Olen lukenut elämäni aikana vain yhden Ilkka Remeksen kirjan yläasteella ja se käsitteli natseja. Kyseinen teos oli vuonna 2006 julkaistu ”Kirottu koodi”. Olin valinnut sen kirjaksi, josta pitäisin esitelmän yläasteen Suomi kakkonen kurssilla. Mutta opettaja kehotti minun ottamaan ”taiteellisesti kunnianhimoisemman” teoksen luettavaksi ja esiteltäväksi. Otin sitten luettavaksi Hannu Vuoron ”Heil!” (2001) romaanin, joka kertoi natsiskinheadeista. Jotenkin tunsin, että oli pakko kirjoittaa natseista.
Siitä asti olen karttanut Remeksen tuotantoa. Mutta tänä vuonna selaillessani WSOY:n uusien kirjojen katalogia, törmäsin Remeksen viime vuonna julkaistuun ”Kotkanpesä” -romaanin. Katalogin koko vasen sivu oli yksi valtava vihreä hakaristi, joten ei sitä voinut olla huomaamasta. Koska minua kiinnostavat poliittiset ääriliikkeet jopa fiktiossa, otin sen lukulistalleni. Siitäkin huolimatta, että tähän mennessä 99% lukemistani dekkareista ovat olleet ennalta-arvattavaa roskaa. Odotukseni Remeksen taiteellisista kunnianhimoista ei ollut kovin suurin. Mutta olin positiivisesti yllättynyt!
Remeksen ”Kotkanpesä” kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa natsit voittivat Toisen maailmansodan. Kirjailijan luoma maailma on todella uskottava, mutta samaan aikaan eräänlaista nykyajan satiiria. Vaihtoehtohistoriassa Suomi suomettui Natsi-Saksaan päin ja on sen satelliittivaltio. Romaani sijoittuu vuoteen 2020, jossa Hitler ja alkuperäinen natsieliitti on jo kuollut. Natsi-Saksaa johtaa ”rautarouvaksi” kutsuttu nainen. Remeksen kuvitteellinen Natsi-Saksa on lähes täysin kestävän kehityksen ja ekologian suurvalta, joka on ilmastonmuutoksen torjunnan edelläkävijä. Samaan aikaan se on huippuunsa digitalisoitunut yhteiskunta, jossa salainen poliisi valvoo kaikkea. Remeksen Natsi-Saksa onkin yhdistelmää Putinin Venäjää ja Xi Jinpingin Kiinaa. Kaikki, mistä nyky-Venäjää ja -Kiinaa on syytetty viime aikoina, Natsi-Saksa onkin tehnyt. Esimerkiksi USA:n vaalivaikuttaminen ja muut hybridioperaatiot.
Kirjan vahvinta antia ovat kuvaukset vaihtoehtoisen Toisen maailmansodan historiasta, jossa natsit tekivät kaikki oikeat päätökset. Kaikkia yksityiskohtia tässä historiassa on mietitty loppuun ja niistä pystyy näkemään, että Remes on lukenut kasapäin aihepiiriä käsittelevää kirjallisuutta.
Romaani on todella jännittävä ja nopeatempoinen, joten ahmin sen aika nopeasti. Kerronnallisesti romaani oli todella hyvä, paitsi loppu, joka tuntui olevan parin sivun rutistus, jossa kaikki ongelmat ratkaistaan kiireellä.
Romaanin keskeisin teema on kirjan jälkisanojen mukaan, miten meidän maailmassamme nyky-Kiinan digitaalisen massavalvonnan yhteiskunta toimisi Suomessa, käyttäen allegoriana kuvitteellisen Natsi-Saksan hallitsemaa Eurooppaa.
Remeksen romaanin satiiri perustuu identiteettipolitiikkaan. Koska hänen luomassaan vaihtoehtotodellisuudessa natsit johtavat ilmastonmuutoksen vastaista taistelua, vasemmisto kieltää ilmastonmuutoksen. Taas kaikki mitä nykyvasemmisto kannattaa natsit kannattavat, mutta omalla tavallaan. Esimerkiksi Natsi-Saksassa diktatuurin kritisointia kutsutaan ”vihapuheeksi” ja kaikkien ”rotujen” edustajien on pukeuduttava oman ”rotunsa” mukaan, jotta ei syyllistytä ”kulttuuriseen appropriaatioon” (kulttuurinen omiminen). Remeksen satiiri meneekin niin pitkälle, että Natsi-Saksa tukee Suomen vihreää puoluetta.
