuuden yli maata kiertävien satelliittien, en kuluttaisi puolet kirjasta kuvaamalla kuinka siisteistä IBM-piirilevyistä satelliitit koostuvat!

Naishahmoja tässä koko romaanissa ei ole kuin kaksi. Kummatkin ovat sivuhahmoja. Kummatkin lopulta joutuvat seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi ja kuolevat. Sitä luulisi naisten traagisen kohtalon olevan jokin yritys saada romaaniin vähän muitakin tunteita kuin jännitys, mutta ei. Kukaan kirjan hahmoista ei välitä näistä naisista. He ovat vain juonta liikuttavia välikappaleita, joitten tarkoitus on osoittaa kuinka pahoja tietyt romaanin hahmoista ovat.

Forsyth ei edes jaksa kuvata, miltä naisilta tuntui heidän viimeisillä hetkillänsä, vaan kummankin kuolemat kuvataan etäisesti kolmannessa persoonassa tunteettoman kertojaäänen kautta.

Frederick Forsyth ”Jumalan nyrkki” voitaisiinkin kuvata insinööridekkariksi. Tai kuten yksi amerikkalainen kriitikko vähemmän mairittelevasti kuvasi ”poikien kirjaksi”. Tarkoittaen että tämä romaani sisältää paljon perinteisesti miehiä kiinnostavat aiheet: sota, seksi ja siistit lelut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s