Max Blumenthal on kiistanalainen toimittaja, jonka seuraajat kutsuvat häntä suoraselkäiseksi anti-imperialistiksi, joka haastaa Yhdysvaltojen sotakoneiston propagandaa totuudella. Esimerkiksi suomalanen fyysikko ja ihmisoikeusaktivisti Syksy Räsänen on jakanut ahkerasti blumenthalin artikkeleita Twitterissä. Kriitikkojen mielestä Blumenthal on Syyrian ja Venäjän diktatuureja puolustava punaruskea propagandisti.
Kun Blumenthal julkaisi viime vuonna Syyrian sisällissotaa käsittelevän tietokirjan “Raakalaisuuden hallinta: miten Amerikan kansallisen turvallisuuden valtio ruokki al-Qaedaa, Isistä ja Donald Trumppia”, otin sen lukulistaan.
Blumenthalin kirjan pääväite on, että Yhdysvallat tuki aseellisesti Syyrian sisällissodassa kapinallisia holtittomasti, kaataakseen Assadin hallinnon. Vahingossa aseet päättyivät jihadistien käsiin kiihdyttäen konfliktin niin suureksi, että sadat tuhannet ihmiset alkoivat paeta länsimaihin, ruokkien äärioikeiston kasvua.
Otin kirja luettavaksi kahdesta syystä: Ensimmäinen oli uteliaisuus. Olisiko Blumenthal oikeassa? USA:lla on hyvin kiistalainen historia salaisten operaatioitten kanssa. Sissiliikkeitä ja diktatuureja on tuettu koko kylmän sodan aikana, joten Blumenthalin väite ei ole ihan epäuskottavammasta päästä.
Toinen syy lukea tämä kirja, on kiinnostus punaruskeaa propagandaa kohtaan. Mistä se rakentuu ja miten se eroaa äärioikeistolaisesta? Pidän punaruskea -termistä, koska se kuvaa hyvin joitain vasemmistolaisia, jotka ovat liittoutuneet äärioikeiston kanssa, tuottaakseen ja levittääkseen länsivastaista propagandaa. Kotimaisin esimerkki on Tapio Pesolan juutalaisvastaisia salaliittoteorioita kokoava ”Suomen saattokello-t 2017” (2019) kirja, joka sisältää sekä äärioikeistolaisen MV, että -vasemmistolaisen Vastavalkea -lehtien artikkeleita.
Kaikki tietämykseni Syyrian sisällissodasta tulee pääosin kahdesta kirjasta: Bruno Jäntin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” (2018) ja Saana-Maria Jokisen tänä vuonna julkaistusta ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan”
Sen vuoksi on uskomatonta, että Blumenthal onnistui kirjoittamaan kirjan, joka saa lukijan tietämään vähemmän Syyrian sodasta kuin Hesarin lukija.
Blumenthal onnistuu välttämään selittämästä Syyrian sisällissodan alkamisen syitä ja jopa sitä, miksi Yhdysvallat haluaa tuhota Assadin hallinnon! Kumpikin edellä mainittu kirja avaa aika hyvin, miksi ihmiset nousisivat kapinaan Assadin diktatuuria vastaan, joten on outoa, ettei Blumenthal aiheeseen kuluta kuin pari riviä.
Blumenthal ainoastaan selittää, että Syyrian hallinto teki 2000-luvulla uusliberaaleja uudistuksia, jotka lisäsivät epätasa-arvoa ja näin nuorison tyytymättömyyttä. Tämä nuoriso alkoi osoittaa mieltä 2011 arabikevään aikana ja sitten yhtäkkiä islamistit aloittivat hirvittävän sisällissodan.
Blumenthalin kirja on kirjoitettu selvästi ihmisille, jotka ovat jo sen kanssa samaa mieltä. Kirjoittaja ei selitä monia hänen oletuksiaan. Kuten miksi Yhdysvallat on imperialistinen tai miksi kaikki mitä amerikkalainen eliitti tekee, on aina lähtökohtaisesti imperialistista?
Tämä kirja on myös erittäin yksipuolinen. Kirjailija ei esimerkiksi tutki Venäjän ja Iranin osallistumista Syyrian sisällissotaan. He vain näyttävät maagisesti tukevan Assadia ja siitä. Ei enää kysymyksiä!
Lukiessa tätä kirjaa, tunsin itseni loukatuksi. Ennakkoluuloisesti oletin vasemmistolaisen toimittajan osaavan argumentoida paremmin kuin äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko, mutta ei. Blumenthalin kirjaa voikin kutsua surutta propagandaksi. Erityisesti kun tässä teoksessa saat kuvan, että Venäjän ja Syyrian diktaattorit ovat korruptiosyytöksistä huolimatta, ihan ok kavereita, eikä totalitaristisia massamurhaajia.