Tässä onkin romaanin yksi vahvuus ja heikkous. Idea identiteettipolitiikasta mekanismina, joka määrittelee miten johonkin viiteryhmään kuuluvat ihmiset reagoivat ulkoryhmän arvoihin ja tekoihin, riippumatta siitä mikä olisi järkevintä, on mielenkiintoinen. Esimerkiksi monet ovat syyttäneet Timo Soinia ja nyt Halla-ahoa identiteettipolitiikasta, kun he vähättelevät ilmastonmuutosta, luonnonsuojelua ja vastustavat veganismia vain koska vasemmisto pitää näitä teemoja tärkeinä. Objektiivisestihan ilmastonmuutoksen torjunta, luonnonsuojelu ja veganismi ovat arvovapaita aiheita, jotka eivät suoraan ole ristiriidassa minkään poliittisen ideologian tai taloustieteellisen teorian kanssa. Mutta Remes menee satiirissaan vähän liian pitkälle. Vaikka natsit tosiaan olivat 30-40-luvuilla edistyksellisiä luonnonsuojelijoita, jotka pyrkivät harrastamaan luomuviljelyä ja kasvissyöntiä, se ei välttämättä tarkoittaisi, että Suomen vihreät perustuisi fasismiin tai olisi sille niin myötämielinen, että liike joutuisi kryptonatsien kaappaamaksi. Esimerkiksi Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) ja Marja Pulkkisen “Vihreiden vastahistoria” (2019) eivät esitä mitään viitteitä vihreitten natsimaisuudesta tai totalitaristisista tendensseistä. Pulkkisen kirjassa enemmänkin on viitteitä siitä, että Vihreitten syntyyn vaikuttivat anarkistit, jotka ovat aatteellisesti melko kaukana natseista. Toki Saksan vihreitten syntyyn vaikutti entisiä natseja, mutta kun Länsi-Saksassa armahdettiin joukko natsivirkamiehiä, maassa ei ollut melkein yhtäkään puoluetta, jossa ei olisi entisiä natseja. Aallon kirjassa jopa käsitellään suomalaisten vihreitten mahdollisia natsikytköksiä, eikä niitä löydetä.
Remeksen argumentti sen puolesta, että Vihreät olisivat yhteensopivia natsismin kanssa, johtuu hänen romaaninsa mukaan: ”Kansallissosialistien ja vihreitten ajattelutavassa oli paljon samaa: kun jokin on riittävän tärkeää, sen tavoittelu pyhittää keinot. Muut, vähemmän asioista ymmärtävät, oli tarvittaessa vaikka pakotettava elämään oikealla tavalla. Eri tavalla ajattelevat vaiennettiin. Erilaiset mielipiteet olivat vääriä, ja niistä rangaistiin”.
Pidän Remeksen argumenttia ongelmallisena. Sen mukaan mikä tahansa aktivistiryhmä, joka on rikkonut lakia edistääkseen tavoitteitaan, joihin kuuluu ihmisten pakottaminen muuttamaan käyttäytymistään, voidaan määritellä natsimaiseksi. Kuten esimerkiksi amerikkalainen kansalaisoikeusliike ja melkein kaikki ihmisoikeusliikkeet. Esimerkiksi Remeksen kriteerillä entinen presidentti Tarja Halonen on altis fasismille, koska Katri Merikallion kirjoittamassa ”Tarja Halonen. Erään aktivistin tarina” (2020) Halonen sanoi kannattavansa lakeja, jotka pakottavat ihmisiä käyttäytymään tietyllä tavalla, jonka hän näkee oikeaksi. Esimerkiksi pakottamalla valtaväestön kunnioittamaan homojen ihmisoikeuksia. Tällöin jonkun asian fasistisuus pitäisi määritellä jonkun muun ominaisuuden kautta kuin vain sen uskooko liike päämäärän pyhittävän keinot.
Koska Remeksen romaanin lopussa kirjailija korostaa kirjansa perustuvan ”faktoihin”, ”tutkimuksiin” ja ”asiantuntijalausuntoihin”, pidän ongelmallisena tätä vihreät-olisivat-natseja -väittämää. Esimerkiksi lähin natsi vihreässä liikkeessä oli Pentti Linkola, jota Remeksen romaanissa ei mainita kertaakaan.
