Olen törmännyt maahanmuuttajiin, köyhiin ja vähemmistöihin kuuluviin äärioikeiston kannattajiin. Miksi ihmiset, joita äärioikeisto vihaa ja haluaa alistaa, kannattaisivat sitä?
Esimerkiksi mikä selittää ”natsipelleksikin” kutsutun marokkolaistaustaisen, valkoista nationalismia kannattavan äärioikeistolaisaktivistin Junes Lokan?
Ovatko nämä ihmiset tyhmiä, harhaisia vai näkevätkö he äärioikeiston tarjoavan heille jotain hyvää?
Onneksi vastaus löytyi brasilialaisen sosiologin Rosana Pinheiro-Machadon tänä vuonna julkaistussa kirjassa ”Huomenna tulee olemaan isompi. Mitä tapahtui Brasiliassa ja mahdolliset tiet ulos kriisistä”. (oma suomennos).
Pinheiro-Machadon kirja käsittelee miten 2013 kallistuneita bussilippuja vastustavista megamielenosoituksista päädyttiin nykyiseen Bolsonaron ääriokeiston valtaan.
Pinheiro-Machadon kirja perustuu tämän Etelä-Brasilian Rio Grande do Sulin osavaltiossa tekemiin haastattelututkimuksiin.
Kirjailija referoi antropologi Arthur Kleinmania, jonka mukaan ihmisten maailmankuva koostuu ristiriitaisista osista. Nämä osat voivat saada yliotteen toisistaan sosiaalisesta kontekstista riippuen. Tämä selittää, miten vaikka maahanmuuttaja voi vastustaa maahanmuuttoa tai työtön hyvinvointivaltiota, vaikka kumpikin hyötyi/hyötyy niistä?
Pinheiro-Machadon mukaan syyt ristiriitaisuuksien olemassaoloon perustuvat rationaaliseen tulkintaan ihmisen materiaalisista oloista yhdistettynä valtakulttuuriin luomiin kehyksiin.
Kirjailijan mukaan brasilialaisen fasismin ydin ei koostu ulkopuolisen vihollisen vihaamisesta, kuten globaalissa pohjoisessa, vaan sisäisestä. Tämä sisäinen vihollinen on ”vagabundo”.
Suomen kielellä ei ole suoraa vastinetta vagabundolle. Lähin on ”pummi”. Mutta Brasiliassa vagabundo tarkoittaa paljon enemmän. Kirjailijan mukaan vagabundo on tyhjä merkitsijä, joka tarkoittaa samaan aikaan sosiaalipummia, rikollista, vasemmistolaista, lakkoilijaa, huumeriippuvaista, seksityöläistä, homoa, etnisiä vähemmistöjä ja laiskoja ihmisiä. Se merkitsee aina ”niitä ihmisiä”. Eli kaikki muut paitsi itse.
Suomessa ”suvakin” ja ”matun” voitaisiin sanoa toimivan samalla logiikalla. Kummatkin termit keksittiin dehumanisoimaan sekä maahanmuuton kannattajat, että maahanmuuttajat itse. Tarkoittaahan ”suvakki” vajaaälyistä suvaitsevaista ja ”matu” maahantunkeutujaa, eli eräänlaista rikollista, jos ei lakien, niin ainakin ”moraalinormien” mukaan. Samalla termit pyrkivät teoreettisesti erottamaan ”pahat” suvaitsevaiset ja maahanmuuttajat hyvistä. Käytännössä termejä käytetään kuitenkin vapaasti lietsomaan vihaa maahanmuuttajia ja heidän oikeuksiaan puolustavia vastaan.
Pinheiro-Machadon mukaan Bolsonaron vaalikampanja rakentui vagabundojen vastustamiseen. Vagabundoja olivat kaikki vasemmistolaiset, feministit, ”kiittämättömät vähemmistöt”, luonnonsuojelijat, huumerikolliset, sosiaalipummit, työttömät, politiikot ja korruptoituneet virkamiehet.
Mutta miksi yhtäkkiä koettujen vagabundojen vastustaminen muuttui poliittiseksi kysymykseksi, jolla muutettiin koko maan kohtalo?
Kirjailijan mukaan Brasiliassa moni köyhä mies kannattaa vapaata aseenkanto-oikeutta ja poliiseille suurempia vapauksia tappaa rikollisia tai, kuten he itse ilmaisevat, ”vagabundoja” Tilastollisesti köyhät miehet ovat kuitenkin eniten poliisin tappamia ihmisiä. Suurin osa Brasilian köyhistä on tummaihoisia. Brasilian poliisi on murhanhimoisempi ja rasistisempi kuin Yhdysvaltojen. Syy tähän ristiriitaan johtuu siitä, että köyhät ja alemman keskiluokan miehet ovat rikollisten eniten ryöstämiä ihmisiä. Ylemmät luokat asuvat eristetyillä ja vartioiduilla asuinalueillaan turvassa rikollisuudelta.
