Pahuus on aina kiehtonut minua. Lapsuudessa kiinnostuin animaatiosarjojen ja -elokuvien pahisten esteettisyydestä ja monimutkaisista personallisuuksista, verrattuna sankareihin. Samalla kiehtoi ajatus päästä valloilleen omat impulssit: rikkoa sääntöjä, valehdella ja tehdä mitä huvittaa. Pahuudessa oli samaan aikaan vapautta ja valtaa. Kun taas sankarit olivat tiukkojen moraalisäännösten ohjaamina, mikä nuorelle mielelleni teki niistä aika tylsää hahmoja.
Kun sain selville että natsit olivat olemassa, tajusin että monet lapsuuteni tuntemani pahishahmot olivat saaneet inspiraatiota heistä. Ehkä kiinnostukseni pahuutta kohtaan olisi vienyt minut fasismin kannattajaksi, jos en olisi koulun hyppytunnilla löytänyt kirjastosta nuorten kirjan Varsovan getosta. Kirjassa esiteltiin holokausti juutalaisten näkökulmasta. En muista mitään muuta kirjasta kuin kuvan SS-upseerin hatusta, jota koristi pääkallo. Järkytyin kuvasta, koska ennen sitä pidin pääkalloja tapana osoittaa, että fiktiohahmo on paha. Sen ajan tietämykseni mukaan oikeassa maailmassa vain merirosvot käyttivät pääkalloja symboleina ja silloinkin vain lipussa. Merirosvot olivat rikollisia ja näin automaattisesti pahoja. Mutta valtion armeija oli nuoressa mielessäni jotenkin neutraalimpi instituutio. Ajattelin silloin, eivätkö natsit tajunneet, että he olivat pahoja, kun käyttävät yhtenä tunnuksenaan pääkalloa?
Mitä enemmän luinkin natseista ja rasismista, tajusin että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat yhtä pahoja, jos ei pahempia kuin lasten animaatiosarjojen hahmot. Eivätkä he itse huomaa sitä, vaikka pukevat pääkallotunnuksella varustettuja hattuja. Joten löydettyäni Helsingin keskustan Rosebud-kirjakaupasta Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn vuonna 2005 julkaistun ”Miksi ei tapeta niitä kaikkia? Poliittisen joukkomurhan logiikka ja ehkäisy” otin sen välittömästi lukulistaan. Kirjan kansitaide kiinnitti huomioni: pääkallo, pahuuden ja kuoleman universaalinen symboli.
Kuten otsikossa ilmoitetaan, teos keskittyy käsittelemään joukkomurhan synnyn mekaniikkoja ja miten sen voisi ehkäistä. Teoksessa ei käsitellä vain rasistisia kansanmurhia, vaan ideologisia ja taktisia siviiliväestön tuhoamisoperaatioita. Esimerkkeinä Neuvostoliiton suorittamat puhdistukset ja sotien aikana toteutetut yksittäisten maakuntien väestön tuhoamiset.
Voin ilmoittaa, että tämä on yksi masentavimmista kirjoista mitä olen lukenut. Kirja käsittelee useita tapoja, joilla kokonaisia väestöryhmiä voidaan demonisoida ja näin tuhota, mutta samalla ei ole olemassa yhtä varmaa tapaa estää tai ehkäistä joukkomurhia. Tämä johtuu tulkintani mukaan Murphyn-laista, jonka mukaan mikä tahansa, joka voi mennä pieleen, menee. Tarkoittaen että estääkseen joukkomurhan niin monen muuttujan on oltava juuri oikealla tavalla. Samalla joukkomurha voi tapahtua, koska niin moni asia voi mennä pieleen. Monimutkaisessa maailmassamme aika moni asia on pielessä, joten todennäköisemmin joukkomurhia tapahtuu kuin niitä saadaan estettyä.
Kirja tukeutuu paljolti Donald Holowitzin etnisten mellakoitten teoriaan. Sen mukaan etniset mellakat ja väkivaltaisuudet, jotka voivat yltyä kansanmurhiin, kumpuavat etnisen ryhmän pelosta siitä, että kilpaileva etninen ryhmä syrjäyttää heidät. Kirjassa osoitetaankin se, mitä itsekin huomasin lukiessani Toisesta maailmansodasta: natsit eivät päättäneet tuhota juutalaiset vain koska heitä loukkasi alemman rodun olemassaolo keskuudessaan. Vaan sen takia, koska uskoivat juutalaisten kasvattaneen vaikutusvaltaansa niin paljon, että he voisivat syrjäyttää valkoiset saksalaiset. Tämä sama pelko vähemmistöksi muuttuvasta enemmistöstä on keskeisin syy kansanmurhiin. Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn mukaan enemmistöstä koostuva kansa ei joskus siedä ajatusta, että se joutuisi jakamaan maan resurssit toisen ryhmän kanssa tasa-arvoisesti. Enemmistössä herää pelko, ettei mitään tasa-arvoista jakoa tule tapahtumaan, vaan se joutuu entisen vähemmistön syrjäyttämäksi. Mikä taas tuntuu entiseltä enemmistökansalta siltä kuin sen ”oma” maa olisi siltä ryöstetty.
