Ääripäistä

Puhe kahdesta poliittisesta ääripäästä on niin vallitseva ja monelle itsestäänselvyys, ettei moni perustele, mitä sillä tarkoitetaan. Yleensä kahdella ääripäällä tarkoitetaan vasemmisto- ja oikeistoakselien äärimmäisemmissä päissä olevia ryhmittymiä, jotka käyttävät väkivaltaa politiikkansa edistämiseen. Mutta olen huomannut, että riippuen keneltä kysyy, ääripään sijainti ja sitä edustavat ryhmät muuttuvat aika paljon. Jotkut taas väittävät, että kahden ääripään sijaan on olemassa vain yksi ääripää. Yritän historiallisilla esimerkeillä perustella, mitä tarkoitetaan poliittisella ääripäällä ja ketä siihen kuuluu.

Terrorismitutkija Leena Malkin ”Mitä tiedämme terrorismista” (2020) mukaan ekstremismi, eli äärimmäinen politiikka, on uskomus, jonka mukaan väkivalta on oikeutettua oman edistämiseen. Ekstremismissä maailma jaetaan “meihin” ja “heihin” ja jossa oman ryhmän selviytyminen riippuu toisen tuhosta. Jos ryhmä kokee, että omia poliittisia tavoitteita voi toteuttaa tuhoamalla toisen ihmisryhmän, se on ekstremistinen ja kuuluu ääripäähän.

Joku voi protestoida, että joskus on pakko tuhota joku ihmisryhmä parantaakseen maailman tai suojellakseen läheisiään, eikä pitäisi leimata väkivallankäyttöä äärimmäiseksi, koska pitää olla realisti. Myönnän, että joissain konteksteissa sota ja aseellinen vastarinta on oikeutettua. Esimerkiksi Saana-Maria Jokisen ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan” (2020) käsitellään hyvin, miten Syyrian diktatuurin tapa murskata väkivaltaisesti demokraattisia uudistuksia vaativia mielenosoittajia radikalisoi merkittävän osan syyrialaisista aseelliseen vallankumoukseen hallintoa vastaan. Syyrian diktatuurin vastustajat ryhtyivät väkivaltaisiksi suojellakseen omaa henkeään hallinnolta, jolla on tapana murhata sitä kritisoivia tahoja.

Samalla tavalla itsenäisyyttä tavoittelevat suomalaiset matkustivat salaa Saksaan opettelemaan sotataitoja, jotta voisivat toteuttaa aseellisen taistelun Suomen irrottamisesta keisarikunnasta. Mutta en puhu tällaisesta väkivallan muodosta, jonka tavoitteena on valtaapitäjien väkivaltainen kaataminen, vaan sellaisesta, jonka tavoitteena on laajojen kansanjoukkojen täydellinen hävitys. Mielestäni kaikki ovat samaa mieltä, että laajojen kansanjoukkojen tappaminen utopian toteuttamiseksi on äärimmäistä. Vaikka se olisikin nimellisesti ”oikean” asian puolesta.

Idea, että kaksi ääripäätä tarkoittaa sekä äärivasemmistoa ja -oikeistoa, on peräisin monen havainnosta, että Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Natsi-Saksa päättyivät samoihin aikoihin murhamaan miljoonia ihmisiä omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Joittenkin mukaan näitten hallintojen suorittama hävitys muistutti niin paljon toisiaan, että melkein voitaisiin puhua peilikuvista tai hevosenkengän kahdesta ääripäästä lähentymässä toisiaan. Pyrinkin tässä artikkelissa käymään läpi historiallisia esimerkkejä, joissa kommunistit ja natsit ovat juurikin toimineet Malkin esittämän määritelmän mukaan.

Gregory Claeysin ”Dystopia – a natural history” (2017) on yllättävän hyvä lähde ääripäitten tutkiskeluun. Claeysin kirja käsittelee dystopiakirjallisuuden historiaa ja määritelmiä. Teoksessa käydään turhankin tarkasti läpi historiallisia esimerkkejä totalitaristisista diktatuureista, jotka inspiroivat 1900-luvun dystopiakirjallisuutta. Käymällä läpi Claeysin analyysia totalitarismista, pääsemme lähemmäksi ääripolitiikan ydintä.

Aloitetaan kommunisteista.

