Rehab

Olin selaamassa tämän vuoden kevään Innon katalogia, kun törmäsin upeaan Laura Gustafsson “Rehab” kirjan kanteen. Hyvä kirjakansikuva saa minut aina pysähtymään ja lukemaan kirjan takakansitekstin. En  pettynyt.

Rehab kertoo perheestä, joka menettää talonsa ja alkaa vaeltamaan kodittomana kaupungissa etsien ruokaa ja muita elintarpeita roskan seasta. Roska, lika ja saasteet muuttuvat keskeisiksi elementeiksi, joitten seassa hahmot miettivät ilmastonmuutosta ja omaa ihmisyyttään.

Gustafsson loikin maagiseen realismiin rinnastettavan iljettävän maailman, jota kuvaillaan todella kauniilla lauseilla ja jonka upea kansitaide on suuressa ironisessa kontrastissa kirjan sisällön kanssa.

En kuitenkaan pitänyt tästä romaanista kovin paljon. En ollut koskaan aiemmin lukenut yhtäkään Gustafssonin romaania, mutta selvästi hajautunut tajunnanvirta on hänen kirjoitustyylinsä. Tässä romaanissa sitä tajunnanvirtaa ja pirstaloista kerrontaa on liikaa. En pystynyt parin kymmenen sivun jälkeen pysymään enää tarinan perässä.

Vaikka välillä kirjassa pomppasi esiin upeita lauseita ja kielikuvia, suurin osa kerronnasta oli perisuomalaista masentavaa eksistentialismia. Tällaista olen lukenut miljoona kertaa ja vain harvoin pidän siitä. Edellisen kerran, kun luin miten suomalaiselle menee kaikki päin persettä, oli Juha-Pekka Koskisen ”Tulisiipi” (2019). Edellä mainittu sentään kertoi historiallisesta kurjuusjaksosta, joten osasin odottaa melankoliaa.

Gustafssonin romaani olikin niin kliseistä “laadukasta” suomalaista proosaa, että jopa sen roska- ja likakeskeiset kielikuvat olivat ennalta-arvattavia. Tuntuikin, että Gustafsson otti jonkun valmiin sapluunan suomalaisesta romaanista ja vain vaihtoi asetelmaksi roskakasat ja se siitä.

Eli tämä romaani kärsii konseptikeskeisyydestä. Se on ongelma, joka yleensä vaivaa sellaisia genrekirjoja, joitten tarina on kirjoitettu yhden ainoan “jännittävän” idean ympärille. Kuten esimerkiksi jonkun mullistavan teknologian tai mielenkiintoisen avaruushirviön ympärille. Genrekirjoja ei pidetä laatukirjoina juuri koska ne keskittyvät kuvailemaan konseptia, mutta eivät niinkään hahmojen syvällisiä sielullisia liikkeitä.

Gustafsson kertookin romaaninsa lopussa, ettei kukaan ennen ollut kirjoittanut romaania roskasta ja nyt hän sen teki. Onnittelut rohkeudesta ja uraauurtavuudesta, mutta itse tarinaankin olisi voitu panostaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s