Yksi ärsyttävimmistä nykyajan netti-ilmiöstä ovat oikeistotrollit, jotka määrittelevät uudelleen oman aatteensa historian. Tiivistettynä joittenkin oikeistolaisten mielestä oikeistolaisuus tarkoittaa yksilönvapautta ja vasemmisto taas kollektivismia. Tämä vääristynyt yksinkertaistus tuottaa sellaisia näkemyksiä kuin että fasistit ovat vasemmistolaisia. Olen kirjoittanut blogissani siitä, mikseivät ole.
Mutta silti, vääristelläkseen oman historiansa, on näitten trollien jossain määrin uskottava väitteisiinsä. Ainakin siinä määrin, että heillä on erilainen käsitys yksilövapauksista kuin muilla.
Tässä kirjoituksessa keskityn tutkimaan mistä ideologisista elementeistä oikeistolaisuus koostuu?
Yksi parhaimmista teoksista, joissa käsitellään poliittisen jaon historiaa, on politiikantutkija Sheri Bermanin viime vuonna julkaistu ”Demokratia ja diktatuuri Euroopassa: vanhasta järjestelmästä nykyaikaan.” (oma suomennos)
Bermanin keskeisin teema on se miten demokratia kehittyi asteittaisesti Euroopassa. Se otti usein takapakkia, mutta saavutti lopulta hegemonian mantereella. Kirjailija todistaa, että demokratiasta tuli vakiintunut järjestelmä Euroopassa vasta Toisen maailmansodan jälkeen. Mutta nykyään autoritaariset voimat haastavat sen taas.
Kirjan mukaan oikeisto- ja vasemmisto -jako syntyi Ranskassa vähän ennen vallankumousta. Oikeisto tarkoitti keskiaikaisen aatelisjärjestelmän kannattajia. He istuivat kuninkaan perustaman parlamentin oikealla puolella, vasemmisto taas tämän vasemmalla puolella. Vasemmisto koostui silloin liberaaleista ja nationalisteista, jotka kannattivat aatelisjärjestelmän korvaamista edustuksellisella demokratialla.
Vaikka oikeisto koostuu nykyään lähes yksimielisesti liberaaleista ja konservatiiveista, eikä aatelisista, alkuperäisen oikeiston argumentit olivat samoja kuin nykyisen. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka oikeistolaisten sosiaalinen tausta on muuttunut, suuntaus houkuttelee ihmisiä, jotka päätyvät samoihin johtopäätöksiin. ihmismielessä on silloin oltava samoja mekanismeja, jotka ohjaavat tietyntyyppisiä yksilöitä aina tiettyyn poliittiseen suuntaukseen.
Alkuoikeisto vetosi esimerkiksi yksilövapauteen, mutta nykystandardeissa hyvin tekopyhällä tavalla: aateliset argumentoivat, että yksinvaltainen kuningas loukkasi aatelisten perinnöllisiä etuoikeuksia ja näiden paikallista ylivaltaa maatyöläisiin nähden.
Bermanin mukaan Ranskan aurinkokuningas oli 1700-luvulla keskittämässä valtaansa riisumalla aatelistolta etuoikeuksia ja maa-alueita. Vallan keskittäminen oli luomassa modernia keskusjohtoista valtiota. Perinteinen oikeisto vastusti tätä vallan keskittämistä, koska se tarkoitti aatelisten paikallisen ylivallan häviämistä. Esimeriksi siirtämällä valtaa aatelisilta valtion virkamiehiin ja pakottamalla aateliset maksamaan veroja.
Aateliset kehystivät etuoikeuksiensa puolustamisen hajautetun vallan puolustamiseksi. He argumentoivat, että vanha järjestelmä, jossa jokainen lääni on oma pikku valtionsa valtion sisällä, on tehokkaampi ja vapaampi kuin kaukaa pääkaupungista johdettu valtio. Samaan aikaan liberaalit ja nationalistit vastustivat aatelisten etuoikeuksia ja kokivat että vain keskusjohtoinen valtio voi taata, että kaikilla kansalaisilla (valkoisilla miehillä) oli yhdenvertaiset oikeudet. Hajautettu valta oli murrettava.
Samat ideologiset lähtökohdat löytyvät nykysuuntauksista. Pitääkseni tekstin lyhyenä, kärjistän ja yksinkertaistan vasemmiston ja oikeiston erot, havainnollistaakseni Bermanin kirjasta tehtyjä havaintoja.
Aatelisten sijaan nykyoikeisto puolustaa kapitalistisen järjestelmän tuottamaa yksityisomaisuutta valtiolta. Oli se jättiläismäisten kansainvälisten megakorporaatioitten tai keskiluokkaisten pienyrittäjien. Tästä syntyy oikeiston negatiivinen asenne mm. veronkorotusta vastaan.
Vasemmisto taas kokee, että valtio on ainoa taho, joka voi jakaa kapitalismin tuottaman vaurauden tasaisesti eri yhteiskuntaluokille verorahoitteisten sosiaaliohjelmien kautta. Vasemmisto päätyykin kannattamaan yhteiskunnan eliitin verojen korotusta ja valtion vallan kasvattamista.