Koska kommunismin pääteoreetikko Karl Marx ei koskaan avannut kovin yksityiskohtaisesti, miten ”proletariaatin diktatuuri” saavutettaisiin ja ylläpidettäisiin, kommunistien piti improvisoida. Claeysin mukaan Marxin idea yksityisomaisuudesta tulkittiin bolsevikkien toimesta eräänlaiseksi alkusynniksi, joka estää ihmis elämästä paratiisissa. Samalla marxismin käsitys vieraantumisesta sisältää millenniaalisen oletuksen, jonka mukaan yksilö on kokonainen, vasta kun hän on täydellisesti osa yhteiskuntaa ja tämä tila saavutetaan vain kommunismilla. Millennialismi tarkoittaa uskonnollista ajatusta maanpäällisestä paratiisista, joka syntyy maailmanlopun jälkeen. Claeysin mukaan näistä edellä mainituista marxilaisuuden tulkinnoista syntyi idea, että kommunismi saavutetaan vasta, kun ihmiset ja yhteiskunta muokataan kommunismille sopivaksi. Miten tämä muokkaus tapahtuisi? Bolsevikkien mukaan pakottamalla.

Claeysin mukaan bolsevikit olivat vakuuttuneita, että kommunismin toteuttamiseksi pitäisi tappaa suuria määriä ihmisiä. Ajatus oli Claeysin mukaan peräisin maximalisti Ivan Pavlovin toteamuksesta, että kaikki vanhan järjestelmän edustajat ja heidän perheensä, kuten myös virkamiehet ja poliisit, pitäisi tappaa. Claeysin mukaan jotkut bolsevikit olivat sitä mieltä, että pitäisi tappaa jopa miljoona poliittista vastustajaa. Bolsevikkijohtaja Vladimir Lenin itse totesi porvariston vastustamisen tarkoittavan väkivaltaa, joka ei ollut lakien sitomaa. Claeysin mukaan kommunistit uskoivat kommunismin olevan ihmiskunnan pelastus, jolloin kaikki, mikä estäisi sitä, olisi hävitettävä, kuten ”porvarilliset” käsitykset laista ja ihmisoikeuksista. Äärivasemmisto voidaankin määritellä vasemmistoksi, jonka mielestä totaalinen yhteiskunnallinen muutos saavutetaan käyttäen äärimmäisiä keinoja, kuten väkivaltaa ja terroria.

Claeysin mukaan puna-armeijan perustaja Lev Trotski totesikin terrorin olevan Neuvostoliiton tärkein työkalu. Bolsevikki Grigory Zinoviev ajatteli, että kommunistipuolue voisi hävittää ainakin 10 miljoonaa tai 100 miljoonaa ihmistä “sosialistisella terrorilla”. Neuvostoliiton salaisen poliisin Tchekan sanomalehti totesi, että “veren pitää virrata kuin vesi” kun porvaristo ja vanha järjestelmä tuhotaan. Tchekan perustaja sanoi, etteivät kommunistit olleet tappamassa porvareita yksilöinä, vaan luokkana. Näissä Claeysin tarjoamista esimerkeissä voi nähdä johdonmukaisesti idean, että on olemassa kansanryhmä, eli porvarit ja muut vastavallankumoukselliset, jotka estävät utopian toteuttamisen, joten heidät on tapettava.

Neuvostoliiton hirveys ei kuitenkaan rajoittunut siihen, että se halusi tappaa talouseliitin, vaan siinä että tapettuaan talouseliitin, se keksi uusia luokkia tuhottavaksi. Monet, kuten itsekin olen perustellut, ettei kommunismi ole yhtä paha kuin fasismi, koska porvari ei ole muuttumaton identiteetti, vaan taloudellinen tilanne. Logiikan mukaan, jos luopuu omaisuudesta tai se riistetään, lakkaat olemasta porvari. Mutta Neuvostoliitossa porvaristo muuttui muuttumattomaksi ominaisuudeksi, joka teki kenestä tahansa porvarisukuisesta tai -ajatuksellisesta ihmisestä tuhon kohteen, vaikka tällä ei olisi enää rikkauksia jäljellä. Samalla keksittiin kokonaan uusia luokkia tapettavaksi, kuten kulakit ja alakulakit, sabotöörit, trotskilaiset ja luokkaviholliset.

