Alkuperäiskansojen Yhdysvaltojen historia

Vähän tunnettu tai marginaalinen historia kiinnostaa minua. Erityisesti, koska sen avulla tuntee oppivansa jotain kokonaan uutta eikä vain tarkempia yksityiskohtia. Yksi tällainen historiakirjojen tyyppi on ”hävijöiden historiaa” käsittelevät tietokirjat. Genren klassikko on Howard Zinin ” A People’s History of the United States” (1980), joka käsittelee suurmiesten sijaan köyhien ja työläisten näkökulmaa Yhdysvaltojen historiaan.

Zinnin kirja onkin innoittanut Beacon Pressin julkaisemaan kokonaisen kirjasarjan amerikkalaisten yhteiskunnan marginaalisten ihmisryhmien historiasta. Yksi sarjan kirjoista on Roxanne Dunbar-Ortizin, vuonna 2014 julkaistu “Alkuperäiskansojen Yhdysvaltojen historia” (oma suomennos)

Dunbar-Ortizin kirja käsittelee juuri sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Mutta teos ei vain dokumentoi miten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat elivät ja miten eurooppalaiset siirtolaiset kukistivat heidät. Se myös teoretisoi, miten pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen tuhoaminen itseasiassa loi sotaisan pohjoisamerikkalaisen kulttuurin.

Kirjailija osoittaa lukuisilla aikalaisdokumenteilla, miten ensin brittiläiset ja sitten valkoiset pohjoisamerikkalaiset yrittivät hävittää ”uuden” mantereen alkuperäiskansat sukupuuttoon.

Kirjailija siteeraa amerikkalaisia kenraaleja ja jopa presidenttejä, jotka suoraan sanovat virallisissa julistuksissaan tavoittelevansa näitten kansojen sukupuuttoa. Nykyään tällaista kutsutaan kansanmurhaksi. Kirjailija sanookin, että ensimmäinen holokausti ei tapahtunut Euroopassa, vaan Amerikassa.

Dunbar-Ortizin näkemys ei ole enää kiistanalainen akateemisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Timothy Snyderin ”Musta maa. Holokausti, tapahtumat, opetukset” (2015) siteeraa Natsi-Saksan johtajaa Adolf Hitleriä, joka aikoinaan kertoi saaneensa Amerikan alkuperäiskansojen hävityksestä inspiration juutalaisten kansanmurhaan. Hitler vain otti olemassa olevan kansanmurhan mallin ja lisäsi siihen sakalaista tehokkuutta.

Kirja osoittaa, että pääosin sotien kautta tehty kansanmurha loi amerikkalaisiin hyvin omalaatuisen militaristisen kulttuurin. Tässä kulttuurissa sankari on yksinäinen aseistettu uudisraivaaja, joka valloittaa uusia maita, tappamalla ”intiaaneja”. Kansanmurhan kautta saatu uusi maa tuokin ”vapautta” ja vaurautta uudisraivaajalle. Tästä ydinmyytistä syntyivät ajatukset tuliaseen omistuksen pyhyydestä ja siitä, että mitä tahansa uhkaa vastaan voidaan vastata ampumalla.

Kirjailijan mukaan Euroopasta tulleet ensimmäiset brittiläiset siirtolaiset olivat ristiretkien militarisoiman kulttuurin kasvattamat ulsterinskottilaiset. Nämä olivat eräänlaista Iso-Britannian kuningaskunnan rutiköyhää kansaa, jota oli käytetty kapinoivia irlantilaisia ja manner-Euroopan armeijoita vastaan. Myöhemmin näitä ihmisiä kannustettiin asuttamaan uusia siirtokuntia, koska uskottiin armeijakokemuksen auttavan heitä kestämään ”uuden mantereen kesyttämätöntä luontoa ja sen barbaarisia kansoja.”

Kirjailijan mukaan yhä tänäkin päivänä jotkut amerikkalaiset presidentit ja kenraalit kertovat ylpeinä olevansa alkuperältään ulsterinskottilaista ”soturikansaa”.

