Kasvun tarina, rahan ja kriisien historia

Koronaviruspandemia on palauttanut keynesiläisen elvytyspolitiikan takaisin valtavirtaan. Mikään maailman valtio ei yrittänyt selviytyä pandemiasta uusliberalistisella politiikalla. Kaikki valtiot pyrkivät pumppaamaan julkista rahaa strategisiin instituutioihin, ettei megaluokan talousromahdus tuhoa sivilisaatiotamme.  

Mutta oli aika, jolloin keynesiläisyys oli altavastaaja. Idea, jota jotkut taloustieteilijät itsepintaisesti sanoivat olevan parempi malli kuin mahdollisimman rajoittamatonta kapitalismia ajava uusliberalismi. Yksi näistä kirjoista on Ulrike Hermanin, vuonna 2013 julkaistu “Pääoman voitto, Kasvun tarina, rahan ja kriisien historia”. 

”Pääoman voitto” käyttää taloushistoriaa, perustellakseen, miksi keynesiläinen valtion säätelemä kapitalismi on tehokkaampi tuottamaan talouskasvua kuin päinvastaista ajava klassinen taloustiede, jonka modernia versiota kutsumme uusliberalismiksi. 

Samalla kirjailija toteaa kapitalismin olevan tuhoisa maapallon ekologiselle tasapainolle, joten sitä on hidastettava ilman elintason merkittävää laskua. 

Ratkaisuksi Herman ehdottaa kaikkien lainajohdannaisten kulkevan pörssin kautta, ja kieltämällä monimutkaiset rahoitustuotteet, joilla ei ole kansantaloudellista hyötyä. Näin pankit palautetaan säästöpankeiksi. Rikkaille korkeampi verotus, työläisille korkeat palkat ja rikkaille tiukempi valvonta. Herman myöskin ehdottaa hyvinkin ajankohtaista ratkaisua kulutuksen vähentämiseksi: Työajan lyhentäminen, koska se vähentää tuottavuutta ja näin kulutusta.  

Kirjailijan mukaan jo nyt länsimaissa ylikulutetaan tavaroita, joita emme tarvitse. Hermann mukaan yltäkylläisyys ei tuota onnellisuutta, joten parempi totuttautua matalimpaan elintasoon kuin tuhota planeetta. Kirjailija muistuttaa, että nykyistä matalampi elintaso on silti korkeampi kuin mitä ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kokenut.  

Hermannin kirja on enemmän pamfletti kuin vakava tietokirja. Sen tyyli on argumentoiva, eikä vain faktoja esittävä. Mutta tämä väittelevä tyyli tekee kirjasta todella sujuvaa luettavaa.  

Kirja alkaa ajoittamalla kapitalismin syntyneen nykymuodossa vuoden 1760-paikkeilla Luoteis-Englannissa. 

Kirjailija määrittelee kapitalismin tarkoittavan pohjimmiltaan tehokkaita tuotantoprosesseja, jotka luovat talouskasvua. Kirjailijan mukaan raha ja markkinat itsessään eivät ole kapitalismia. Niitä on ollut antiikin sivilisaatioista saakka. 

Kirjailijan mukaan talouskasvu erottaa kapitalismin markkinataloudesta. Esimerkiksi antiikin Roomassa oli markkinatalous, mutta ei talouskasvua. Imperiumissa talous laajentui vain, kun uusia maa-alueita vallattiin. Muuten se pysyi paikallaan. Lainan kautta tehtyjä korkoinvestointeja ei ollut olemassa.  

Mutta tämän kirjan ydin ei ole vain selittää, mitä kapitalismi oikeasti on ja missä se syntyi, vaan argumentoida että kapitalismi ja valtio ovat riippuvaisia toisistaan.  

Hermann mukaan on myytti, että kapitalismi olisi jotenkin olemassa puhtaassa muodossa tavallisen kauppatorina. Esimerkiksi suomalainen uusliberalinen ajatuspaja Libera yhä jakelee nettisivuissaan sarjakuvaa, jossa selitetään kapitalismin juuri torimyynnin kautta. 

Hermann mukaan torimyynti voi näyttää kivalta ja sympaattiselta, mutta se ei heijasta todellisuutta. Alusta asti kapitalismi on tarkoittanut valtion suojelemaa ja säätelemää suuryritysten talousjärjestelmää, jossa talouskasvua saadaan aikaan tehokkaimmilla koneilla.  

Mutta suurin osa ihmisistä inhoaa suuryrityksiä ja valtiota. Emmekö voisi vain häivittä kummatkin ja erää jossain mukavassa torikapitalismissa? Kirjailijan vastaus on, että ei! 

Tämä kirja pyrkiikin osoittamaan historialla, että kapitalismi menestyi vain siellä, missä valtio tuki sitä voimakkaasti. Sen toinen teesi on, että korkeat palkat luovat talouskasvua. 

Järkeily on perin keynesiläinen: korkeilla palkoilla työntekijät voivat ostaa enemmän kulutustuotteita. Jolloin tehtaat ja kaupat saavat voittoa. Koska yritykset haluavat aina maksimoida voittojaan, he pyrkivät väkisin madaltamaan palkkoja. Jos korkeat palkat ovat ammattiliittojen ja valtion suojeluksessa, ainoa tapa madaltaa palkkoja, on investoida tehokkaampiin koneisiin. Mitä tehokkaampi kone, sitä vähemmän kustannuksia kuluu. Joko koska kone ei tarvitse ihmistä tai se on nopeampi kuin edellinen kone. Vaikka tehokkaampi kone vaatisi vähemmän työntekijöitä, se tuottaa yrityksille lisää voittoja, joita se investoi vielä tehokkaampiin koneisiin ja oman yritystoimintansa laajentamiseen. Laajentuva yritys tarvitsee lisää työntekijöitä. Ideaalissa järjestelmässä yritysten laajentuminen ja uusien teknologioitten synty, luo uusia työpaikkoja jatkuvasti, jolloin irtisanoutuneet työntekijät löytävät nopeasti uusia töitä.

