Neuvostokarjalan kauhuja

Juha-Pekka Koskisen ”Tulisiipi” kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneista suomalaisista siirtolaisista, jotka päättävät 30-luvun suurlaman takia matkustaa Neuvostoliiton Karjalan tasavaltaan. Kirjan päähenkilö on nuori poika nimeltä Kaarle Frost, jonka elämän ainoa intohimo on lentäminen. Koska perhe oli jo köyhä Yhdysvalloissa ennen lamaa, perhe ja Kaarle ovat vakuuttuneita, että ainoastaan ”sosialistisessa työläisparatiisissa” poika voi päästä lentäjäksi. Tämä lentämisen intohimo onkin Kaarlen koko elämän määrittäjä, niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka tunsin Neuvostoliiton historian, erityisesti suomalaisten kommunistien kohtalon siellä, tiesin suunnilleen, mitä hahmoille tulisi tapahtumaan. Silti tämä tarina kosketti syvästi.

Tulisiipi kertookin intohimosta, toivosta ja kohtalosta. Samalla se jatkaa uskollisesti kotimaisen kaunokirjallisuuden perinnettä, joten tässäkin kirjassa aivan kaikki menee päin persettä. Yleensä minua ärsyttää tällaiset katkeransuloiset suomalaiset tarinat, mutta annan anteeksi. Mitä odotan oikein tarinasta, joka kertoo Neuvostokarjalasta Stalinismin huippuvuosina?

Mutta juuri kirjan sydäntä puristavan synkkä tarina on sen mielenkiintoisin osio, koska se aiheuttaa lukijassa ”olkiin tarttumista” -kutsuttua ilmiötä. Termi tulee Yhdysvalloista ja tarkoittaa yritystä ratkaista vaikea tilanne, vaikka mikään ei todennäköisesti tule toiminaan. Fiktioromaanin kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että kun romaanin päähahmo joutuu jatkuvasti vaikeampaan tilanteeseen, lukija alkaa etsiä itse tai päähahmon kanssa jonkun toivon kipinän, johon takertua – tietyn onnellisuusrajan, jota ei saa ylittää. Haluaahan lukija, että päähahmo selviää. Mutta kun juonessa vaikea tilanne vaikeutuu entisestään, useat toivonkipinät sammuvat. Mutta silti lukija yrittää löytää jonkun hopeareunuksen hahmon surkeassa kohtalossa. Lukija alkaa ikään kuin neuvottelemaan kirjailijan kanssa siitä, miten hahmo voisi selvitä tästä tarinasta edes jotenkin ehjänä. Esimerkiksi lukija alkaa miettimään, että riittää, että hahmolla on edes kaikki raajat mukana ja edes joku rakas henkilö elossa. Tai jos ei sitäkään, niin että hän sentään on elossa.

Paras esimerkki tästä ilmiöstä on R.R. Martinin ”Tulen ja jään laulun” romaani- ja TV-sarjat. Niissä rakkaita hahmoja kidutetaan ja jopa murhataan tiheään tahtiin. Siinä tarinassa lukija joutuu lähes epätoivon valtaan, etsiessään edes jotain toivon kipinää päähahmoille, vaikka joskus sellaista ei ole.

Ensimmäisen kerran havaitsin tämän ilmiön Ryan Gattisin ”Vihan kadut” (2015) romaanissa, jossa oletettu päähahmo neuvottelee itsensä ja jumalan kanssa, miten hän voi selvitä jengiläisten pahoinpitelystä edes jotenkin ehjänä.

Juha-Pekka Koskisen koko ”Tulisiipi”-romaani on olkiin takertumisen pikahissi kohti pahempia ja pahempia tilanteita. Lukija kuitenkin pysyy hahmon toiveikkuudessa ja ikään kuin kasvaa mukana.

Kasvutarina onkin toinen mielenkiintoinen elementti Koskisen romaanissa. Kaarle ei oikeastaan kasva koko tarinassa. Vaan hän ikään kuin pysyy samana ihmisenä koko kerronnan ajan, vaikka tarina alkaa lapsuudesta ja loppuu aikuisuuteen. Hahmo kasvaa kyllä fyysistä pituutta ja vähitellen hänen personallisuutensa muuttuu elämänkokemusten myötä, mutta koska hahmo ei koe tavallista lapsuutta ja elämänvaiheen eri rituaaleja, kuten suurin osa tavallisista ihmisistä, henkinen kasvu ikään kuin tyrehtyy. Hahmo onkin jännitystä kaipaava lapsi elämänsä loppuun saakka. Se riemukas ydin, joka määritteli Kaarlea tämän nuoruudessa, pysyy selvänä koko romaanin ajan, vaikka kuinka maailma on häntä vastaan.

