Näkökulmia jihadismiin

Suomen kielellä on julkaistu vähän asiantuntijoitten kirjoittamia ajankohtaista tietoa sisältäviä kirjoja jihadismista erityisesti Suomesta. Onneksi viime vuonna asia korjattiin. Tutkijoiden Juha Saarisen ja Antti Parosen toimittama ”Karavaanin sotapolku. Näkökulmia jihadismiin” kokoaa Suomen jihadismitutkijat yksiin Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisusarjan kansiin.

Kuten alaotsikko antaa ymmärtää, se sisältää erilaisia näkökulmia jihadismiksi kutsuttuun ääri-islamilaiseen terrorismiin. Teos käsittelee ääri-ideologian perusteita sen käytännön toimintastrategiaan kiihkottomasti, mutta aika selkeällä kielellä.

Kirja alkaa määrittelemällä jihadismin omaksi ideologiakseen, joka on syntynyt islaminuskon äärimmäisestä ja modernista tulkinnasta. Artikkelit käsittelevät aatteen nimissä toimivia suurimpia järjestöjä, kuten al-Qaida ja ISIS.

Kirjassa nousee yksi kiinnostava pointti, jota mielestäni ei toisteta julkisuudessa tarpeeksi: jihadistit harvoin kehystävät propagandassaan terrorisminsa hyökkäyksenä tai osana jotain islamilaista imperialismia, vaan itsepuolustuksena. ISIS oikeuttaa terrorisminsa vastalauseena länsimaitten läsnäoloon Lähi-idässä joko sotilaallisena, taloudellisena tai valtapoliittisena voimatekijänä. Lyhyesti sanottuna: imperialismina. ISIS kehystää tämän imperialismin ei vain loukkauksena Lähi-idän kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan, vaan suorana yrityksenä tuhota islaminusko ja muslimit. Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleeni, miten Isiksen retoriikka muistuttaa äärioikeiston vastaavaa: sen mukaan EU, juutalaiset, kommunistit tai kaikki kolme yhdessä ovat valloittaneet länsimaat sekä sotilaallisesti (NATO ja maahanmuuttajat), taloudellisesti (finanssikapitalismi, pankkimafia, EU), että valtapoliittisesti (EU ja maailmanlaajuinen kommunistien/juutalaisten maailmanvalta). Äärioikeisto kehystää tämän koetun imperialismin ei vain loukkauksena valkoisen eurooppalaisten kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan, vaan suorana yrityksenä tuhota kristinusko, eurooppalainen kulttuuri ja itse valkoinen rotu. Kuten antifasistit sanovat ”natsit & ISIS = samaa paskaa”.

Antifasisteja osoittamassa mieltä Kampilla, Helsingillä vuonna 2018

Ainoa käytännön ero jihadistien ja äärioikeiston välillä on se, että jihadistit onnistuvat suorittamaan verisiä terrori-iskuja, kun taas suurin osa äärioikeistolaisista terroristeista jää kiinni ennen kuin ehtivät tehdä tuhojaan. Äärioikeistolla on aina mahdollisuus naamioida tarkoituksensa ja soluttautua oikeistopopulistisiin puolueisiin ajamaan agendaansa demokraattisesti. Jihadistit voivat yrittää samaa ryhtyen islamisteiksi, mutta monissa Lähi-idän maissa joko ei ole demokratiaa tai islamisteja vainotaan. Euroopassa taas ei ole toistaiseksi hedelmällistä maaperää suositun islamistipuolueen perustamiseksi.