Tässä kirjassa on kaksi pääpahista: uuskonservatiivit ja “sotilaalliset humanistit”. Blumenthal ei selitä mikä on uuskonservatismi, eikä miksi sotilaallinen humanismi on paha asia. Lukiessa tätä kirjaa sain kuvan, että sotilaallinen humanismi ei joko toimi tai sitä käytetään tekosyynä sotiin. Mutta kertaakaan kirjailija ei selitä onko sotilaallisen humanismin idea itsessään paha, voisiko sen toteuttaa paremmin tai mikä olisi vaihtoehto sille. Kaikki nämä ovat kiinnostavia kysymyksiä, koska kirja mainitsee Venäjän auttavan Syyrian hallintoa sotilaallisesti. Eli onko Venäjä harjoittamassa sotilaallista humanismia vai jotain muuta? Tässä kirjassa ristiriitaisesti kehystetään Neuvostoliiton Afganistanin invaasio humaaniksi ja feministiseksi sivistysprojektiksi, mikä on törkeä valhe. Miksi Venäjän pommitukset siviilikohteisiin ovat parempia kuin amerikkalaisten? Vai ovatko? Kirja ei pohdi näitä kysymyksiä ollenkaan.
Blumenthalin kirja on rakennettu kuin salaliittoteorioille tyypillisellä rakenteella, jossa ensin houkutellaan lukija todellisilla faktoilla. Esimerkiksi Yhdysvallat tosiaan tuki Afganistanin sodassa osittain islamisteista koostuvia mujahidin-sissejä. Tämän voi lukea arvostetuista valtavirtakirjoista, kuten Ahmed Rashidin “Taliban: The Story of the Afghan Warlords” (2000) ja Robert Laceyn “Inside the Kingdom: Kings, Clerics, Modernists, Terrorists and the Struggle for Saudi Arabia” (2009).
CIA:lla oli tosiaan Ali Mohamed niminen kaskoisagentti, jolla oli osallisuus al-Qaedan ensimmäiseen WTC-tornien terrori-iskuun. Samalla salainen palvelu rahoitti jihadisteja kouluttavaa moskeijaa New Yorkin Brooklynissa 1980-1990-luvuilla. Kummastakin tapauksesta on uutisoitu arvostetuissa valtamedioissa, kuten New York Timesissa.
Blumenthalin kirjan alku onkin täynnä tällaisia todellisia faktoja, joita olin aiemminkin lukenut arvostetuista lähteistä. Mutta heti, kun päästään varsinaiseen Syyrian sisällissotaan, vääristely, valehtelu ja argumentointivirheet ottavat vallan. Tämä on taitavaa ja tuttua propagandaa. Tarkoitus on herättää lukijassa luottamus, että kirjassa käytetään jatkossakin luotettavia lähteitä. Kirjailija olettaa, ettei lukija vähän ajan päästä tarkasta enää lähteitä, kun ensimmäiset sata sivua olivat niin uskottavia. Mutta vähitellen faktojen määrä vähenee ja niitten väliset syy-yhteyssuhteet muuttuvat loogisiksi hypyiksi, kunnes ollaan salaliittomyytin ytimessä.
Blumenthalin ei suoraan kuvaa salaliittoa, vaan vihjaa sen olemassaoloa. Kaikki, mitä USA:n sotakoneisto tekee, on oletusarvoisesti epärehellistä ja sisältää jonkun salakavalan ja moraalittoman tavoitteen. Kuitenkin kirjailija ei selitä mikä on tämä tavoite? Ainoa asia, mikä käy selväksi, on että amerikkalaiset uuskonservatiivit tavoittelevat maailman valloitusta, jonka vuoksi amerikkalaisten globaalia ylivaltaa haastavat valtiot, kuten Syyria ja Iran on tuhottava. Mutta miksi valloittaa maailma ei selitetä. Se, että on olemassa virallisia selityksiä, miksi maailma olisi parempi paikka ilman terroristeja tukevia diktatuureja, ei käsitellä Blumenthalin kirjassa.
Palaten kirjan vääristelyihin, saat esimerkiksi kuvan, että Yhdysvallat alkoi aseistaa syyrialaisia kapinallisia heti vuosina 2011-2012, vaikka todellisuudessa aseita alkoi virrata vasta vuonna 2013-2014 ja silloinkin pieniä määriä, koska haluttiin välttää niitten päättymistä jihadisteille. Lopulta koko asekuljetusohjelma lopetettiin, kun ne olivatkin päättyneet jihadistien käsiin. Blumenthal ei esimerkiksi mainitse, että suurin osa Isiksen aseista tulevat Kiinasta, eikä suinkaan USA:sta tai sen liittolaisilta.