Tulkintani mukaan ilmiö johtuu valtaväestön pelosta, että vähemmistö kohtelee valtaväestöä yhtä huonosti, kun mitä enemmistö on sitä kohdellut. Se on eräänlainen alitajuinen syyllisyyden tunto, joka peitellään kostonpelolla ja vihalla.
Kirjassa kuvataan monen muun sen jälkeisen kansanmurhan tapahtuneen samasta pelosta. Poliittiset kansanmurhat, joita pääosin harrastettiin kommunistidiktatuureissa kumpusi samankaltaisesta pelosta, mutta johtuen vähän erilaisesta dynamiikasta. Kommunistidiktatuureissa valtaan noussut vallankumouksellinen eliitti on se pysyvä vähemmistö, joka pelkää omaa syrjäyttämistään vastavallankumouksessa. Joten paras tapa turvata oma asema on puhdistaa väestöstä kaikki vastavallankumoukselliset voimat. Koska harvoin valtaväestö osallistuu vallankumouksiin tai on vallankumousta johtavan ryhmän osana, he kaikki ovat epäluotettavia uuden eliitin silmissä, jolloin mahdollisten pettureitten määrä nousee miljooniin.
Kirjailijoitten mukaan joukkomurha voi tapahtua neljällä eri tavalla 1) käytännölliset (sota voitetaan, jos jokin ryhmä hävitetään tieltä); 2) kosto (jokin ryhmä petti toisen, joten varmistaakseen ettei ryhmä petä uudestaan se tuhotaan; 3) vihollisen pelko (jos emme tuhoa heitä nyt, he tulevat tuhoamaan meidät; 4) yritys poistaa saastuttava “toinen”.
Kirja menee syvälle kansanmurhan logiikkaan. Juuri siihen, joka herättää ajatuksen: ”Miksei tapeta niitä kaikkia?”. Kirjan mukaan keskeisemmät ajatukset joukkomurhan takana ovat negatiivisuustaipumus ja olemuksellistaminen.
Negatiivisuustaipumus on ihmisten tapa muistaa paremmin huonot kuin hyvät asiat. Tämä aiheuttaa lievemmillään sen, että uutisissa käsitellään enemmän huonoja asioita kuin hyviä. Pahimmillaan negatiivisuustaipumus aiheuttaa sen, että toiseksi koetun ryhmän vääryydet muistetaan paremmin kuin hyvät asiat. Tämä taas johtaa olemuksellistamiseen. Vaikka rotuja ei ole olemassa, arkikäsityksen mukaan ne koetaan todellisina. Esimerkiksi vaikka ”suomalaisuus” ei ole määritelty roduksi tai etniseksi ryhmäksi, suurin osa suomalaisista automaattisesti kokee valkoiset suomalaiset ”aidompina” suomalaisina kuin tummaihoiset suomalaiset. Kirjailijoitten mukaan olemuksellistaminen perustuu ulkonäöllisiin ja kulttuurisin merkitsijöihin. Niihin juuri, joista pahimmillaan rasismi kehittyy.
Mutta pelkkä arkirasismi esimerkiksi ulkomaalaistaustaisia ja tummaihoisia vastaan ei vielä kehity äärimmäiseksi vihaksi, jossa kokonaisia ihmisryhmiä on teurastettava. Tähän tarvitaan epäinhimillistämistä. Toinen ihmisryhmä ei ole vain ”toinen”, jolla on eri ihonväri, kulttuuri ja mielipiteet, vaan tämä on ”virus”, ”torakka”, ”rottalauma”, ”vieraslaji” tai vastaavaa. Epäinhimillistämällä ihmisryhmän olemukselliseksi hirviöksi, sen vihaaminen muuttuu luonnolliseksi ja sen hävitys loogiseksi. Esimerkiksi Ruandan kansamurhan taustana olivat siirtomaa-aikoina luodut etniset ryhmät tutsit ja hutut, jotka eivät oikeastaan erioa geneettisesti mitenkään. Mutta siirtomaa-ajalla luodut keinotekoiset jaot jäivät elämään omaa elämäänsä, kärjistyien rasismiksi kahden ryhmän välillä.