Claeysin mukaan osasyy Neuvostoliiton totalitaristiseen kehitykseen johtui bolsevikkien piiritysmentaliteetista ja militaristisesta ja puolirikollisesta alakulttuurista, jossa petoksia ja salajuonia koettiin olevan kaikkialla. Esimerkiksi Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kerrotaan, miten länsimaat yrittivät estää bolsevikkivallankumouksen tunkeutumalla armeijoillaan Venäjälle. Samalla on loogista ajatella, ettei eliitti tule koskaan luopumaan etuoikeuksistaan ja omaisuudestaan vapaehtoisesti, vaan tulee taistelemaan väkivaltaisesti puolustaakseen niitä. Syyt vainoharhaan olivat tällöin heidän mielestään oikeutettuja. Claeysin mukaan moraali koettiinkin juuri edellä mainitun logiikan mukaan bolsevikkien toimesta heikkoutena ja päämäärä pyhitti keinot, koska häviö voisi tarkoittaa bolsevikkien kuolemaa. Claeys ei ole yksin tässä näkemyksessä, vaan amerikkalainen stalinisti Michael Parentin kirjassaan ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” (1997) toteaa saman oikeuttaakseen Stalinin terrorin. Mutta kun päädytään ampumaan satoja tuhansia viattomia ihmisiä ja lopulta miljoonia, niin ollaan jo reilusti yli sen, mihin piiritysmentaliteetti oletettavasti oikeutti.

Claeysin mukaan piiritysmentaliteetti loi myöskin puolueen kultin, jossa sekoittui vahva idealismi ja äärimmäinen pragmaattisuus: puolue on aina oikeassa, eikä omalle ajattelulle ole sijaa. Mikä tahansa, joka ajaa puolueen etua, on tehtävä. Neuvostoliiton tapauksessa se tarkoitti miljoonien ihmisten tappamista.

Claeysin mukaan Neuvostoliiton terrori oli osa maan nopeaa modernisaatioprojektia. Tarkoituksena oli keinolla millä hyvänsä pikaisesti rakentaa moderni teollistunut valtio, jotta se pystyisi sekä kilpailemaan, että puolustautumaan kapitalistisia valtioita vastaan. Tällöin kaikki koettu vastarinta pyrittiin hävittämään ja samalla varmistamaan, että kaikki tekivät töitä kommunismin rakentamiseksi. Kun tarpeeksi halukkaita ei ollut töihin, satoja tuhansia lähetettiin gulag-vankileireihin orjatyövoimaksi, vaikkeivat olleet tehneet yhtään mitään, kuten Anne Applebaumin  “Gulag: A History” (2003) kirjassa kerrotaan.

Claeysin mukaan 1900-luvun kommunistidiktatuurien kauhut perustuivat samaan ajatukseen, eli että yksilöitten ja kokonaisten ihmisryhmien hyvinvoinnilla ei ollut väliä, koska lopullinen tavoite oli koko ihmiskunnan ja planeetan pelastus kapitalismilta. Samalla kirjailija toteaa, että kommunistit olivat kaikkialla maailmassa altavastaajia, joitten piti ensin turvata selustansa, jotta voisivat rakentaa utopiaansa. Esimerkiksi syy, miksi natsit eivät tappaneet miljoonia omia kansalaisiaan oli se, että he olivat liittoutuneet porvariston kanssa, eikä heillä näin ollut tarvetta turvata omaa asemaansa eliitin ja kansalaisten vastavallankumouksellisista tavoitteita vastaan. Kuten Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” (2018) muistutetaan, Hitler ei noussut valtaan kaatamalla vanhaa hallintoa, kuten Lenin, vaan demokraattisesti yhteistyössä vallassa olevan oikeistopuolueen ja armeijan tuella. Hitlerillä olikin laaja kansansuosio, jonka vuoksi hän ei nähnyt tarpeelliseksi rakentaa samanlaista valvontakoneistoa kuin Neuvostoliitossa. Tämä tarkoittaa, että ääriryhmän äärimmäinen politiikka on tilannekohtaista ja se selittää, miksi kommunismilla on nykyäänkin parempi maine kuin fasismilla, vaikka kommunismin nimeen tapettiin enemmän ihmisiä. Kommunismi ei ole teoriassa yhtä vastenmielinen kuin fasismi ja sen äärimmäinen väkivalta voidaan selittää osittain historiallisten olosuhteitten luomiksi. Silti lukiessa Claeysin kirjaa, ei voi kun inhota kommunismia. Claeysin myös korostaa, ettei utopian tavoittelu itsesään ole totalitarismia tai välttämättä johda siihen. Tarvitaan edellisissä kappaleissa mainitut ominaisuudet, jotta niin kävisi.