Lopussa tämä lapsekas riemu yhdistettynä hahmon elämän vuoristoratamaisiin kurjuuden ja onnen sykleihin, luo katarsismaisen lukukokemuksen, jossa katkeransuloinen loppu tuntuu riemuvoitolta.

Samalla lentäminen on taitavasti kuvattu. Tunnelma niissä muistuttaa Martin Scorsesen ohjaamassa ”Lentäjä” (2004) elokuvaan lentokohtauksia, joissa klassinen musiikki myötäilee lentokoneitten nousuja, pyörähdyksiä ja syöksyjä.

Ainoa ongelma tekstissä on sen hieman epäselvä poliittinen viesti, joka kiteytyy tähän sivuhahmon lauseeseen: “Näin helppoa se voisi olla, kun joku tajuaisi, ettei kaikki ihmiset opi kaikkea, vaikka verta itkisi. Tovereille pitää antaa samat mahdollisuudet mutta ei heistä sillä tasavertaisia tule. Se on selvä.”

Selvää on, että Juha-Pekka Koskisen kirjan mukaan jotkut ihmiset ovat synnynnäisesti lahjakkaita ja jotkut taas eivät. Mutta tarkoittaako edellä mainittu lause, ettei kaikille ihmisille pitäisi antaa samoja mahdollisuuksia, koska eivät kaikki ihmiset ole loppujen lopuksi tasa-arvoisia, joten turha edes yrittää? Tämä tuntuu ristiriitaiselta, koska koko kirjan tarina perustuu siihen, että Frost-perhe uskoo, ettei kapitalistisessa Yhdysvalloissa köyhä voi päästä lentäjäksi. Romaanissa ei ainakaan anneta ymmärtää, että perhe olisi väärässä.

Vai tarkoittaako Koskinen sitä, että mahdollisuuksien tasa-arvoa ei pidä liittää lopputuloksien tasa-arvoon? Tarkoittaen ettei kaikista ihmisistä voi luoda yhtä nerokkaita ihmisiä. Mutta kuka oikeasti edes ajattelee niin? Eivät ainakaan kommunistit. Esimerkiksi kommunismin pääteoreetikko Karl Marxin kuuluisin lause on: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”.  Jopa nykystalinismin kuuluisin propagandisti historioitsija Michael Parentti ei usko absoluuttisen tasa-arvon olevan kommunismin tavoite.

Koskisen romaani on kuitenkin selkeästi antikommunistinen. Mutta se sympatisoi hahmoja, jotka eivät tienneet paremmasta. 1930-luvulla moni oli varma, että joko fasismi tai kommunismi tulee valloittamaan maailman. Mutta Koskisen romaani tutkii, miten Neuvostoliiton utopia hyvin nopeasti muuttui karikatyyriksi itsestään. Oikeastaan pahemmaksi järjestelmäksi kuin Yhdysvalloissa. Sen jopa romaanin päähahmot lopulta tajuavat.

Lukiessani Koskisen romaanin, huomaan miten kommunismin kauhuista kirjoitetaan eri tavalla kuin fasismin. Kukaan ei koskaan kirjoita romaania, jossa fasismin “utopia” vääristyy Hitlerin aikakautena päinvastaiseksi kuin se piti olla. Syy tähän on se, että fasismin koko pointti ja vetovoima perustuu siihen, että se on väkivaltainen diktatuuri. Kommunismi vetosi ihmisiin, koska se tarjosi paremman maailman, jossa kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus kukoistaa. Tällä lupauksella romaanin hahmot matkustavatkin Neuvostoliittoon. Natsi-Saksasta olisi vaikeampi tehdä samanlaista romaania, koska nykylukijoilla olisi vaikea samaistua hahmoihin, jotka haluavat matkustaa maahan, joka etnisesti puhdistettiin “ali-ihmisistä” ja muista “syöpäläisistä” ja “kansanvihollisista”.

Antikommunistiset narratiivit perustuvatkin tarinaan kadotetusta paratiisista ja petoksesta. Koskisen romaani noudattaa samaa perinnettä, mutta sitoo sen hyvin yhden nuoren ihmisen kasvutarinaan.

Mutta ottaen pois Koskisen hieman epäselvän poliittisfilosofisen ulottuvuuden, hänen romaaninsa on inhimillisellä tasolla syvästi koskettava. Romaani upotti minut täysin sen maailmaan ja tunsin hahmon kanssa hyisen kylmyyden ja pimeyden, joka tätä ympäröi. Välillä tunnelma oli sen verran ahdistava, että minun piti siirtää katseeni pois kirjasta ja muistuttaa, että luin lämpimässä ja hyvin varustetussa asunnossa.

Juha-Pekka Koskisen ”Tulisiipi” on yksi viime vuoden parhaimmista romaaneista, jonka luin. Yksi syy miksi kirjoitan arviota vasta nyt, olikin sen massiivinen varausjono. Yli puoli vuotta odotin, että lukisin tämän mestariteoksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s