Vuosi 2020 on päättynyt ja olen lukenut 145 kirjaa. Vähemmän kuin viime vuonna, jolloin luin 158. Joka taas on vähemmän kuin vuonna 2017, jolloin luin 215 kirjaa. Olen nyt melkein kolme vuotta peräkkäin lukenut vähemmän. Luinkin tänä vuonna melkein yhtä paljon kirjoja kuin vuonna 2015 (142 kirjaa), jolloin aloin laskea lukemieni kirjojen määrää.
Naisten kirjoittamia kirjoja tuli luettua 63 ja miesten 88. Vaikka en onnistunut lukemaan kumpaakaan sukupuolta yhtä paljon, onnistuin lukemaan kymmenen prosenttia enemmän naiskirjailijoita kuin viime vuonna. Syy miesvoittoisuuteen vaikuttaa olevan sama kuin edellisinä vuosina: naiset kirjoittavat vähän poliittisesta väkivallasta. Asiaan vaikuttaa myöskin se, että luen itse ääriliikkeitten edustajien kirjoituksia. Äärioikeistossa suurin osa kirjoittajista on miehiä. Leena Malkin ”Mitä tiedämme terrorismista?” -kirjan mukaan äärioikeisto on miesvaltaisempi kuin äärivasemmisto ja se heijastuu ideologioitten kirjallisuudessa.
Syy lukemiston romahtamiseen ovat samoja kuin edellisinä vuosina. Työ, opiskelu ja sosiaalinen elämä ovat muuttuneet keskeisimmiksi. Haluni lukea kaikenlaista on yhä massiivinen, kuten Goodreadsin 977 kirjan lukulistani voi todistaa. Mutta prioriteetit ovat muuttuneet: maisterintutkinto ja ensimmäinen erikoistumiseeni liittyvä palkkatyö. Kummatkin veivät suurimman osan ajastani. Edes pandemia ei sallinut minulle enemmän vapaa-aikaa. Kesälläkin onnistuin ylläpitämään vilkasta sosiaalista elämää koronarajoituksia noudattamalla.
Kuten aina, luin laidasta laitaan. Aloitin vuoden positiivisella Tony Judt “Postwar: A History of Europe Since 1945”, joka otsikon mukaan kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Euroopasta. En silloin vielä tiennyt mitään koronaviruksesta. Vasta tammikuun 25. päivänä mainitsen Paolo Bacigalupin ”Pump Six and Other Stories” novellikokoelman yhteydessä sivumennen, että novellin dystopia vaikuttaa realistiselta, kun Kiinassa leviävä koronavirus voi puhjeta pandemiaksi. Luin lihan lopusta, syöpätutkimuksen historiasta, USA:n salaisesta mielenhallintaoperaatiosta, Stephen Kingin klassikoita, rotututkimuksen paluusta, uudesta kybersodasta ja jännistä naisista.
Pandemia saapui Suomeen ja kaikkien elämä meni mullin mallin paitsi minun. Käyn näköjään muutenkin harvoin ulkona, koska arkeni muuttui aika vähän. Työni alkoikin samana päivänä, kun Marinin hallitus julisti Uudenmaan sulun, joten aloitin etätyöt. Maisterini kenttätyövaihekin oli jo suoritettu, joten tein töitä vain kotona.
Suosituimmat kirja-arviot liittyvät kaikki äärioikeistoon. Esimerkkeinä Pohjoismaisen vastarintaliikkeen taktinen opas, Timothy Snyderin kirja holokausti, venäläisen uusfasistinen manifesti, natsiakselerationistinen manifesti, sekä Laura Huhtasaaren ja Jussi Halla-ahon elämänkerrat. Mutta tämän vuoden suosituin arvio oli perussuomalaisten ajatuspaja Perustan Jukka Hankamäeltä tilaama ”Totuus kiihottaa” –manifesti. Tietääkseni olen ainoa Suomessa, joka on kirjoittanut kattavan analyysin koko kirjasta. Olenkin yksi harvoista, joka luki opuksen kokonaan, koska tajusin ladata sen koneelleni ennen kuin puolue poisti sen nettisivuiltaan. Vaivani palkittiin, koska yli kolmetuhatta ihmistä luki arvioni!
Tänä vuonna luin myös paljon sukupuoleen liittyvää kirjallisuutta. Kuten Eino Nurmiston “Homopojan opas”, Hanne Blankin heteroseksuaalisuuden historian, toisen aallon feminismin historian ja kotimaisen dragqueen-alakulttuurin historian. Mutta tutustuin myös feminismiin, naisiin ja seksuaalivähemmistöihin kriittisesti suhtautuviin kirjoihin. Kuten Jussi K. Niemelän sukupuolitutkimusta vastustava kirja, Tapio Puolimatkan sananvapausargumentteihin naamioitunut homo- ja transfobinen manifesti, Incel-massamurhaajan manifesti ja Timo Hännikäisen ”Ilman. Esseitä seksuaalisesta syrjäytymisestä”
Luin myöskin ilmastonmuutoksen torjuntaan keskittyviä ekososialistisia manifesteja, kuten Naomi Kleinin “On Fire: The Burning Case for a Green New Deal” ja Elokapinan manifestin. Mutta myös Mikko Paunion ilmastonmuutosdenialistisen ”Hourulan väen ilmastovallankumous” tietokirjan.
