Historian jännät naiset

Inhoan listakirjoja: populaareja tietokirjoja, joissa on lista erilaisista historiallisista ilmiöistä, jotka on järjestetty jonkun teeman mukaan. Yleensä niitten niminä ovat ”Historian X jotain” tai ”Top 10 historian X”. Nuorille ja juna/lento-asemilla ravaaville ihmisille tällaiset kirjat voivat olla oivaltavaa luettavaa, mutta syvällisempää historian analyysia kaipaavalle ne ovat Wikipedia-artikkelien arvoisia.

Listakirjojen ongelmana on yleensä niitten pintapuolisuus. Historiaa käsitellään yksittäisten anekdoottien kautta, yleensä humoristisesti höystettynä ja keskittyen yksittäisiin historiallisiin henkilöihin. Listakirjojen tarkoitus on antaa lukijalle joukon irrallisia faktoja, joilla voi teeskennellä fiksua baaripöydässä tyyliin: ”Hei tiesitkö, että X teki sitä ja tätä 1800-luvulla. Eikö olekin tyhmää?”

Historiallisiin henkilöihin keskittyminen vääristää käsitystä historiasta. Historia ei ole elokuva, eivätkä yksittäiset ihmiset koskaan tee historiaa. Nämä ovat vain suurten mullistusten jäävuorten huippuja. Vakavimmissa historiankirjoissa saatkin kuvan siitä, että monia historiallisia tapahtumia ei olisi voitu välttää, vaikka poistaisikin yksittäisen ”avainhenkilön” näyttämöltä. Sen verran erilaisia trendejä ja muuttujia oli kyseistä mullistusta muodostamassa.

Mutta kun törmäsin sattumalta Maria Pettersonin tänä vuonna julkaistuun ”Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja”, päätin tehdä poikkeuksen.

Syy poikkeukseen johtuu Pettersonin kirjan teemasta. Se käsittelee naisia. Heistä on kirjoitettu historiassa hyvin vähän. Tämä historiankirjoituksen mieskeskeisyys on vahvistanut käsitystä, etteivät naiset kykene samoihin tekoihin kuin miehet. Jos olisi, eikö historian pitäisi olla täynnä yhtä rohkeita ja aikaansaavia naisia kuin miehiä?

Esimerkiksi Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon ”Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” (2006) -kirjassa lähdetään mieskeskeisen valtavirtahistorian luomasta oletuksesta käsin argumentoimaan, etteivät naiset ole biologisesti kehittyneet yhtä kykeneviksi kuin miehet. Tällöin sukupuolitutkimuksen käsitykset “patriarkaalisesta sorrosta” estämässä naisia toteuttamasta itseään on oltava epätieteellistä hömppää.

Mutta jos on oikeasti vaivautunut lukemaan sukupuolitutkimuksen kirjoja, kuten vaikka Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” (2004) tietää, että naisten asema ei ole ollut aina sama ihmiskunnan historiassa. Naiset esimerkiksi olivat keskiajalla paljon itsenäisempiä ja riippumattomia miehistä kuin 1800-luvun alussa.

Pettersonin “Historian jännät naiset” vaikuttikin olevan populaari tietokirja, joka korjaa valtavirtahistoriankirjoituksen mieskeskeistä näkökulmaa. Toinen syy, miksi kiinnostuin Pettersonin kirjasta johtuu siitä, että se käsittelee nimenomaan ”jänniä” naisia. Rakastan kaikkea ”jännittävää”, kuten blogini voi todistaa.

Petterson ei määrittele “jännää”, mutta se tarkoittaa värikästä elämää: seikkailuja, sankaruutta, rohkeutta ja ihmiskuntaa mullistavia keksintöjä.

Heti otettuani kirjastosta Pettersonin kirjan, huomasin omaavani vieläkin sovinistisia asenteita, koska yllätyin kirjan paksuudesta. Tässä teoksessa on hieman yli viisisataa sivua! Rehellisesti sanoen odotin jännittäviä naisia olevan vain noin kahdensadan sivun verran.