Eli oikeistotrollit ovat siinä mielessä oikeassa, että oikeisto tarkoittaa yksilönoikeuksien puolustamista. Mutta alun perin se tarkoitti eliitin yksilönoikeuksia. Ei tavallisen rahvaan, jolla ei ollut edes äänioikeutta. Oikeistotrollit vetoavat nykyäänkin yksilönoikeuksiin, vastustaessaan vähemmistöjen ja naisten oikeuksia. Syy johtuu siitä, että vähemmistöjä ja naisia on historiallisesti suojeltu antamalla valtiolle lisää valtaa jolla rangaista ihmisiä jotka loukkaavat näitä.
Mutta, miten liberaalit siirtyivät oikealle ja sosialistit alkoivat muodostaa vasemmiston?
Bermanin kirja paljastaa, että siirtymä tapahtui Ranskan vallankumouksen jälkeen 1840-luvulla.
Bermanin mukaan nationalistit ajoivat aatelisten etuoikeuksien murtamista niin valtion hallinnossa kuin maaoikeuksissa. Nationalismi oli syntynyt kunnolla vasta 1700-luvun lopussa ja se oli siihen aikaan edistyksellinen idea, jota perinteinen oikeisto vastusti. 1700-luvulle saakka valtiot olivat epämääräisiä kokoelmia aatelisläänejä, jotka olivat muodollisesti liittoutuneet yhden kuninkaan vallan alle. Tämä mahdollistikin monikansallisia imperiumeja, jotka hajosivat kunnolla vasta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Bermanin mukaan nationalistit ja liberaalit saivatkin monissa maissa valtion takavarikoimaan aatelisten maat ja jakamaan ne pienviljelijöitten kanssa. Tästä maanjaosta syntyi kokonaan uusi talonpoikien luokka.
Mutta sitten teollistuminen synnytti kokonaan uuden luokan nimeltä työläiset. Työläisillä ei ollut maata eikä poliittista edustusta. He alkoivat vaatia molempia. Syntyi sosialismi ja sen eri muodot. Sosialistit ajoivat varallisuudesta riippumatonta äänioikeutta, ilmaista koulutusta, terveydenhuoltoa, kahdeksantuntista työaikaa ja työläisten päätösvallan lisäämistä työpaikoillaan.
Kirjailijan mukaan nationalisteista koostuvat talonpojat ja liberaaleista koostuvat porvarit näkivät työläisten tasa-arvon vaatimukset uhkana omaisuudelleen. Ajoivathan sosialistit korkeampaa verotusta ja uutta maanjakoa. Suojellakseen hankittuja etuoikeuksiaan, talonpojat ja porvarit siirtyivät oikeistoon, muuttaen sen aatelisten klubista nykyiseen kapitalismia, liberalismia ja nationalismia puolustavaksi oikeistoksi. Vasemmistoon jäivät sosialistit. Näin tapahtui pääosin Euroopassa. Yhdysvalloissa on vähän eri dynamiikka.
Koska nationalistit olivat suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä, he muuttivat oikeiston selkeän arvokonservatiiviksi. Syntyikin moderni konservatiivinen liike, joka ei vain halunnut puolustaa eliitin etuoikeuksia, vaan yleisiä kulttuurisia arvoja. Tästä muutoksesta syntyikin oikeistopopulismi ja äärioikeisto.
Bermanin kirjassa paljastuu että vasemmistolaisuuden vastustuksen perimmäinen syy on omien etuoikeuksien puolustaminen. Ennen vanhaa se oli vain selkeän materialistinen. Omaa maatilkkua, yritystä ja pankkitiliä piti suojella kaupunkien roskaväeltä. Tämä selittää sen, miksi kommunismia vastustettiin paljon ennen kuin sen käytännön toteutuksen kauhut paljastuivat. Ideahan kuulostaa teoriassa loistavalta, paitsi jos pitää luopua omista etuoikeuksista. Tästä perimmäisestä ideasta onkin peräisin oikeiston klisee, etteivät vasemmistolaiset ole koskaan tehneet oikeita töitä tai tunne yrittäjän elämää. Ajatus on se että jos vasemmistolaiset tietäisivät miten tärkeäitä etuoikeudet ovat, he eivät olisi vasemmistolaisia.
Bermanin selostus sopii hyvin Corey Robinin ”The Reactionary Mind: Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin” (2011) kirjan teoriaan, jonka mukaan oikeistokonservatismi koostuu käsityksestä pyhistä hierarkioista. Vain jos uskoo että nykyiset yhteiskunnalliset hierarkiat ovat pyhiä, voi ajatella, että omat etuoikeudet ja niitten tuottama varallisuus ovat koskemattomia.
Kirjailija ei avaa näitten suuntausten mekaniikkaa, ainoastaan käytännön historiaa. Olen siinä näkemyksessä, että oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus ovat ihmismielten spektrejä. Suurimmalla osalla ihmisistä on elementtejä sekä vasemmistosta, että oikeistosta. Joissakin aiheissa on kallistumaa, joka suosii yhtä, mutta kummallakaan ei ole täydellistä hegemoniaa. Radikaalimmin suuntautuneet ihmiset ovat taas jyrkästi kallellaan johonkin suuntaan.
