Taikurit

Pitkään luulin, että satiirit ovat aina hauskoja. Humoristista pilkkaa jostain ilmiöstä. Mutta harvoin kovin syvällisiä kun pilkan kohde on fiktio. Mieleni muuttui, kun luin Lev Grossmanin, vuonna 2009 julkaisema ”Taikurit”

Taikurit on satiiri Harry Potter- ja Narnia -fantasiaromaaneista. ”Taikureissa” seurataan nuoria amerikkalaisia hahmoja, jotka pääsevät salaisen portin kautta velhokouluun. Siellä he oppivat taikaloitsujen tekemistä. Opittuaan tarpeeksi, nuoret velhot lähtevät seikkailemaan Narniaa muistuttavaan rinnakkaistodellisuuteen. Mutta siellä he oppivat, että yliluonnollisten voimien kanssa pelaaminen voi aiheuttaa kohtalokkaita seurauksia.

Romaani kulkeekin meidän tavallisen maailmamme, sen rinnalla olevan velhomaailman ja kokonaan toiseen todellisuuden välillä.

Kun otin Grossmanin romaanin luettavaksi, en tiennyt sen olevan satiiri. ”Taikurit” oli jossain ”best of” listassa pari vuotta sitten. Olin ehtinyt unohtaa kokonaan mistä kirja kertoi. Tämän vuoksi alussa luulin, että romaani on jokin Harry Potter-kopio. Mutta jatkoin lukemista, koska sen ote oli paljon aikuisempi kuin Harryu Potter-kirjoissa.

Grossmanin romaanin teema on että mitä jos Harry Potter- ja Narnia maailma olisivat todellisia ja minkälaisia psykologisia vaikutuksia näillä maailmoilla olisi nuoreen ihmiseen? Jatkoinkin Grossmanin romaanin lukemista, koska se tutki päähahmon sisäistä maailmaa, joka vaikutti alussa olevan riippumaton fantasiajuonesta. Tarkoittaen, että hahmolla oli arkisia haluja ja ajatuksia, jotka muodostivat kokonaan oman kertomuskokonaisuuden, joka oli kiinnostava itsessään.

”Taikurit” vaikuttikin alussa olevan eksistentialistinen versio Harry Potterista, jossa nuori hahmo on tyytymätön elämäänsä, koska hän ei tiedä mitä haluaa. Tämä elämänsuunnan puute ja muut persoonallisuusoikut aiheuttavat hahmolle erilaisia ihmissuhdeongelmia, jotka ovat hyvinkin aikuismaisia. Tuntuikin, että olin lukemassa yhdistelmää hullunkurista fantasiaseikkailua, romanttista komediaa, haudan vakavaa eksistentiaalista ihmissuhdedraamaa ja kauhua.

Mutta yhtäkkiä romaani vetää täyden käännöksen eri suuntaan, joka yllätti minut täysin. Grossman satirisoikin kummatkin fantasiakirjat niin omaperäisellä ja samalla aikuismaisella perspektiivillä, että olin otettu. En ole koskaan lukenut fantasiaromaania, joka on tutkinut yhtä syvällisesti ja eksistentialistisella otteella genren elementtejä kuin Taikurit.

Onkin suuri järkytys, että tätä mestarillista fantasiaromaania ei ole suomennettu. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on satiiri. Mutta samalla se kulkee kahden genren välillä, jotka ovat hyvinkin kaukana toisistaan: teinifantasian ja vakavan eksistentialistisen draaman. Vaikea kuvitella, että kummankin genren lukijat haluaisivat lukea tämän kirjan. Mutta toivottavasti arvioni herättää mielenkiinnon.