Suomalaisesta dragista

Dragqueen on taidemuoto, johon en ole koskaan samaistunut. Pidin sitä vähän pimeänä ala-arvoisena taidemuotona, joka oli vähän seksuaalisesti perverssi. Siitä huolimatta, että pidin Stephan Elliotin ”Priscilla, aavikon kuningatar” -elokuvasta ja tiesin, ettei siihen liity mitään seksuaalisesti perverssiä. Pidin vain sen estetiikkaa melkoisena valkoroskana. Vuodesta 2016 asti aloin kuitenkin törmäämään enemmän ja enemmän dragqueen-kulttuuriin seuraamieni YouTube-kommentaattorien ja yliopistokollegojen kautta. Huomaamatta tämä ennen tietoisuuteni rajamailla oleva alakulttuuri oli muuttunut valtavirraksi. Kun törmäsin Tiia Aarnipuun vuonna 2010 julkaistuun ”Sinivalkoisissa höyhenissä. Suomalainen drag” -tietokirjaan päätin avartaa mieltäni. Mistä dragissä oikeasti on kyse?

Aarnipuun kirja käsittelee sekä dragqueeniä käsitteenä, että sen kansainvälistä ja kansallista historiaa. Dragqueen tarkoittaa kabareemuotoista tanssi ja lauluteatteria, jossa mies pukeutuu naiseksi ja yleensä laulaa erilaisia naisellisuuteen liittyviä hittilauluja. Gragkingi on taas variaatio, jossa naiset pukeutuvat miehiksi ja tanssivat ja laulavat siitä, miten on olla tosimies.

Kirja koostuu sekä arkistomateriaalista, että taitelijoitten haastatteluista. Paljastuu, että drag-queen oli ennen hauskanpitoa miehekkäitten miesten kesken, kunnes vähitellen siitä alkoi kehittyä taidemuoto. Toisin kuin luulin, dragqueen ei ole jotain pimeää homotaidetta, vaan se on melkein aina hyväksytty ravintoloissa ja yökerhoissa. Idea ei ole aina seksuaalinen, vaan sukupuoli-identiteettien kanssa leikittelyä. Samalla kirjassa paljastuu, että on olemassa lukuisia dragqueen-esityksen variaatioita ja genrejä, joista modernimmat kokeilevat taiteen rajoja käsittelemällä erilaisia sukupuoleen liittyviä teemoja.

Mielenkiintoisena pidin kirjan havaintoa, että drag-artistit pitävät voimakkaista naisista, koska he ovat samaistuttavampia. Ei vain luonteeltaan voimakkaita, vaan fyysisesti “voimakasäänisiä”. Samalla suostutuimmat dragartistit ovat kaikista miehekkäimpiä miehiä. Korkeita, isoleukaisia ja leveähartiaisia lihaksikkaita miehiä. Pakko myöntää, että sellainen pukeutuneena naiseksi on vähän huvittavaa. Kuten kirja, näen itsekin tärkeäksi korostaa, etteivät dragartistit ole sama asia kuin transsukupuoliset. Suurin osa dragartisteista ovat cis-homoja.  Mutta dragqueen on taidemuoto, joka venyttää sukupuolten rajoja ja saa pohtimaan, mikä todellisuudessa on ”miehekästä” ja ”naisellista”.

Mutta vasta kun kuuntelin YouTubessa kirjassa mainittua kotimaisen dragqueen-esitysten suosikkibiisiä Lea Lavenin ”Rotunainen”, tajusin dragqueenien idean. Eli tämä kirja ei ole parhaimpia selittämään maalikoille, miksi taidemuoto miellyttää joitakin. Lavenin ”Rotunainen” kuulostaa juuri sellaiselta biisiltä, jota voi laulaa kavereitten kanssa kännissä karaokebaarissa. Biisi käsittele voimakasta naisellista naista, joka ei häpeile itseään. Miesten laulamana biisi tuntuukin olevan tavattoman koomista. Dragqueen onkin pääosin huumoritaidetta. Ainakin viime vuosikymmeniin asti. 2000-luvulla se alkoi muuttua monipuolisemmaksi ja on nykyään yhtä vakavaa kuin perinteinen teatteri.

Kirjan suurin puute on kuitenkin syvällisen filosofisen pohdinnana poissaolo dragesitysten ontologiasta. Kirjassa estetään eri näkemyksiä siitä, onko dragqueen-esitys naisten ihannointia, pilkkaa vai queer- kulttuuria? Kirjailija ei haastattele tai viittaa kehenkään tutkijaan, vaan eri mielipiteet esitetään tasa-arvoisina. Toki voi olla, ettei 2010-luvun alun Suomessa ollut mitään tutkimuksia aiheesta. Nyt on toisin. Jo tämän kirjan julkaisuvuonna dragesityksiä eivät katsoneet vain avarakatseiset liberaalit ja homot, vaan yritysten ja virastojen cis-heteroryhmät kokousreissujensa väleissä tai pikkujouluissa tai vanhankodin sotaveteraanien syntymäpäiväjuhlissa. Dragqueenista oli tullut tämän kirjan julkaisemisajankohdassa niin valtavirtaa, että niitä esitetään jopa lapsille päiväkodeissa ja kouluissa.

Tiia Aarnipuun ”Sinivalkoisissa höyhenissä. Suomalainen drag” on hyvä historiikki aiheesta, vaikkakin se on pääosin tarkoitettu dragqueen-kulttuurin jäsenille, eikä maalikoille, mutta siitä saa hyvän kuvan, miten tämä taidemuoto rantautui Suomeen ja valtavirtaistui.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s