Riita Kylänpään ”Pentti Linkola – ihminen ja legenda” (2017) ja Aallon kirjoissa käy ilmi, että Linkola syrjäytettiin jo silloin kun Vihreää puoluetta oltiin muodostamassa. Remeksen vaihtoehtoinen historia olisi voinut toimia, jos Linkolaa ei olisi syrjäytetty, vaan hän olisi saanut Vihreitten johdon. Samalla Suomessa on jo nyt kielletty luonnonsuojelua ja fasismia yhdistävä natsiryhmä Pohjoismainen vastarintaliike (PVL). Eikö olisi realistisempaa ajatella, että Koijärven liikkeen sijaan jokin PVL:n kaltainen ryhmä olisi kasvanut ekofasistiseksi puolueeksi? Remeksen kirjassa on vastaus tähän kysymykseen: kirjassa jatkuvasti korostetaan, ettei Suomessa fasismi koskaan ollut kovin suosittu, joten ainoa puolue, jota Natsi-Saksa voisi tukea olisi vihreät. Sen lisäksi, ettei väite pidä paikkansa, jos on lukenut Oula Silvennoisen, Marko Tikkan ja Aapo Roseliuksen ”Suomalaist fasistit” (2016), Remeksen argumentti perustuu ainoastaan siihen tosiasiaan, että meidän oikeassa todellisuudessamme Neuvostoliitto voitti Jatkosodan ja pakotti Suomen Pariisin rauhansopimuksella murskaamaan kotimaiset fasistiliikkeet. Koska ennen Neuvostoliiton voittoa, Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli vainottu mitättömyys. Mutta hävittyään Jatkosodan, SKP ja myöhemmin muut kommunistipuolueet kasvoivat Neuvostoliiton myötävaikutuksella massapuolueiksi, jotka pääsivät hallituskoalitioihin. Joten, jos Natsi-Saksa olisi voittanut Toisen maailmansodan, kommunismi olisi hävitetty ja demonisoitu aate ja fasismi suosittu ja ylistetty. Tällöin Suomessakin fasistipuolueet olisivat kasvaneet suuriksi ja päässeet hallituskoalitioihin. Suomi olisi paljon konservatiivisempi kuin se on, eikä välttämättä Koijärven kaltaista protestia olisi edes sallittu tai sen osallistujat olisivat kokonaan erilaisia ihmisiä kuin he olivat.
Vaikka kulttuurisen omimisen käsitteen kehystäminen natseille yhdenmukaiseksi teemaksi on hauska läppä, oikean maailmamme natsit nimenomaan rakastavat kulttuurista omimista. Käsitteen loi tutkija Kenneth Coutts‐Smith 1970-luvulla, kuvatakseen prosessia, jossa länsimaiset imperiumit ryöstivät siirtokuntien alkuperäisasukkaitten kulttuuriin kuuluvia esineitä, ominen ne itselleen, samalla kuin kulttuurin alkuperäisiä käyttäjiä syrjittiin. Esimerkiksi amerikkalaisella äärioikeistolla on pitkä perinne, jossa he maalaavat itsensä mustaksi ja matkivat tummaihoisia ihmisiä, huvittaakseen toisiaan (black face ja Minstrel-esitykset). Tämä perinne on kärjistetty esimerkki kulttuurisesta omimisesta, jossa kuvaannollisesti varastetaan kokonaisen kansan nahka ja kulttuuri viihdytystä varten ilman että tarvitaan katsella kulttuurin alkuperäistä edustajaa. Nykyäänkin äärioikeisto vastustaa kulttuurisen omimisen käsitettä. Esimerkiksi rotuerottelua kannattava nettisivu Vdare julkaisi kulttuurista omimista kritisoivan kirjoituksen, tarkoittaen että se kannattaa vieraitten kulttuurien elementtien omimista. Myös äärioikeistolaisen Suomen Sisu -järjestön juutalaisvastainen Sarastus-verkkolehti kritisoi käsitettä. Ristiriitaista? Ei, jos muistaa äärioikeiston perustuvan valkoiseen ylivaltaan. Ja mikä onkaan paras tapa osoittaa ylivaltaansa, kuin omia toisten kulttuureja, samalla kuin syrjii sen luojia? Ja mikä onkaan suurin esimerkki kulttuurisesta omimisesta kuin natsien hakaristi?
Joten olisi vähän outoa, jos natsit omaksuvat kolonialismin ja rasisminvastaisen käsitteen. Remeksen vaihtoehtohistoriassa koko käsite muuttuu ristiriitaisemmaksi, kun natseilla on vielä 2010-luvullakin valtavia siirtokuntia Afrikassa. Eli ei voida edes sanoa, että natsit olisivat jotenkin Toisen maailmansodan jälkeen katuneet kolonialismiaan, kuten brittiläiset ja amerikkalaiset nykyään ja näin omaksuneet kulttuurisen omimisen käsitteen yrityksenä hyvittää alkuperäiskansojen kulttuurin ryöstämisen.
Lukiessani tätä Remeksen romaania tuntuikin, että kirjailija halusi uskottavan ja jännittävän vaihtoehtoisen historian lisäksi pilkata nykykulttuurin ilmiöitä, joista hän ei pidä, eikä ymmärrä. Remeksellä on täysi oikeus tehdä näin, mutta jos kehystää romaaninsa ”tieteellisesti uskottavaksi”, olettaisi kirjailijan perehtyneen ilmiöihin, joita hän haluaisi kritisoida ja rakentaa romaaninsa niin ettei se vaikuta olevan vanhan miehen ahdistuksen purkaus nykyajan pelottaville ilmiöille. Romaanin keskeisin teema digitaalisesta massavalvontayhteiskunnasta on mielenkiintoinen ja hyvin kuvattu. Vaikkakin mielestäni vähän epäuskottava, koska tarinassa natseja vastustavat hahmot saavat paljon aikaa, vaikka teoriassa he ovat jatkuvan valvonnan alaisena.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 