Kirjan kriteerit naiselämäkertojen valintoihin olivat: naisten tulee olla “jänniä”, kuolleita, ja muita kuin suomalaisia. Kotimaisista jännistä naisista kirjoitetaan ehkä oma teos, jos tämä menestyy.
Kirjan alaotsikon mukaisesti se kertoo juuri mm. merirosvoista, meedioista, varkaista ja vakoojaprinsessoista, mutta monista muistakin oikean elämän sankarittarista tai muuten värikästä elämää viettäneistä naisista: esimerkiksi tutkijoista, taiteilijoista ja tutkimusmatkailijoista. Jännittävyyttä tässä piisaakin.

Olin aidosti yllättynyt siitä minkälaista elämää monet naiset ovat eläneet erityisesti ennen 1900-lukua. Yllätykseni osoittaakin, miten syvälle on pinttynyt käsityksemme naisista heikompina ja rauhallisempina ihmisinä kuin miehet. Jopa minunkaltaiseni vasemmistoklisee yllättyy.

Pettersonin ”Historian jännät naiset” on loistava kirja! Tämä ei ole vain lista erilaisista jännittävistä naisista, vaan lyhyitä elämänkertoja, joissa käsitellään historiallisen aikakauden sukupuolipolitiikkaa ja kulttuuria. Narratiivissa on hyvinkin populaareja ilmaisuja, sarkasmia ja huumoriakin, kuten listakirjassa kuuluukin, mutta ne eivät ärsyttäneet.

Parasta onkin, että innostuin lukemistani elämäkerroista. Sitä teki mieli vain nostaa nyrkki ilmaan ja huutaa ”You go girl!”. Joten kuvitelkaa, miltä nuorelta tytöltä tuntuu lukiessaan tätä kirjaa?

Lukiessasi Pettersonin kirjaa, huomaatkin ne lukuisat tavat, joilla naisia on pyritty aktiivisesti estämään toteuttamasta itseään. Petterson ei systematisoi näitä tapoja, mutta niitä voi lukija itse huomata. Kartoitin kirjasta ainakin kolme eri tapaa, joilla naisia on pyritty nujertamaan patriarkaatin alle:

1. Ympäristö: Mitä kauemmaksi historiassa mennään, sitä ”jalosyntyisemmiksi” jännät naiset muuttuvat. Tarkoittaen, että vain eliittiin kuuluvilla naisilla oli materiaaliset olosuhteet, joilla elää vapaasti, tehden kaikenlaista jännittävää ja nousta keisareiksi, ylipapittariksi tai kenraaleiksi. Kuvitelkaa, miten paljon lahjakkaita, mutta alaluokkiin kuuluvia naisia ja miehiä on yksikertaisesti kuollut nälkään ja sotiin historiamme aikana, ennen kuin nämä edes ehtivät tajuta kykyjään?
   
2. Järjestelmä: Monia naisia pyrittiin estämään toteuttamasta itseään erilaisilla lailla. Ei saanut omistaa mitään, kulkea yksin tai olla töissä. Monet jännittävät naiset pääsivät toteuttamaan itseään muuttamalla maahan, jossa ei ollut yhtä patriarkaalisia sääntöjä tai sitten jokin historiallinen mullistus yksinkertaisesti pakotti miehet antamaan naisille tilaa selviytyäkseen.
   
3. Kulttuuri: Naisille ei ollut sopivaa tehdä monia asioita. Moni jännä nainen joko omasi perheen, joka ei välittänyt valvoa kulttuurin sopivuussääntöjä tai nainen oli itse tarpeeksi voimakaspersoonainen, ettei häntä pystytty nujertamaan sillä mikä oli ”naiselle sopivaa.”

Pettersonin kirja onnistuukin osoittamaan elämänkerroilla, ilman saarnaamista ja syyllistämistä, ettei naisia ole kohdeltu kaltoin samalla tavalla kaikkina aikoina tai kaikissa maissa. Se tarkoittaa juuri sitä, ettei ole mitään evolutiivista syytä, jonka vuoksi naiset jäivät historian sivuun. Tässä kirjassa on historiallisesti merkittäviäkin naisia, joista yksinkertaisesti ei ole kirjoitettu paljon, koska heistä ei ole koettu ”sopivaksi” kirjoittaa. Onhan historia voittajien historiaa. Samalla monet kirjan jännistä naisista ovat joko ei-eurooppalaisia, jolloin länsimaalaisia ei ole silkan rasismin takia kiinnostanut kirjoittaa heistä tai nämä edustivat yhteiskunnan marginaalia: Esimerkkinä kiinalaisen merirosvoarmadan johtaja tai orjuudenvastainen aktivistia.