Kirjan mukaan samaan aikaan brittiläiset olivat omaksuneet ristiretkistä peräisin olevan kristinuskon tulkinnan, että oli heidän kohtalonsa löytää Jumalan lupaama paratiisi asutettavaksi.

Alun perin tällä tarkoitettiin Israelia, mutta kun se lopulta jäi muslimien käsiin, katseet käännettiin ”uuteen mantereeseen”. Käsitys, että kristityille oli luvattu ”tyhjä” maa asutettavaksi yhdistyi muukalaispelkoon, luoden modernin kulttuurirasismin. Koettiin, että koska valkoiset olivat oma rotunsa, joka oli teknologisesti ylivertainen ja omasi ”oikean” uskonnon, se oli parempi kuin ”vääräuskoiset” Amerikan alkuperäiskansat. Näin alkuperäiskansoja voitiin hävittää sukupuuttoon. Alun perin hävitystä perusteltiinkin uskonnolla. Kirjailijan mukaan laajemmat noitavainot ei tehtykään Euroopassa, vaan juuri Amerikassa.

Kirjailija osoittaa, ettei edes kääntyminen kristinuskoon pelastanut joitain heimoja väkivaltaisilta hävityksiltä. Kulttuurirasismi oli kehittynyt rotubiologiseksi rasismiksi.

Vaikka ristiretket olivat päättyneet satoja vuosia ennen Amerikan kolonisointia, ulsterinskottilaisten sotataktiikat olivat yhä siltä ajalta. Tämä heijastui brutaaliin sodankäyntiin, johon amerikkalaiset alkuperäiskansat eivät olleet tottuneet.

Kirjailijan mukaan suurin osa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen sodista olivat enemmänkin rituaalisoituja kamppailuja, joissa yksittäiset soturit pyrkivät taistelemaan toisiaan vastaan, mitatakseen miehuutensa. Alueita ei pyritty valloittamaan, koska luonnonvaroista ei ollut pulaa, eikä alkuperäiskansoilla muutenkaan ollut samanlaisia tiukkoihin rajoihin perustuvia valtioita, joita valloittaa toisiltaan.

Joku voi ajatella, että kirjailija romantisoi alkuperäiskansoja. Mutta esimerkiksi lukemassani Jack Weatherfordin ”Genghis Khan and the Making of the Modern World” (2004) mainitaan, että ennen mongooli-invaasioita Itä-Euroopan armeijat olivat pääosin serimoniaalisia. Sodat olivat aatelisten välisiä kahinoita, joissa lähes rituaalinomaisesti mittailtiin toistensa taitoja.
Dunbar-Ortizin mukaan ulsterinskottilaiset olivat tottuneet sotimaan ristiretkien valloitussotia, joissa vihollinen piti alistaa totaalisesti. Sotilas ei ollut yksilö, vaan osa tarkasti koordinoitua armeijaa.

Kirjailija siteeraakin valkoisten amerikkalaisten kanssa liittoutuneita alkuperäiskansoja, jotka kertoivat olevansa kauhistuneita länsimaisen sodankäynnin väkivaltaisuudesta.

Tässä kirjassa alkuperäiskansat eivät ole vain uhreja, vaan jotkut kansakunnat liittoutuivat valkoisten kanssa. Yksi syy alkuperäiskansojen tuhoutumiseen Amerikassa, tautien ja sotien ohella, olivat sisäiset riidat. Alkuperäiskansat eivät kokeneet olevansa samaa kansaa, vaan olivat yhtä jakautuneita kuin eurooppalaiset samoihin aikoihin. Kirjassa esimerkiksi esiintyy alkuperäiskansoja, jotka olivat liittoutuneet brittiläisten kanssa amerikkalaista itsenäisyysliikettä vastaan ja toisia, jotka liittoutuivat etelävaltioitten kanssa pohjoista vastaan sisällissodassa.

Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi Yhdysvallat on 1800-luvulta lähtien osallistunut ja yhä osallistuu lukuisiin ulkomaalaisiin sotiin, johtuu tästä ulsterinskottilaisten militaristisen kulttuurin yhdistymisestä Amerikan kolonisoinnin yhteydessä harjoitettuun alkuperäiskansojen kansanmurhaan.

Kirjailija siteeraakin amerikkalaisia presidenttejä ja turvallisuuspolitiikan suunnittelijoita, jotka julistavat, että amerikkalaisten ”kohtalo” on hallita maailmaa ja muovata siitä heidän kaltaisensa. Tämä uskomus, että koko maailma kuuluu Amerikalle, olisi kaiku kristinuskon luvatun maan myytistä ja alkuperäiskansojen väkivaltaisen hävityksen menestyksen tuomasta hybriksestä.

Kirjassa esimerkiksi painotetaan, että nykyäänkin USA:n armeija kutsuu sodissa vihollisen hallitsemia maa-alueita ”Intiaanimaaksi”. Termi tarkoittaa armeijan terminologiassa seutua, jossa voidaan suorittaa laajamittaista tuhoa. Kirjailija esimerkiksi kertoo, että Pohjois-Vietnamia määriteltiin ”Intiaanimaaksi”, mikä antoi armeijan pommikoneille vapauden pommittaa siviilikyliä napalmilla.

Kirjailijan mukaan termi ”Intiaanimaa” tulee 1700-1800-luvun alkuperäiskansojen hävityssodista. Sen ajan amerikkalaiset kenraalit kokivat, ettei alkuperäiskansoilla ole samanlaista armeijaa kuin eurooppalaisilla ”sivistysvaltioilla”, joten perinteiset sodankäynnin säännöt eivät päteneet. Voittaakseen alkuperäiskansat, heidät piti täydellisesti kukistaa tuhoamalla heidän kylänsä, naisensa, lapsensa, vanhuksensa, kotieläimensä, peltonsa ja joskus myös myrkyttämällä heidän vetensä. Termi ”Intiaanimaa” onkin siitä asti tarkoittanut totaalisen tuhon aluetta.

Vaikka tämä teoria on mielenkiintoinen, se vaikuttaa olevan aika tarkoituksellisesti provokatiivinen. Ikään kuin kirjailija olisi kääntämässä perinteisen rasistisen asenteen päälaelleen. Esimerkiksi kääntämällä orientalistiset teoriat ”arabimielestä” länsimaisia kohti. Syyt Yhdysvaltojen lukuisiin sotiin ovat vähän monimutkaisempia kuin vain jokin kulttuurissa piilevä aggressiivisuus.

Ottaen pois tämän sotaisuusteorian, kirja kertoo aika vakuuttavasti akateemisiin tutkimuksiin vedoten, miten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat elivät. Esimerkiksi kirjailija kertoo, että toisin kuin yleisesti luullaan, Pohjois-Amerikassa ei elänyt yksittäisiä kivikautisia heimoja, vaan hyvinkin kehittyneitä kansakuntia.

Kirjailijan mukaan koko Pohjois-Amerikan manner oli erilaisten kansojen tiiviisti asuttama. Ne koostivat omia miljoonien asukkaitten kansakuntia. Eurooppalaiset siirtolaiset ja heidän edustamansa imperiumit tunnustivat nämä alkuperäiskansojen asuttamat kansakunnat suvereeneiksi ja solmivat niitten kanssa sopimuksia.

On anakronistinen myytti, että eurooppalaiset tulivat ”tyhjään” maahan rakentamaan asioita ja huijasivat joitain alkukantaisia heimoja luovuttamaan maa-alueensa. Kirjailijan mukaan alkuperäiskansat ymmärsivät sopimukset. Yksittäiset siirtokuntalaiset kuitenkin rikkoivat sopimuksia jatkuvasti, tunkeutumalla alkuperäiskansojen maille perustamaan omia yhteisöjään.