Kirjailijan mukaan työväenpuolue oli 2000-luvun aikana nostanut miljoonat ihmiset absoluuttisesta köyhyydestä siedettävään köyhyyteen ja alempaan keskiluokkaan. Samaan aikaan rikollisuus väheni. Mutta se ei kadonnut. Joten jäljellä olevien rikollisten näkökulmasta Työväenpuolue lisäsi ryöstettävien ihmisten määrää. Sosiaaliset uudistukset ja talouskasvu altisti nousukkaat rikollisudelle. Nyt pienikin ryöstetty varallisuus oli taloudellinen katastrofi. Kun oli tarpeeksi köyhä, ei rikollisia kiinnostanut ryöstää tätä. Mutta jos on ruokalähetti, Uber-kuski tai pienen kioskin pitäjä, muututkin aseellisen ryöstön kohteeksi. Nämä ihmiset näkevätkin väkivaltaisen poliisin ainoana tapana turvata heidän yksityisomaisuutensa ja kunniansa.
Kirjailijan mukaan koska nämä ihmiset elävät edelleen slummeissa, he ovat osa sen kulttuuria ja altistuvat huumekarttellien kuvaamiin teloitusvideoihin, joita levitetään WhatsAppissa. Kuvailin näitä videoita Bruno Paes Mansonin ja Camila Nunes Diasin PCC-huumearttellia käsittelevän kirjan arviossa. Ne ovat raakaa väkivaltapornoa. Pinheiro-Machadon mukaan nämä videot täyttävät slummien asukkaat vihalla ja voimattomuudella. Eikö valtio pysty pysäyttämään näitä hirviöitä? Silloin ajatus suuremmasta poliisiväkivallasta tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Erityisesti, kun poliisi ei kuvaa omia laittomia teloituksiaan ja heidän väärinkäytöksistään kuvatut videot ovat harvinaisempia kuin USA:ssa
Kirjailijan mukaan tähän yhdistyy kulttuurinmuutos, jossa aggressiivinen maskuliinisuus on muuttunut tarpeettomaksi ja jopa paheksutuksi. Brasiliassa on vahva machokulttuuri, mutta kun monia ongelmia ei voikaan enää ratkaista pakenemalla sademetsään tai ampumalla, moni brasilialainen mies ei löydä tapaa purkaa epävakaan työelämän tuottamaa ahdistustaan. Samaan aikaan feminismi on kasvattanut suosiotaan Brasiliassa, luoden konfliktin vanhojen asenteitten kanssa. Brasilia on yksi maailman vaarallisimmista maista naisille. Ei vain rikollisuuden takia, vaan parisuhdeväkivallan vuoksi. Naiset ovat alkaneet vaatimaan oikeuksiaan äänekkäämmin, mikä ei käy monille miehille. Moni äänestikin Bolsonaroa sekä pysäyttääkseen feminismin, että kitkeäkseen aseellisen rikollisuuden.
Kirjailijan mukaan näillä nousukkailla on myös tarve osoittaa eliitille, että he ansaitsevat paikkansa keskiluokassa, etteivät he ole ”vagabundoja”, vaan sääntöjä tottelevia rehtejä työläisiä ja pieniä yrittäjiä. Yksi tapa osoittaa kuuluvansa ”kunnon kansalaisiin”, on epäinhimillistää köyhemmät ja syrjäytyneet. Moni kokee tiedostamattomasti, että jos itse lietsoo vihaa omaa luokkaansa kohtaan, osoittaa eliitille ettei kuulu siihen ryhmään. Rasismin kontekstissa tämä ilmiö tiivistyy lauseeseen ”hän on niitä muutamia hyviä tyyppejä X-vähemmistöstä”
Tämä on mielestäni sama mekaniikka, jolla länsimaissa jotkut maahanmuuttajataustaiset vastustavat maahanmuuttoa ja kannattavat äärioikeistoa. Kuitenkin Pinheiro-Machadon muistuttaa kirjassaan, ettei brasilialainen poliisi näe eroa tummaihoisten köyhien välillä, vaan pamputtaa heitä yhtä tasapuolisesti. Sama on äärioikeiston kanssa. Esimerkiksi Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) -kirjassa kuvataan, miten moni saksalainen juutalainen kannatti natseja, koska vastusti itäeurooppalaisten juutalaisten maahanmuuttoa. Lopulta natsit tappoivat kaikki juutalaiset, kansallisuudesta ja lojaalisuudesta riippumatta, koska olivat rasisteja.