Blumenthal ei välitä tällaisesta pikkuyksityiskohdasta, vaan maalaa kuvan verenhimoisista uuskonservatiiveista imperialisteista, jotka vähät välittivät siitä kuka saa aseet, kunhan Assadin hallinto kaadetaan.
Blumenthal on vain sen verran fiksu, ettei hän suoraan kuvaa mitään salaliittoteoriaa, ainoastaan vihjaa sellaisen olemassaoloa, kysymällä kysymyksiä, joihin itse ei koskaan vastaan.
Mustamaalaus on rasittavin tehokeino tässä teoksessa. Kirjailija näkee tarpeen kutsua joka ikistä ihmistä, josta ei pidä, uuskonservatiiviseksi imperialistiksi ja jos mahdollista, rikolliseksi. Joskus Blumenthal omistaa kokonaisen sivuja kertoakseen jonkun amerikkalaisen toimijan historian, jos hänestä löytyy ei-mairittelevia asioita, luoden lukijassa kuvan, että kyseinen henkilö on epäluotettava. Joskus historiaa ei edes käydä, vaan ”verenhimoinen rannikkokaupungin elitistinen uuskonservatiivinen ajatuspajapropagandisti” etuliite ennen henkilön nimeä riittää. Tämä kirja olisi paljon lyhyempi, jos tällaisia pitkiä henkilöön meneviä adjektiiveja ei lisättäisi melkein jokaisen ihmisen nimen eteen.
Mutta kun kerronta palaa sivuraiteilta siihen, mitä ”paha” henkilö on nykyään tekemässä, kirjailija ei kerro mitä väärää siinä on. Blumenthalille henkilön tausta on argumentti sille, ettei tätä pidä ottaa vakavasti. Samaa tietenkin ei tehdä venäläisille, syyrialaisille Assadin tukijoille tai iranilaisille.
Jos Blumenthal ei kuluttaisi kokonaisia kappaleita kertoakseen joukosta pääaiheeseen liittymättömistä henkilöistä ja heidän historiastaan, hänellä olisi jäänyt tilaa perustella, miksi Yhdysvallat on imperialistinen, mitä se lopulta tavoittelee Syyrian hallinnon kaatamisella ja miksi se on paha asia. Tässä kirjassa esimerkiksi on kappale, joka käsittelee perussuomalaisia ja miten sen johtaja Jussi Halla-aho on rasistinen. Vaikka olen imarrellut, että pieni kansakuntamme mainitaan amerikkalaisessa tietokirjassa, niin eivät persut liity Syyrian sisällissotaan mitenkään.
Blumenthalin maailmassa mitään ei tapahdu ilman, että Yhdysvallat tietää siitä. Joten kaikki voidaan palauttaa sen toimintaan. Tätä näkemystä on kutsuttu rasistiseksi, koska se olettaa, ettei kehittyvien valtioitten kansoilla ole omaa toimijuutta. Kirjan kontekstissa se tarkoittaa, etteivät syyrialaiset oikeasti halunneet kaataa Assadin hallitusta ja vaatia demokratiaa, vaan he kaikki ovat CIA:n kätyreitä.
Blumenthalin rasismi pahenee, kun hän siteeraa Assadia ja Gaddafia, joitten mukaan heidän diktatuurinsa ovat/olivat ainoa asia, jotka estävät ääri-islamin leviämisen Eurooppaan. Blumenthalin teesi on, että Yhdysvaltojen sekaantuminen Lähi-idän kriiseihin aiheuttavat pakolaiskriisejä Eurooppaan. Sinänsä ihan perustelu näkemys, mutta siteeraamalla Lähi-idän diktaattoreita jonain sekularismin ja hallitun maahanmuuton vartioina sisältää oletuksen, että muslimit pysyvät maltillisina vain totalitaristisessa poliisivaltiossa. Blumenthal toistaakin kaikessa ristiriitaisuudessaan orientalistisia stereotypioita ”epädemokraattisesta” idästä ja sen despooteista, jotka ovat suora kontrasti lännen ”vapaisiin” ja ”humaaneimpiin” valkoisiin kansoihin.
Blumenthal ja hänen kanssaan samaa mieltä oleva lukija, muuttuvat juuri sellaisiksi henkilöiksi, joita he vastustavat: kyyniseiksi reaalipoliitikoiksi jotka suuren geopoliittisen pelin nimissä, ovat valmiita liittoutumaan kaikenlaisten diktaattorien kanssa, ylläpitääkseen ”alueellista vakautta.” Tällöin kaikki kirjan kritiikit Yhdysvaltoja kohtaan ovat aika turhia, jos päädytään samoihin lopputuloksiin.