Kirjassa monet naiset eivät ole mitään poikkeuksellisia superneroja tai erityisen fyysisesti vahvoja. Monet elämänkerrat noudattavat edellä mainittuja yhteiskunnallisia esteistä huolimatta samaa kehityskaarta kuin, merkittävien miesten elämää. Kirjan massiivinen määrä jänniä naisia osoittaakin, etteivät he olleet mitään biologisia poikkeuksia sukupuolestaan, eräänlaisia friikkejä, jotka vain vahvistavat sääntöä naisten yleisestä herkkyydestä.

Samalla tässä kirjassa on todisteita yhdestä sukupuolitutkimuksen kiistanalaisimmasta väitteestä: soturinaisten olemassaolosta. Pitkään ajattelin, että naissotilaat olivat historiallisia poikkeuksia, joita oli hyvin pieni määrä. Yllätyinkin, kun Petterson kuvaa, miten DNA-testit paljastivat, että Japanissa 1580 Senbon Matsubarun taistelualueelta kolmasosa löydetystä sotilaan luurangoista oli naisten. Sama oli joissain afrikkalaisissa valtioissa, joissa oli kokonaisia naisista muodostuneita eliittiyksikköjä. Nämä esimerkit osoittavat, ettei naisten biologinen heikkous (pienempi lihasmassa ja luuston tiheys) verrattuna miehiin ole niin suuri este naisten kyvyille olla miehen veroinen kuin jotkut olettavat. Kulttuurinen ja institutionaalinen ilmapiiri painavat enemmän.

Tämä ei ole kuitenkaan täydellinen kirja. Yksi pahimmista ongelmista on tarkkojen lähdeviitteiden puute. Vain lopussa on lähdeluettelo jokaiselle elämäkerralle. Mutta itse tekstissä niitä ei ole. Kirjassa kerrotaan joskus sen verran yksityiskohtaisia ja uskomattomia tapahtumia, että ihmettelin mistä historioitsijat tietävät ne? Tarkkojen lähdeviitteiden olemassaolo häivyttäisi monen naisia väheksyvän lukijan epäluuloja tarinoitten todenperäisyydestä.

Toinen pikkuongelma ovat valikoituneet naiset. Suurin osa naisista edustaa nykykulttuurissamme ”hyviä” ihmisiä. Toki tässä on rikollisia, pedofiileja ja sadistejakin, mutta esimerkiksi fasistinaisista ei ole kuin sivumaininta muutamasta keskitysleirivartijasta. Sama on äärivasemmistolaisten kanssa. Tässä teoksessa mainitaan naisia, jotka olivat kaiken muun sivussa äärivasemmistolaisia, mutta eivät varsinaisia vallankumouksellisia.

Nykykulttuurissamme ideologisesti äärimmäisten naisten jättäminen pois osoittaa, että kirjan tarkoitus on enemmänkin antaa esikuvia tytöille kuin puolueettomasti esitellä ”jänniä” naisia. Joten tässä ei ole anarkistiteoreetikkoa Emma Goldmania, kommunistiteoreetikko Rosa Luxemburgia tai ”keskitysleirin murhaajattarena” tunnettua keskitysleirijohtajan vaimoa Ilse Kochia, jonka ”jännittävyys” oli siinä, että hän valmisti juutalaisten vankien nahasta lampunvarjostimia ja hyväksikäytti vankeja seksuaalisesti. Toki syy rajaukseen voi olla sekin, että 500 sivua jännistä naisista on jo aika paksu, eivätkä kaikki maailman jännät naiset mahdu siihen.

Maria Pettersonin ”Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja” on hyvä kirja, jonka ulkoasu uhkuu arvokkuutta. Tämä on loistava lahjakirja, jonka voi ylpeydellä pistää kirjahyllyyn, tehden tästä kirjasta listakirjojen aatelia.