Kun alkuperäiskansat häätivät tai tappoivat tunkeutujat, siirtokuntien keskushallinto lähetti kostopartioita. Siitä huolimatta, että brittiläiset ja myöhemmin amerikkalaiset virkamiehet tiesivät uudisraivaajien rikkoneen sopimusta. Mutta ”valkoisen miehen kunnia” painoi enemmän kuin juridiset sopimukset. Näin suuret intiaanisodat yleensä käynnistyivät.

Kirjan mukaan alkuperäiskansoilla ei ollut samanlaisia keskushallinnollisia valtioita kuin Euroopassa, vaan konfederaatioita. Nämä olivat kaupunkien muodostamia suuria liittoumia, joissa oli suhteellisen yhtenäinen lainsäädäntö ja tietoliikenneverkosto. Amerikan alkuperäiset kansakunnat olivat yhdistetty laajalla, koko mannerta kattavalla tie- ja vesiliikenneverkostolla, joitten kautta käytiin kansainvälistä kauppaa.

Huomauttaisin, että eurooppalaiset valtiot muistuttivat vielä 1600-luvulla oikeastaan Amerikan alkuperäiskansojen kansakuntia. Sheri Bermanin kirjan “Democracy and Dictatorship in Europe: From the Ancien Régime to the Present Day” (2019) mukaan 1700-luvun alkuun asti monet Euroopan valtiot, kuten Ranska, olivat vielä epämääräisiä kokoelmia feodaalisia läänejä, joissa poliittinen valta oli hajautettu aatelisten kesken. Nykyaikaista käsitystä valtioitten rajoista ja niitten valvonnasta ei ollut vielä olemassa.

Bermanin mukaan eurooppalaisilla kuninkaalla oli käytössä valtaa juuri ja juuri pääkaupungissa. Mutta 1600-luvulta lähtien alkoi hidas nykyaikaisen keskushallintoisen valtion rakentaminen, joka saatiin päätökseen 1700-1800-lukujen vaihteessa. Iso-Britannia oli yksi ensimmäisistä keskushallinnollisista valtioista.

Dunbar-Ortizin mukaan alkuperäsikansojen tiet olivat leveitä matalasta nurmikosta, tasatusta maasta tai hiekasta tehtyjä kulkuväyliä. Vesiliikenne taas kulki jokien ja keinotekoisten kanaalien kautta. Samalla niillä oli hallinnollisia pääkaupunkeja, joihin konfederaation kaupunkien edustajat kokoontuivat eräänlaiseen kansankokouksekseen. Näissä kokouksissa päätettiin yhteisestä politiikasta, kaupasta, lainsäädännöstä ja sodista.

Kirjailija viittaa eurooppalaisiin aikalaiskuvauksiin näistä kansakunnista ja niitten teknologiasta. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat harrastivat maanviljelyä ja metsänhoitoa. Kirjailija osoittaa, että alkuperäiskansoilla oli laajoja keinotekoisesti hoidettuja metsäalueita, joita rakennettiin tavalla, jolla riistaeläimiä saatiin liikuteltua helpommin metsästettäväksi. Koko järjestelmä oli luotu kestävälle pohjalle, jotta kaikille riitti ruokaa. Sitten tulivat eurooppalaiset väkivaltaisine hävityssotineen ja kulkutauteineen. Näistä alkoi Amerikan alkuperäiskansojen sivilisaation lopun alku.

Roxanne Dunbar-Ortizin An Indigenous Peoples’ History of the United States” on hyvä kirja, joka avaa Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuria ja historiaa. Kirja osoittaa, että kuuluisa Dee Brownin ”Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen” (1970) oli vain jäävuoren huippu pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen hävityksessä. Dunbar-Ortiz kertookin paljon suuremmista massamurhista. Ainoa ongelma Dunbar-Ortizin kirjassa on sen vahva asenteellisuus, joka heijastuu sen teoriaan valkoisten amerikkalaisten sotaisuuden alkuperästä. Samalla kirjailija käyttää hyvin latautunutta kieltä kuvattaessa alkuperäiskansojen hävitystä. On ikään kuin hän ei luottaisi lukijan päättelevän itse miten hirvittävästä asiasta oli kyse.