Rasistisissa kansanmurhissa on endogamian lisäelementti. Kirjailijoitten mukaan endogamia on halu säilyttää etnokultturaalinen puhtaus, välttämällä sekoittumasta muihin ihmisryhmiin. Tämä taipumus on vahva erityisesti vähemmistöryhmissä, esimerkkinä juutalaiset. Mutta se muuttuu murhaavaksi enemmistöryhmissä. Tämä johtuu siitä, että vähemmistöillä ei yleensä ole valtaa, jonka vuoksi itseensä käpertyminen on suojautumiskeino vihamieliseksi koettua ympäristöä kohtaan. Mutta kun valtaväestö omaksuu saman ajatuksen sitä, että vähemmistö uhkaa sen omaa kansallista puhtautta, se päättyy käyttämään yhteiskunnallista ylivoimaansa marginalisoidakseen vähemmistöryhmän ja pahimmillaan tuhoamaan sen. Esimerkiksi vaikka Saksassa suurin osa juutalaisista oli sulautunut valtaväestöön, se ei estänyt osaa saksalaisista menemästä paniikkiin, kokien sulautumisen ja samanaikaisten idän juutalaisten maahanmuuton vallankaappaukseksi, luoden yhden maailmanhistorian hirviömäisimmistä ideologioista ja suurimmista kansanmurhista.
Tässä kohtaa Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn kirja muuttuu hyvin ajankohtaiseksi. Äärioikeisto perustuu tässä kirjassa esitettyihin elementteihin. Kuten Toisen maailmansodan natsit, nykyäärioikeisto kokee maahanmuuton salaisena sotana, jonka tavoitteena on syrjäyttää ja lopulta tuhota sukupuuttoon länsimaitten valkoisen väestön. Maltillisemmat äärioikeistolaiset ajavat maahanmuuton rajoittamista ei-valkoisista maista tai muslimimaista, kun taas äärimmäiset ajavat ”ennaltaehkäisevästi” kansanmurhaa.
Lukiessa tätä kirjaa masentuu, koska todellisuus on monimutkainen. Ensimmäinen idea on ajatella, ettei eri väestöryhmien olisi pitänyt alun perinkään sekoittua keskenään. Mutta sekoittuminen on jo tapahtunut. Suurin osa maailman kansoista on elänyt toistensa lomissa tuhansia vuosia, joten homogeenisuus on melko harvinaista. Samalla sekoittumisen estäminen ei ole mahdollista liberaalidemokratiassa, erityisesti nykyisessä globalisoituneessa maailmassa. Sitten on kaikenlaiset historialliset voimat, joita ei voi hallita, kuten sodat ja luonnonkatastrofit, jotka aiheuttavat väestönsiirtoja. Kirjailijoitten mukaan vaikka olisikin mahdollista eristää eri ihmisryhmät toisistaan, se vain lisäisi levottomuutta, koska mitä etäisemmäksi jokin ihmisryhmä jää toisesta, sitä todennäköisemmin päättyy konfliktiin sen kanssa. Kirjailijat ehdottavatkin ainoaksi ratkaisuksi kansanmurhien ehkäisemiseksi ihmisryhmien sekoittumista, ihmisoikeuksien kunnioitusta ja demokratian laajentamista. Nämä eivät estä täysin kansanmurhan tai etnisten kahakoitten puhkeamista, mutta vähentävät niitä merkittävästi. Esimerkiksi kirjailijat havaitsivat, että ihmisryhmien sekoittuminen avioliittojen kautta ja taloudellinen yhteistyö vähentävät etnisiä selkkauksia. Asiaa edistää, jos eri etniset ryhmät asuvat lähekkäin tai limittäin. Samalla kansainväliset säännöt vähentävät kansanmurhien mahdollisuutta ja valtioitten välisiä sotia. Kolmas ratkaisu on kattava historiantuntemus. Jos oppii monipuolisesti omasta ja muista ihmisryhmistä, vieraitten ihmisryhmien demonisointi ja oman ryhmän mytologisoiminen vaikeutuu. Pohjimmiltaan Daniel Chirotin ja Clark McCauley ratkaisu joukkotuhojen estämiseksi/pysäyttämiseksi koostuu äärioikeistolaisen maailmankuvan vastustamisesta. Antifasismista.
Daniel Chirotin ja Clark McCauley eivät anna helppoja vastauksia ja painottavat, ettei näillä keinoilla kaikkia joukkomurhia voida estää. Niitä todennäköisesti tulee olemaan historian aikana lisää, kuten nytkin Kiinassa, Myarmarissa ja Syyriassa. Mutta, kuten lukiossa oivalsin, pahuus on pohjimmiltaan yritys vetää mutkia suoriksi, välittämättä muista. Hyvyys on vaikeaa ja joskus turhauttavaa, mutta silti parempaa kuin pahuus.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 