Toinen kiinnostava pointti tässä kirjassa on se, että suurin osa jihadisteista ei ole väkivaltaisia terroristeja, vaan propagandisteja, rahoittajia ja rekrytoijia. Kuitenkin näitä ei-väkivaltaisia aktivisteja pidetään vaarallisina, koska heidän on todettu kasvattaneen jihadistisia miljöitä Euroopassa vuosina 2014-2016., jotka tuottavat jatkuvasti uusia terroristeja. Lukiessa tämän, mieleeni tulivat taas äärioikeistolaiset. Monet puolustavat heitä sillä, ettei suurin osa äärioikeistosta ole väkivaltaista, vaan ”mielipiteensä ilmaisevia huolestuneita kansalaisia”. Äärioikeistolaisten aktivistien tarkoitus ei ole kuitenkaan ”vain” ilmaista mielipidettään, vaan juuri levittää propagandaa rekrytoidakseen uusia jäseniä ryhmiinsä ja rahoittaakseen niitä. SUPO:n viime vuonna julkaiseman raportin mukaan Suomen toiseksi suurin terroristiuhka tulee äärioikealta. Ehkä koska jihadistit ovat pääosin ulkomaalaisia muslimeja, sananvapauskeskustelu ei edes tule mieleen, vaan kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei heidän propagandansa levittämistä voi sallia. Olisikin hyvä, että sama standardi asetettaisiin äärioikeistolle. Anakin USA:n Capitolin vallankaappausyrityksen jälkeen moni on huomannut mihin äärioikeistolainen propaganda voi johtaa. On ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin, joita jihadisteihin on sovellettu jo vuosikausia sen estämiseksi.

Kuten äärioikeiston yritys kehystää toimintansa itsepuolustuksena, jihadistienkin yritykset ovat epärehellisiä. Juha Saarisen mukaan jihadistit kehystävät kiristyvän terrorismilainsäädännnön ja heihin kohdistuneita hyökkäykset osana länsimaitten islaminvastaista sotaa. Tarkoittaen, ettei jihadisteja voi miellyttää, vaan he tuntevat muslimeja vainottavan, vaikka länsimaat tekisivät mitä myönnytyksiä. Joku voi sanoa, että länsimaat voisivat vähentää hegemoniaansa Lähi-idässä, mutta onko se realistista globalisoituneessa maailmassa? Ei mielestäni. Samaa voidaan sanoa äärioikeistosta, jolle ei riitä EU:n jo nyt epäinhimillinen pakolaispolitiikka, vaan sen pitäisi olla vielä brutaalimpi. Tämä tarkoittaa, että terrorisminvastainen taistelua ei vain voiteta myöntymällä joihinkin terroristien vaatimuksiin, esimerkiksi parantamalla radikalisoitumiselle alttiin väestönosan sosiaalisia oloja, vaan terroristijärjestöjä vastaan pitää myös iskeä kovalla raudalla. Toki on muistettava, että tämä kirja on Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisu, joten tässä kirjassa esitetyt näkemykset ovat sotilaallista ratkaisua suosivia. Mutta mielestäni siinä esitetyt perustelut ovat vakuuttavia.

Christian Jokisen artikkeli al-Qaidasta oli henkilökohtaisesti yksi kiinnostavimmista, koska se murtaa myytin siitä, että äärijärjestö olisi jäänyt Isiksen jalkoihin tai jopa hävinnyt. Al-Qaida ei enää tee näyttäviä iskuja länsimaissa, mutta se hallitsee valtavia maa-alueita Afrikassa ja Afganistanissa sekä terrorisoi jatkuvasti Lähi-itää. Jokinen käsittelee artikkelissaan sekä nyky-al-Qaidan toimintaa, että sen uuden johtajan al- Zawahirin elämää. Tämä oli al-Qaidan ensimmäisen johtajan Osama bin Ladenin oikea käsi. Olen itse kirjoittanut blogissani Zawahirin elämästä, mutta Jokisen kuvaus on yksityiskohtaisempi.