Sama tapahtui natseja kannattaville köyhille ja keskiluokalle, joitten etuja ei ajettukaan Kolmannessa valtakunnassa. Sen sijaan pääosin fasismista hyötyjät ovat olleet historiallisesti taloudelliset eliitit.
Victor Klempererin natsiretoriikkaa tutkivassa kirjassaan “LTI: Lingua Tertii Imperii” (1947) mainitsee keskustelun, jossa hänen adoptiopoikansa vakuutti, ettei Adolf Hitler ollut tosissaan antisemitisti, että tämä vain käytti voimakkaita ilmaisuja. Adoptiopojan mukaan heti kun natsit pääsisivät valtaan, koko juutalaiskysymys unohdettaisiin. Juutalaisena Klempeter joutui keskitysleiriin ja selvisi Toisesta maailmansodasta, vain koska hänet lähetettiin pakkotyöhön sakslaiseen tehtaaseen ”arjalaissyntyisen” vaimonsa takia.
Nykyään sama selitys siitä, ettei äärioikeiston rasistinen retoriikka ole kirjaimellista toistuu äärioikeistoa tukeviena köyhien ja etniseen vähemmistöjen keskuudessa, kun joku huomauttaa, että he tukevat tahoa, joka on ilmaissut riistävänsä/tuhoavansa heidät, kun pääsevät valtaan.
Bolsonaron hallinonn taloudellinen malli on uusliberalismi yhdistettynä brutaaliin luonnonvarojen riistoon ja fundamentalistikristinuskoon.
Pinheiro-Machadon mukaan tämä oman viiteryhmää kohtaan suunnatun vihan lietsonta johtuu myöskin yrityksestä selittää oma epäonnistuminen muille. Voi selittää, ettei vaurastu enempää koska joutuu maksamaan veroja vagabundojen ylläpitämiseen sosiaalituilla. Samaa voimme huomata Suomessa, jossa moni uskoo, että kunhan rajat suljetaan ja EU:sta erotaan, kotimainen talous ampaisee nousuun.
Tällaista käytöstä voisi melkein kutsua itseinhoksi, mutta sitä se ei kirjailijan mukaan ole. Se on enemmänkin aito usko, että on itse aina hyvä ihminen ja muut ovat kusipäitä, vagabundoja.
Kirjailijan mukaan brasilialainen fasismi ei rakennukaan oman kansa ihannoinnista, kuten länsimaissa, vaan niistä kansoista, jotka estävät brasilialaisten maahanmuuton. Brasilialainen äärioikeisto rakastaa Yhdysvaltoja ja Trumpia, vaikka brasilialaisia estetään jatkuvasti pääsemästä laittomasti Yhdysvaltoihin.
Sama ajatustapa voidaan siirtää Suomeen, jossa moni köyhä ja maahanmuuttajataustainen kannattaa äärioikeistoa, koska itse kokee henkilökohtaisesti maahanmuuttoon liittyviä sosiaalisia ongelmia.
Asuin viisi vuotta lähellä somaliperheen pyörittämää halal-kauppaa. Perhe teki jatkuvasti töitä. Naapurustossani ei näkynytkään kaduilla notkuvia köyhiä tummia nuoria miehiä, joista voisin teoreettisesti ahdistua. Ainoa ahdistukseni paikka oli lähibaari, jossa metelöivät valkoiset kantasuomalaiset alkoivat tankata olutta jo klo yksitoista aamulla.
Sama on nykyisellä asuinalueellani, missä etniset vähemmistöt koostuvat joko taloyhtiön työntekijöistä, siististi pukeutuneista korkeakouluopiskelijoista. Minulla ei ole koskaan ollut materialistisia syitä pelätä maahanmuuttoa, koska se on näkynyt arjessani vain myönteisessä valossa. Samaa ei voi sanoa joistain suomalaisista lähiöistä.
Tämä ei tarkoita, että jompikumpi perspektiiveistä olisi parempi kuin toinen, vaan sitä, että eri kokemusmaailma luo erilaisen kehyksen, jonka kautta tulkita erilaisia sosiaalisia tilanteita. Pinheiro-Machadon kirjoittaakin, ettei Bolsonaron kannattajia kannata haukkua tyhmiksi rasisteiksi, vaan on luotava parempi vaihtoehto, jolla houkutella heidät pois äärioikeistosta. Ongelmana on kuitenkin myös se, ettei monikaan heistä edes tiedä kuuluvansa sellaiseen.