Kirjailijan mukaan hyvinvointivaltio takaa, että työtön ylläpitää korkeaa kulutustaan ja näin pysyy mukana talouden rattaissa, vaikka hetkellisesti ei olisi töissä. Syntyykin tehokas itseään ruokkiva taloudellisen kasvun sykli. 

Kirjan mukaan nykyään uskotaan päinvastaiseen. Hermannin mukaan ajatus, että yritys voi luoda talouskasvua kurjistamalla omia työntekijöitä on moraalisesti julma ja taloudellisesti järjetön. 

Kirjailijan mukaan suurin ongelma uusliberalismin kuripolitiikassa on se, etteivät yritykset suinkaan aina investoi ylimääräiset rahaa tehokkaimpiin tuotantotapoihin, vaan jättävät rahat pankkeihin makaamaan. 

Kirjailijan mukaan kapitalismi toimii täydellisesti vain, jos suuryritykset investoivat jatkuvasti ylimääräisiä voittojaan. Juuri tämän takia on ongelmallista, että nykyaikana on suuryritysten johtajia, jotka ansaitsevat enemmän rahaa kuin kaikki muinaiset Egyptin faraot yhteensä. Tässä on syy, miksi yhden prosentin suhteettoman suuri omistusosuus kaikesta maailman varallisuudesta on ongelma. Raha ei kierrä! 

Esimerkiksi uusliberalismin yksi pääteoreetikoista Ludwig von Misesin kirjassa ”Liberalism: The Classical Tradition” (1927) toteaa samaa. Mutta siinä, missä Mises uskoi megakorporaatioitten omistajien luonnollisesti haluavan rikastua entisestään investoimalla uusiin teknologioihin, Hermann osoittaa historiallisilla ja tilastotieteellisillä esimerkeillä, ettei niin käy. Ainoa tapa pakottaa miljardöörit tekemään osansa kansantalouden puolesta, on verottaa heitä ankarasti. Valtio sitten investoi verotulot teknologiseen kehitykseen ja infrastruktuuriin, jota sitten yritykset saavat lähes ilmaiseksi hyödyntää.  

Kirjan pääteesi onkin, että ainoa oikea ja toimiva kapitalismi on hyvinvointivaltion tukema sekatalous. Puhdas kapitalismi olisi, kuten Marx ennusti ”Pääoma” (1867) teoksessaan: työläisiä riistävä itsetuhoinen järjestelmä.  

Kirjailijan mukaan nykyjärjestelmälle on ajautumassa kohti Marxin ennustamaa täystuhoa. Mutta Hermann mukaan kapitalismin itsetuho ei synnyttäisi kommunismia, vaan sivilisaatiomme romahdusta muutaman korporaation hallitsemaan feodalismiin tai pahempaa: takaisin kivikauteen. 

Ainoa ongelma, jonka havaitsin tässä teoksessa on Hermannin väite, että kapitalismi on eräänlaista suunnitelmataloutta. Kirjailijan mukaan suuryritykset suunnittelevat toimintansa pitkälle tulevaisuuteen, eivätkä joka päivä arvaile kuinka paljon tuotteita tulisi valmistaa ja myydä? Ongelma tässä vertailussa on se, että siinä missä Neuvostoliitto suunnitteli talouttaan monimutkaisten matemaattisten kaavojen kautta, kapitalismissa ennustus tapahtuu rahan kautta.

Edellä mainittu von Mises tuli alun perin kuuluisaksi, osoittaessaan että kapitalismi on tehokkaampi kuin kommunistinen suunnitelmatalous, koska rahan hintavaihtelun kautta voidaan saada markkinoilta signaaleja siitä, mistä on eniten kysyntää. Hermann ei mainitse tätä rahan ominaisuutta. Vaikka kapitalismin sisällä suuryritykset toimivatkin kuin valtavat suunnitelmataloudet, niitten suunnittelu on mahdollista rahan tuottamien signaalien kautta. Nämä signaalit ovat mahdollisia vain vapaissa markkinoissa.

Ulrike Hermanin “Pääoman voitto, Kasvun tarina, rahan ja kriisien historia” on loistavasti kirjoitettu talouskirja, joka on aika nopea lukea. Se selittää hyvin yksinkertaisesti erilaisia monimutkaisia konsepteja.

Vaikka kirjailija on selkeästi vasemmistolainen. Muun muassa siteeraamalla Marxia jatkuvasti. Hän on sen verran puolueeton, että monesti teoksessa todetaan vasemmistolaisten ymmärtävän kapitalismin luonnetta väärin. Esimerkiksi jotkut ajattelevat, että kapitalismi olisi täydellinen, jos pankkeja ja korkolainoja ei olisi olemassa, mikä on höpöä. Jos pitäisi sijoittaa Hermann johonkin ideologiaan, hän on enemmänkin keskustaoikeistolainen (kirjailija korostaa Keynesin olleen oikeistokonservatiivi) tai sosialidemokraatti. Tässä kirjassa ei ajeta kaikkien teollisuusalojen kansallistamista. Ainoastaan sellaisten alojen, joissa ei voi tuottaa talouskasvua, kuten sairaalat, rautatiet ja voimala