Juha Saarisen artikkeli Isiksen vaikutuksesta Euroopassa on suomalaisille lukijoille ajankohtaisin, kiinnostavin ja samalla masentavin. Masentava, koska siinä annetaan järkyttäviä lukuja eri Euroopan maitten uhaksi todetuista äärimuslimeista (islamistit ja jihadistit). Joissakin maissa määrät lasketaan kymmenissä tuhansissa ja ne ovat kasvussa. Suomessa määrä on sadoissa, mutta kasvamassa. Saarisen mukaan syy kasvavaan äärimuslimien määrään johtuu Euroopan muslimiväestön integroimisen vaikeuksissa, joihin liittyvät niin sosiaaliset kuin taloudelliset seikat. Jihadistit pyrkivät rekrytoimaan huonosti integroituneita tai muuten taloudellisesti tai/ja sosiaalisesti syrjäytyneitä muslimeja riveihinsä. Mutta ongelmana eivät ole vain maahanmuuttajataustaiset muslimit, vaan myös käännynnäiset. Eli Jani Petterimme voivat ryhtyä jihadistisiksi terroristeiksi!

Leena Malkki ja Juha Saarinen kertovat yhteisessä artikkelissaan, että muslimienemmistöisten maiden konflikteista ja niissä taistelevista jihadistisista ryhmistä kiinnostuneista käännynnäisistä. Heitä tiedetään olevan Suomessa erityisesti pääkaupunkiseudulla. Esimerkkeinä Islamin aika -niminen järjestö ja myöhemmin Helsingin muslimien aktiivisten joukossa. Nämä järjestöt eivät ole terroristijärjestöjä, vaan fundamentalistisia salafistisuuntauksia kannattavia islamilaisia yhdistyksiä. Toisin kuin valtavirtamuslimit, salafistit toimivat vähän samalla tavalla kuin kristilliset herätysliikkeet ja harrastavat käännytystoimintaa. Koska jihadistit ovat salafisteja, heidän riveihinsä valuu tämän uskonsuuntauksen käännyttämiä ihmisiä.

Malkki ja Saarinen toteavat, ettei jihadistien propagandassa ole nähtävissä mitään syytä sille, miksi iskuja pitäisi tehdä juuri Suomessa eikä Suomi muutenkaan hahmotu maana, mihin jihadistiset verkostot nimen omaisesti pyrkisivät kohdistamaan toimintaansa. Mutta jihadistinen liikehdintä Suomessa on kehittynyt entistä järjestäytyneemmäksi samalla kun siihen osallistuvien henkilöiden määrä on kasvanut. Mutta ei voida puhua mistään yli sadan terroristin armeijasta, joka muhii jossain maahanmuuttajalähiössä, vaan tutkijoitten mukaan Suomen jihadistinen kenttä on yhä enimmäkseen pirstaleinen, ja se koostuu useista eilisistä ja erilaisista toimijoista. Suomalainen jihadistinen skene muistuttaa äärioikeistolaista, jota myös määrittää sen hajaannus.

Juha Saarisen ja Antti Parosen toimittama ”Karavaanin sotapolku. Näkökulmia jihadismiin” on loistava laatuteos, jota maallikko pystyy lukemaan. Teos osoittaa, että 2000-luvun alussa länsimaita koskettanut islamilaisen terrorismin ilmiö ei ole häviämässä minnekään, vaan päinvastoin kasvamassa. Ainoa asia, joka jotenkuten suojelee Suomea, on sen merkityksettömyys jihadistisessa maailmankuvassa. Tässä kirjassa paljastetaankin, ettei melkein neljä vuotta sitten tapahtunut Turun terrori-isku ollut Isiksen tunnustama isku. Mielestäni tällöin voidaan sanoa, että meihin on toistaiseksi iskenyt vain yksittäinen sekopää. Eikä yli sadan jihadistin skene toistaiseksi ole suora kansallinen uhka Suomelle. Jihadistien uhka Suomessa on ehkä verrannollinen äärioikeistoon. Mitään järjestäytynyttä vallankaappaussuunnitelmaa ei ole, mutta mikään ei estä Christchurchin kaltaista yhden miehen täysin satunnaiselta ja kaikin puolin järjettömän iskun tapahtumista. Kotimainen jihadistinen kenttä pitää kitkeä maasta, koska se uhkaa muita maita suuntaamalla rekrytoituja terroristeja niihin. Ainoa miinus tässä kirjassa on ruma kansi, joka uhkuu Maanpuolustuskorkeakoulun sisäistä tiedote-estetiikkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s