Luin tänä vuonna aika vähän Lähi-idästä. Mainittavimmat teokset ovat Anna Kontulan Israelia kritisoiva ”Muuri. Matka maailman suurimpaan vankileiriin” ja syyrialaisten kapinallisten näkökulmaa käsittelevää Saana-Maria Jokisen ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan”
Mainittavimmat tänä vuonna luetut romaanit ovat Juha-Pekka Koskisen Neuvostoliiton kauhuja käsittelevä ”Tulisiipi”, Arthur C. Clarkin teknoutopiaa käsittelevää ”Lapsuuden loppu” ja kuvitteellista kansanmurhasotaa käsittelevää Karen Travissin ”Gears of War” -kirjasarjan päätösosan. Päätin tänä vuonna Octavia E. Butler loistavan Xenogenesis-kirjasarjan, joka käsittelee suvaitsevaisuuden ja ihmisyyden rajoja täysin omaperäisellä näkökulmalla. Tietenkään en voinut välttyä lukemasta pandemiaa käsittelevää romaania, joista paras on Emily St. John Mandelin ”Station Eleven”.
Kuten voi huomata, scifi on yhä suosituinta kirjallisuutta, jota luen ja kotimainen vakava romaanikirjallisuus vähäistä. Ainoa tänä vuonna pitämäni kotimainen romaani oli Ville-Juhani Sutinen ”Liha – Romaani”, joka myöskin käsittelee Neuvostoliiton kauhuja. Minä vain pidän itseni ahdistamisesta.
Vuoden 2020 viimeisin luettu vihajulkaisu on Juha Ahvion tänä vuonna julkaistu ”Koronavirus, globalismi ja pedon merkki”, joka otsikon mukaan pyrkii perustelemaan, että koronavirus on ehkä ensiaskel raamatulliseen maailmanloppuun, jonka välivaiheena Bill Gates tai kiinalaiset yrittävät muuttaa ihmiskunnan 5G-yhteensopiviksi roboteiksi.
Tänä vuonna blogini muuttui sivuharrastukseksi, jolle oli vähemmän aikaa omistautua. Sen vuoksi päätinkin kesällä virtaviivaistaa blogiani ja kirjoittaa pelkästään kirjoista, joiden tiedän saavan paljon lukijoita. Tämä tarkoittaa, että pääosin kirjoitan kirja-arvioita äärioikeistoon liittyvistä kirjoista. Niitä luetaan ylivoimaisesti enemmän kuin muita arvioitani. Fiktiokirjallisuus muuttuu virallisesti toissijaiseksi. Samoin vasemmistolainen kirjallisuus. Ketään ei kiinnosta mielipiteeni anarkismista tai kommunismista, vaikka niistäkin olen kirjoittanut paljon. Tämä tarkoitti sitä, että kolme kirja-arviota per viikkopolitiikasta luovuttiin. Nyt julkaisen yhden kirja-arvion viikossa. Se, ettei kukaan valittanut minulle muutoksista, kertonee että tein oikean päätöksen.
Vaikka yksittäiset arvioni saavat yli kaksituhatta lukijaa, itse blogin kasvu on ollut aika vähäistä. Tänä vuonna blogini Facebook-sivun kasvu hyytyi. Päätän vuoden hieman yli tuhannella tykkäyksellä. Mikä on vain hieman enemmän kuin viime vuonna. Instagramissa kasvu on ollut olematonta. Twitterissä niin vähäistä, että lakkautin tilin. Henkilökohtaista Twitter-tiliäni on taas vaikea mitata, koska käytän sitä pääosin mainostaakseni akateemista asiantuntemustani. En osaa sanoa kuinka paljon 1800 seuraajasta seuraa minua blogini tai äärioikeistoon liittyvien näkemyksieni takia.
Tämä tarkoittaa, että urani on erkaantumassa. En ole enää vain kirjabloggaaja, vaan tutkija. Tästä blogista tuleekin enemmänkin arkisto omille ajatuksilleni lukemistani kirjoista kuin kuuluisa kirjablogi. Silti lojaali lukijakuntani saa odottaa vuodelle 2021 yhtä perverssiä kirjallisuutta kuin tänä vuonna!
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 
Erinomaista! Googgelilla osuin tänne. Hyvä ote, laidasta laitaan lukeminen kannattaa aina. Myös vasemman laidan kirja-arvioilla on IMHO kyllä arvo ihan sinänsä.