Siirrytäänpä fasismiin, jonka äärimmäisin muoto on kansallissosialismi.

Claeys siteraa James Rhodesia, jonka mukaan natsismi perustui länsimaiseen pyhimyskulttiin, jossa maallinen pelastus tulee pyhimyksen tuhottua hirviöt. Kansallissosialismin pääteoreetikko ja Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitlerin retoriikkaa maailmanlopusta, joka tulisi jos juutalaisia ei tuhottaisi, sopii tällaiseen pyhimysuskomukseen.

Claeysin mukaan Hitler koki ”barbaarin” olevan kunniallinen titteli ja hän ei uskonut objektiiviseen moraaliin tai totuuteen, vaan tahdon lujuuteen. Fasismin ideologinen lähtökohta olikin klassinen vahvimman oikeus.

Claeysin siteeraa Hitleria, joka sanoi, että ”vihasin ulkomaalaisten kansojen laumoja, jotka ovat insestin ruumiillistamia”. Claeysin mukaan Hitler kuvasi juutalaisia ”parasiiteiksi, jotka siivellä elämisellä leviävät taudin lailla laajemmalle ja laajemmalle alueelle, kun ne löytävät suotuisan ympäristön”. Claeysin mukaan Hitler kuvasi juutalaisia sellaisilla adjektiiveilla kuin ”vampyyri”, ”epäihminen”, ”alempi kuin eläin” ja ”elukka, joka on luonnon ulkopuolella”.

Claeysin mukaan Hitler selitti vuonna 1943, että ”Jos juutalaiset eivät tehneet töitä, heidät ammuttiin. Jos he pystyivät tekemään töitä, heidän pitäisi kuolla. Heitä piti kohdella kuin tuberkuloosibakteereita, jotka tartuttavat terveen ruumiin. Tämä ei ole julmuutta, koska jopa yksittäiset viattomat ryhmän jäsenet voidaan tappaa, kuten peurat ja hirvet, jotta ryhmä ei aiheuta harmeja.”

Claeysin mukaan natsit uskoivat, että juutalaiset halusivat olla maailman diktaattoreita, joko kapitalismin tai kommunismin kautta, joten arjalaisten olisi itsepuolustuksen nimissä hävitettävä juutalaisten planeetasta. Tähän uusnatsit yhä uskovat. Kansallissosialismi onkin hirvittävä niin teoriassa kuin käytännössäkin.

Kuvakaappaus uusnatsiterroristijärjestö Attomwaffenin propagandavideosta, jossa terroristit polttivat USA:n ja Israelin liput

Claeys kuvaa kirjassaan, miten tämä juutalaisvastaisuus ajoi natsit hirvittävään sadismiin, jota ei koskaan toteutettu pahimmissakaan gulageissa. Siinä, missä Neuvostoliitossa keskitysleirit rakennettiin eristämään ja orjuuttamaan epätoivotut yksilöt, natsit perustivat pelkästään tappamiseen tarkoitettuja tuhoamisleirejä. Näissä leireissä ei aina suoraan murhattu juutalaisia kaasukammioissa, vaan joissakin vankeja pakotettiin tekemään raskasta, mutta turhaa työtä, jonka ainoa tarkoitus oli nöyryyttää heitä. Claeysin kuvaileekin tuhoamisleirien oloja, jotka olivat niin hirvittäviä, että minun piti pidättää kyyneleitä. Natsien tuhoamisleirit olivatkin dystopian painajaismainen kulminaatio. Claeys tiivistää natsien keskitysleirit holokaustista selvinneen juutalaisen kertomuksella: kun hän näki jonkun nukkuvan vangin kärsivän painajaisista, tämä ei herättänyt vankia, koska todennäköisesti painajainen oli parempi paikka kuin todellisuus.