Kirjailija korostaa, että hänen haastattelemansa ihmiset eivät olleet Bolsonaron ydinkannattajia, eli vakaumuksellisia äärioikeistolaisia, vaan ihmisiä, jotka kokevat, ettei vasemmisto ole tarjonnut heille tapaa turvata omaisuuttaan rikollisilta. Haastateltavat kertoivat kannattavansa Bolsonaroa joko kyynisen välineellisesti tai koska hän vaikuttaa ”sanovan asiat suoraan”. Heti kun Bolsonaro epäonnistuu luomaan vakautta ja vaurautta Brasiliassa, suurin osa hänen kannatuksestaan sulaa pois. Tämä on jo alkanut, kun presidentti keskittyy kaikkeen muuhun epäolennaiseen, kuten kuvitteellisten kommunistien päihittämiseen.
Kirjailijan mukaan Bolsonaro sai ihmisten kannatuksen koska hänellä oli henkilökohtaisempi ote kuin muilla kilpailijoilla. Hän esimerkiksi kävi tervehtimässä henkilökohtaisesti jokaista häntä kannattavaa Whatsapp-ryhmää. Tämä sai monen hänen kannattajansa ajattelemaan, että he olivat osa Bolsonaron tiimiä tai jopa tämän henkilökohtaisia ystäviä. Ajatus vahvasta ”isähahmosta”, joka ”puhdistaa” maan vagabundoista sai kannatusta Brasiliassa.
Pinheiro-Machadon mukaan toinen syy Bolsonaron suosioon johtuu siitä, että ihmiset ovat niin vieraantuneita arkipolitiikasta uusliberalismin luoman kulutusyhteiskunnan vuoksi, että he kokevat politiikan eräänlaisena viihteenä, jolla ei oikeasti ole väliä todellisessa maailmassa. Sen vuoksi he alkoivat äänestää viihdepresidenttejä. Tämä on sama havainto, jonka tein arvioidessa Sakari Muurisen ja Juha Ståhlen Laura Huhtasaaren elämäkertaa (2020).
Pinheiro-Machado soveltaa Wolfgang Streekin teoriaa, jonka mukaan 1970-luvulla kehitettiin kulutusyhteiskunta korvikkeeksi aktiiviselle politiikassa osallistumiselle. Teorian mukaan ihmiset tyydyttäisivät henkiset ja materiaaliset toiveensa ostamalla tavaraa. Politiikan tarkoitus olisi vain olla tämän kulutusjuhlan taustalla oleva koneisto, joka varmistaa matalat hinnat ja talouskasvun. Ihmiset vähitellen alkoivatkin kokea politiikan olevan vain joku tylsä juttu, joka joskus tulee televisiossa ja johon pitää osallistua vain äänestämällä. Brasiliassa Työväenpuolue sortui olemaan osa tällaista uusliberaalia koneistoa, koska se pelkäsi haastaa eliittiä liian vasemmistolaisella talouspolitiikalla.
Pinheiro-Machadon mukaan ihmiset, jotka ensin nauroivat Bolsonaron ja Trumpin sekoiluille, tunsivat itsensä voimaantuneiksi ja näin osaksi politiikkaa, tavalla jota eivät olleet koskaan ennen tunteneet. Heistä tulikin kannattajia, koska he pääsivät tunteitten tasolla kokemaan olevansa osa Bolsonaron ”heimoa”. Brasiliassa nuoret esimerkiksi editoivat Bolsonarosta ”hauskoja” kuvamontaaseja omasta tahdostaan ilmaiseksi, levittäen tämän sanomaa, vaikka eivät olleet mitenkään tietoisia Bolsonaron varsinaisesta politiikasta. He kannattivat Bolsonaroa koska hän on ”hauska meemi”. Tämä on sama syy, minkä vuoksi moni alt-rightissa kannattaa Trumpia.
Krjailijan mukaan Bolsonaro oli muuttunut niin henkilökohtaiseksi osaksi monen brasilialaisen elämää, että moni haastateltava ei edes tiennyt ketä muita oli äänestettävissä.
Kirjailija sanookin, että vasemmiston on keskityttävä ruohonjuuritason aktivismin lisäämiseen. Jos ihmiset saadaan osallistumaan paikallispolitiikkaan muutenkin kuin äänestämällä, he alkavat ajaa luokkaetujaan rakentavammin kuin nyt.
Rosana Pinheiro-Machadon ”Amanha vai ser maior. O que aconteceu com o Brasil e possíveis rotas de fuga para a crise atual” sisältää ainutlaatuisia teorioita, joita voidaan soveltaa muuallekin kuin Brasiliaan. Kirjan ainoa ongelma sen lisäksi, ettei sitä ole käännetty muille kielille, on lähdeviitteiden puute. Sellaisia ei ole ollenkaan, muutamaa nimeltä mainittua tutkijaa lukuun ottamatta. Eikä silloinkaan mainita, missä ja milloin teoria on julkaistu. Onneksi kirjan keskeisemmät teesit ovat kirjailijan omiin tutkimuksiin perustuvia.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 