Poliittiset ideologiat ovat spektrejä, koska ne muodostuvat arkiuskomuksista. Nämä ovat kansanomaisia myyttisiä ideoita, jotka yhdessä muodostavat maailmankuvan. Tämä selittää miksi vähemmistö jopa ideologisista fanaatikoista on 100% samaa mieltä lempi-ideologiastaan. Poliittisten ideologioitten sisäinen variaatio selittyykin erilaisten ajatuslähtökohtien välisestä kilpailusta.
Koska ideologiat ovat tällaisia arkiuskomusten kokoelmia, kompromissi eri poliittisten vaatimusten välillä on mahdollista.
Arkiuskomukset ovat riippuvaisia yksilön elinympäristöstä. Tämä sopii hyvin Bermanin kirjan havaintoon poliittisten suuntausten materialistisesta alkuperästä. Kun yhteiskunnan materialistiset olosuhteet muuttuvat, ideologiat ja suuntaukset muuttuvat mukanaan.
Bermanin kirja analysoi myöskin kommunismin syntyä. Alun perin Marxin muotoileman kommunistisen järjestelmän piti korjata 1800-luvun demokratian vajeet. Marx ja muut sosialistit kokivat että koska porvarit ja nationalistit olivat kääntyneet oikeistoon turvatakseen yksityisomaisuutensa, kummatkin ryhmät edustivat aidon tasa-arvon estettä. Monet sosialistit alkoivatkin uskoa, että demokratia oli vääristynyt eliitin eduksi, eikä se koskaan tulisi myöntämään työläisten vaatimia asioita. Kommunistit alkoivatkin kutsua nykyistä edustuksellista demokratiaa ”porvarilliseksi demokratiaksi”, luodakseen pesäeron ”aitoon” demokratiaan.
Marx ja monet muut teoreetikot kokivatkin, että ainoastaan vallankumouksella voitaisiin korjata tämä vallan epätasapaino. Jotta työläisten vallankumouksen jälkeen saavuttamat edut olisivat turvattuja, näiden pitäisi estää porvareita vaikuttamasta uuteen hallitukseen. Tämä saataisiin aikaan vain työläisten diktatuurilla. Näin kommunistit hylkäsivät demokratian ”demokratian” nimissä.
Bermanin mukaan äärioikeisto koki vähän samaa. Heidän mielestään liberaalit olivat liian heikkoja sosialisteja kohtaan. 1900-luvulla nämä alkoivat myöntyä työläisten vaatimuksiin ja tehdä kompromisseja. Äärioikeisto kokikin, että puolustaakseen maanviljelijöitten ja porvareitten omaisuutta, demokratia olisi hylättävä. Vain fasistinen diktatuuri olisi tarpeeksi vahva puskuri kommunismia vastaan.
Kirjailijan mukaan kommunismi ja fasismi ovat poliittisen polarisaation kaksi ääripäätä. Kummatkin ajavat tietyn yhteiskuntaluokan etuja. Mutta on lopulta valtaeliitin käsissä, pysyykö maa demokratiana, vai hajoaako se diktatuuriksi?
Bermanin mukaan maissa missä eliitti luopui vapaehtoisesti etuoikeuksistaan ja suostui demokratiaa lisääviin reformeihin, poliittisen epävakauden riski väheni. Kirjan mukaan menestynein reformistinen valtio on Iso-Britannia. Se on melkein Euroopan ainut valtio, jossa ei koettu liberaalidemokratian pystyttämisen jälkeen yhtäkään diktatuuria, vallankaappausyritystä tai vallankumousta.
Mutta Bermanin teoksessa ilmenee, ettei eliitti luopunut etuoikeuksistaan hyväsydämisyydestään, vaan se melkein pakotettiin siihen. Isossa-Britanniassa aateliset huomasivat miten heidän virkaveljilleen kävi Pariisin aukioilla ja hoksasivat, että jos he eivät myöntyisi tavallisten ihmisten vaatimuksiin, he menettäisivät päänsä.
Vaikka kirjassa ei mainita pohjoismaita, mieleeni tulee Suomi. Sisällissodan jälkeen meidänkin eliittimme huomasi, että jos se ei halua juuri voitetun sisällissodan uusintaa, sosialistien kanssa piti päästä sopuun.
Kirjailijan mukaan historia ei toistu, vaan lainaten Marxia, se parodioi itseään. Bermanin mukaan olemme uudessa poliittisessa kriisissä, jonka pääsyyllinen on valtaeliitti. Uusliberalistinen politiikka on rapauttanut demokratiaa. Tämä demokratian rappio on vahvistanut äärioikeiston ympäri länsimaita. Kirjailijan mukaan on taas eliitin valinta, haluaako se luopua etuoikeuksistaan, vai pitääkö se raahata taas kartanoistaan keskusta-aukioille?
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 