Claeysin mukaan fasismi eroaa kommunismista siinä, että fasismin viholliset ovat yhteiskunnan ulkopuolisia tai muuten syrjittyjä ihmisryhmiä, kuten ulkomaalaiset ja eri vähemmistöt. Kommunismissa viholliset ovat taas sisäisiä ja määrältään runsaslukuisempia kuin fasismissa. Kirjailijan mukaan kun ”toinen” näyttää samalta kuin sisäryhmä, se on paljon hämärämpi ja uhkaavampi vastustaja, joka voi olla kaikkialla ja tartuttaa oman pahuutensa muihin kuin yhteiskunnan ulkopuolisiin. Samalla kun ideat voivat tehdä jostain kerettiläisen, paine olla täydellinen malli-ihminen ja samalla epäonnistua pysyä mallissa kasvavat. Claeys antaakin ankaran tuomion siitä että kommunismi on pahempi kuin fasismi. Kuitenkin hän painottaa, ettei keskitysleirin vangille ole paljon väliä tapetaanko hänet koska hän on juutalainen vai luokkavihollinen. Tarkoittaen, ettei ole kovin rakentavaa kilpailla siitä mikä järjestelmä on pahempi, kun hirveyden kriteerit ovat aika subjektiivisia.

Claeysin mukaan kommunismi ja fasismi ovat vaarallisia ideoita, koska ne ovat omaksuneet sekulaarin version uskollisesta käsityksestä, että yksilö on suurempien voimien vietävissä tai sen väline. Kummankin ideologian uskollinen elementti oli vallankumouksen palvominen, ei välineellä, jolla päästään valtaan, vaan psykologisena ilmiönä, jossa yksilö toteuttaa oman tarkoituksensa. Tämä merkitsee ideaa, että yksilön on omistettava koko olemuksensa ja elämänsä vallankumoukselle. Kun tällaisen täydellisen minuuden hävityksen suorittaa, vaatimukset siitä, että muutkin ovat yhtä omistautuneita, kasvaa. Koska ihmiset ovat epätäydellisiä yksilöitä, aika moni epäonnistuu tällaisessa omistautumissa. Silloin kynnys lähettää epäonnistuneita keskitysleiriin, jotta he eivät olemassaololla tahraa vallankumousta, madaltuu.

Claeysin kirjan ainoa ongelma on, ettei se käsittele kolonialismin kauhuja, jotka ovat osa liberalismin ja kapitalismin historiaa. Monen tutkijan, kuten Hanna Arendthin ja Timothy Snyderin mukaan Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton totalitaristiset hallinnot saivat vaikutteita länsimaisten kolonialismista. Esimerkiksi ensimmäinen keskitysleiri rakennettiin Espanjan hallitsemassa Kuuban siirtokunnassa. Jos kaipaa analyysejä liberalismin ja kapitalismin totalitaristisista elementeistä, suosittelen Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” (2004) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Liberalismi ja kapitalismi eivät ole kuitenkaan yhtä ehdottomia ideologioita kuin kommunismi ja fasismi, eikä kummankaan nimeen ole tapettu yhtä paljon ihmisiä niin lyhyessä ajassa ja niin suunnitelmallisesti kuin kahden edellisen.  

Yhteenvetona voidaan todeta ääripään tarkoittavan ajattelua, jossa päämäärä pyhittää keinot. Jossa väkivalta ja pakkovalta ovat ensisijaisia keinoja, jos ei ainoita välineitä poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Sen vuoksi on aina varottava ihmisiä, jotka jatkuvasti puhuvat vakavasti, vitsaillen tai vertauskuvallisesti poliittisten vihollisten väkivaltaisesta tuhoamisesta. Yleensä tällaiset ihmiset kannattavat totalitaristista ideologiaa, joka vaatii toimiakseen kansan totaalisen uskollisuuden ja muutoksen, jolloin ”epätoivottujen” ihmisryhmien tuho on edellytys onnistumiselle.