Blumenthal ei pohdi, mitä Syyrian sisällissodalle olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä? Olisiko pitänyt vain antaa Assadin hallinnon kukistaa kapina? Mistä Blumenthal tietää, että tällöin asiat olisivat olleet paremmin? Vaikka pidän kyseenalaisena kantaa jonka mukaan Obama olisi pitänyt aseistaa heti alussa kapinaallisia kaikilla mahdollisilla aseilla, se sentään on perusteltu kanta. Blumenthal ei tarjoa mitään.
Se, ettei tässä kirjassa käsitellä Syyrian politiikkaa ja sisällissotaa melkein mitenkään, vaan keskitytään pintapuolisesti Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan, osoittaa kirjan olevan suunnattu amerikkalaisiin, jotka uskovat maailman pyörivän heidän supervaltansa ympärillä. Tässä kirjassa onnistutaankin olemaan haastattelematta yhtään syyrialaista. Koko kirjassa on vain yksi sitaatti syyrialaisesta aktivistista ja vain yhden lauseen muodossa, joka on toisesta lehdestä hankittu.
Jos aikoo kirjoittaa analyysin amerikkalaisten osallisuudesta Syyrian sisällissotaan, niin luulisi olevan tärkeä kuvata minkälaisia ideologisia oletuksia ja strategisia teorioita amerikkalaiset sotasuunnittelijat hyödyntävät. Sen sijaan on paljon epämääräisiä anekdootteja, joitten välille kirjailija vetää yhteyksiä, ilman sen tarkempaa perustelua. Mikä on tyypillistä salaliittoteoreetikolle.
Blumenthalin tarkoitus ei olekkaan selittää Syyrian sotaa, vaan syöttää amerikkalaisille vasemmistolaisille Putinin ja Assadin versiota sodasta, ilman että niin sanotaan suoraan. Blumenthalin kirja sopii hyvin Aleksanteri-instituutin emeritusprofessori Markku Kivisen kuvaamaan sotilaallisen humanismin vastaisen liittouman tavoitteisiin.
Kivisen mukaan 2000-luvun alussa Dushanben kokouksessa Venäjä, Kiina ja joukko keskiaasialaisia valtioita muodostivat sotilaallista humanitaarista interventiota vastustavan liittouman. Tämän liittouman tarkoitus on rapauttaa läntistä sopimusjärjestelmää, jotta kaikki maat voivat sortaa vapaasti omia kansalaisia ilman pelkoa siitä, että Yhdysvallat pommittaisi heitä. Tämän sopimuksen pohjalta on luotu se teoreettinen pohja, jolla syvempi läntinen interventio Syyriaan ja Ukrainaan onnistuttiin estämään.
Dushanben-kokous on se lähtäökohta, josta Blumenthal kritisoi omassa kirjassaan sotilaallista humanismia ja syy, miksi hän ei selitä, miksi sitä on vastustettava tai olisiko sille vaihtoehtoja. Tarkoitus on vain saada amerikkalaiset vastustamaan mitä tahansa sotiaallista interventiota, antaen vapaat kädet eri maitten diktatuureille tehdä, mitä haluavat. Rehellistä olisi, jos Blumenthal edes selittäisi, miksi tällainen ei-interventionistinen maailma olisi parempi kuin nykyinen. Mutta siihen hän ei kykene tai uskalla.
Samalla häneen kohdistettu termi ”punaruskea” saa konkreettisemman merkityksen. Onhan äärioikeiston yksi tavoitteista murentaa kansainvälinen järjestelmä samoista syistä kuin Aasian suuret diktatuurit. Se on kuitenkin propagandan huippu saada vasemmistolaiset kannattamaan maailmam luisimista pimeyteen.
Max Blumenthal ”The Management of Savagery: How America’s National Security State Fueled the Rise of Al Qaeda, ISIS, and Donald Trump” ei ole huono kirja vain koska se on puhdasta putinistista propagandaa, jossa onnistutaan kehystämään Hillary Clinton sekopäiseksi hulluksi massamurhaajaksi ja Trump rauhanmieheksi, vaan koska se epäonnistuu omassa ilmoitetussa tehtävässään: selittämään Syyrian sisällissota ja Yhdysvaltojen sekaantuminen siihen.
Blumenthalin kirjassa ei käsitellä vasta-argumentteja tai muita näkemyksiä, jotka voisivat haastaa hänet. Sen sijaan kirja on eristetty kupla, jossa on olemassa vain pieni määrä tarkasti valikoituja faktoja, jotka vahvistavat tarinaa. Esimerkiksi Saana-Maria Jokisen tänä vuonna julkaistu ja palkittu ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan” on kirjoitettu muotoon, jossa pyritään vastamaan lukuisiin vasta-argumentteihin ja käsittelemään eri näkemyksiä sodasta, ilman että yksi koherentti narratiivi kärsii. Blumenthal on siis epärehellisen missinformaatioagentin lisäksi huono kirjailija.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 