Mutta onko nykyään olemassa kahta ääripäätä ja ketkä edustavat niitä? Kommunismia ei ainakaan sellaiseksi voi enää sanoa. Nykyään kommunismi on täysin lyöty länsimaista. Suomessa esimerkiksi kommunistipuolueet ovat niin pieniä, että joka vaalien jälkeen ne menettävät puoluestatuksensa, kun epäonnistuivat saamaan tarpeeksi ääniä. Samalla yksittäiset kommunistit, kuten Vasemmistoliiton Anna Kontula, eivät kannata Neuvostoliiton mallia tai tavoittele aseellista vallankumousta. Joittenkin mielestä Elokapina ja anarkistit voivat olla nykyajan äärivasemmistoa. Mutta nämäkään eivät teksteissään tavoittele samanlaista väkivaltaista hävitystä kuin bolsevikit. Mutta luettuani Claeysin kirjan, ymmärrän ”poliittisen korrektiuden” ja cancel-kulttuurien herättämän pelon alkuperän. Se, että vasemmistolaiset vaativat oikeaoppista puhetapaa, muistuttaa neuvostokommunismin ehdottomuutta. Vaikka kuinka ristiriitaiselta ja perverssiltä kuin tämä kuulostaa, niin puheet poliittisesta korrektiuden ja cancel-kulttuurin vaaroista tulevat samasta pelosta kuin puheet rasismin vaaroista. Kummassakin ihmiset huomaavat kaikuja totalitarismista. En kuitenkaan tarkoita, että rasismiin, sovinismiin ja homofobiaan puuttuminen olisi sama asia kuin stalinistisen diktatuurin toivomista tai, etteikö rasismiin puuttuminen olisi oikeutettua. Tarkoitan samanlaista purismi- tai täydellisyysvaatimusta, jota tietyissä vasemmistolaisissa yhteisöissä harrastetaan. Paras esimerkki tästä on Veikka Lahtisen artikkelissa ”Olin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen” (2019), jossa kuvaillaan, miten joissain vasemmistolaisissa verkkoyhteisöissä yksikin väärä termi puheessasi aiheuttaa tulvan verbaalisia hyökkäyksiä, demonisointia ja ryhmästä erottamista. Vaikka vasemmistossa esiintyvä purismivaatimusta ei voida mitenkään verrata äärioikeiston väkivaltafantasiointiin ja -aktivismiin, se on kuitenkin lähde puheelle, että yhteiskunnassamme on kaksi ääripäätä ja niitten keskellä ”tolkun” ihminen.

Mutta jos mennään tässä artikkelissa mainitun Malkin ääriliikemääritelmän mukaan, niin ainoat vaaralliset ääripäät ovat SUPO:n viimeisen raportin mukaan äärioikeisto ja jihadistit. Ne eivät ideologisesti eroa paljon toisistaan. Kansainvälisesti tilanne on sama, kuten Leena Malkin terrorismia käsittelevässä kirjassa viitatut tutkimukset toteavat. Kommunismi ei uhkaa länsimaita samalla tavalla kuin 1900-luvulla. Joten perinteisistä ääripäistä vain äärioikeisto on nykyään varteenotettava uhka. Koska vaikka kuinka puristiseksi vasemmisto muuttuisi vaatimuksissaan, että ihmiset kunnioittasivat vähemmistöjä ja naisia, on se aika kaukana siitä, että vaaditaan puhdistavaa vallankumousta.

Jihadistit voitaisiin nimetä toiseksi ääripääksi, mutta heidän uhkaavuutensa on sen verran kiistatonta, etten käsittele heitä. Jos kaipaat kuitenkin analyysia jihadistisesta ideologiasta, suosittelen Shiraz Maherin ”Salafi-Jihadism: The History of an Idea” (2016) tietokirjaa.

Paras esimerkki äärioikeiston uhasta löytyy Maria Annalan ”Trumpin kansa. Keitä he ovat ja miksi he rakastavat johtajaansa” (2020) tietokirjasta. Siinä paljastuu Trump-kultin fanaattisuuden ja totalitaristisuuden elementit. Tuikki tavalliset ihmiset, jotka eivät kuulu kovan luokan natsijärjestöihin, ovat valmiita mihin tahansa presidenttinsä vallan varmistamiseksi. Claeysin kirjassa muotoillut fasismin ja kommunismin millenniaristiset elementit sopivat hyvin Trump-kulttiin. Tämän kultin vaarallisin osa ovat Q-anonistit, jotka uskovat Trumpin puhdistavan maailman kuvitteellisista satanistipedofiileista suorittamalla massateloituksia ja vangitsemalla tuhansia ihmisiä keskitysleireille. Minun ei varmaan tarvitse perustella, miksi Qanon on fasistinen uskomus. Se, että Suomessakin on tämän aatteen kannattajia, jopa Suomen suosituimman puolueen kansanedustajien keskuudessa, kertonee missä se vaarallisin ääripää on ja mihin se jo teorian tasolla on valmis menemään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s