Setämiehen maailmantuskaa

Olen aina ollut kiinnostunut ääriryhmistä. Ne ovat sekä pelottavia, että kiehtovia. Pelottavia, koska ne ovat yleensä väkivaltaisia, fanaattisia ja häikäilemättömiä. Mutta samat syyt kiehtovat, koska ääriryhmät ovat niin itsevarmoja oikeassa olostaan, että he ovat valmiita tappamaan ja kuolemaan utopiansa puolesta. Itse en ole varma mistään, joten sellainen ylimielisyys on jossain määrin voimaannuttavaa. Olisinpa minäkin niin varma itsestäni. Tämä ristiriitainen kiinnostus ääriryhmiin ajoikin minut yliopistoon erikoistumaan ääriliikkeitten, erityisesti äärioikeiston tutkimiseen.

Joten kun sain kuulla, että konkaritoimittaja Matti Virtanen oli julkaissut ääriliikkeitä käsittelevän ”Ääripäät. Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea” -tietokirjan, otin sen luettavaksi.

Virtasen teesi perustuu Amy Chuan, Francis Fukuyaman ja Mark Lillan näkemyksiin, että USA on jakautunut identiteettipolitiikan vuoksi kahteen keskenään riitelevään heimoon eli ääripäähän, jotka uhkaavat hajottaa valtion. Virtanen myös tukeutuu historioitsija Eric Hobsbawmin näkemykseen, että identiteettipolitiikka sekä jakaa ihmiset kahtia, nostattaen riskin etnisille konflikteille, että heikentää laajojen kansalaisliikkeitten syntyä. Virtasen kirja perustuukin ajatukseen, että identiteettipolitiikka on ihmisiä ja näin valtioita jakava ja hajottava voima. Eli uhka Suomen vakaudelle.

Valitettavasti Virtasen kirja on yksi huonoimmista tietokirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Tarkennan: joltain vakavasti otettavalta ihmiseltä. Koska blogissani löytyy joukoittain muita arvioimiani roskakirjoja, joita tunnetut kylähullut ovat kirjoittaneet.

Virtasen kirjan suurin ongelma on sen konseptuaalinen hämäryys. Virtanen ei määrittele kirjan alussa käsitteitä ja pysy tiukasti niitten luomissa rajoissa. Sen sijaan teoksessa ”ääripää”, ”ääriliike” ja ”identiteettipolitiikka” tarkoittavat monta, joskus ristiriitaista asiaa, jonka vuoksi teos rönsyilee moniin paikkoihin, onnistumatta koskaan kohdistamaan analyysinsä oikeaan paikkaan. Toinen ongelma kirjassa ovat faktavirheet ja vääristelyt. Kolmas ongelma on kirjan rakenne, joka nähtävästi kumpuaa Virtasen osaamattomuudesta ja laiskuudesta. Virtaisen kirja onkin asenteellinen ja amatöörimäisesti toteutettu tekele. Käsittelen tässä arviossa kaikkia pointteja yksityiskohtaisesti.

Konseptuaalinen hämäryys

”Ääripäällä” on jo lähtökohtaisesti negatiivisia merkityksiä, koska ”äärimmäinen” ymmärretään poliittisessa merkityksessä tarkoittavan ehdottomuutta, fanaattisuutta ja jopa väkivaltaisuutta. Hyvä esimerkki tästä on historioitsija Eric Hobsbawmin, vuonna 1994 julkaistu klassikko ”Äärimmäisyyksien aika (1914-1991)” tietokirja. Sen otsikko viittaa Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon, kahtena ideologisena ääripäänä. Tämän historiallisen painolastin vuoksi, harva poliittinen liike itse identifioituu ääriliikkeeksi tai kuvaa edustavansa ääripäätä. Se on sama kuin myöntäisi olevansa fanaattinen hullu. Tämän vuoksi moni loukkaantui, kun vuonna 2016 presidentti Niinistö jakoi Jyri Paretskoin maahanmuuttoaiheista kolumnia ”Tolkun ihmiset”, jossa sanottiin:

”Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset”.

Vaikka Virtanen käsittelee kolumnin aiheuttamaa loukkaantumista esimerkkitapauksilla, hän ottaa sen kirjansa lähtökohdaksi ja alkaa etsimään ääripäitä, määrittelemättä tarkemmin käsitettä.

Esimerkiksi tänä vuonna Valtioneuvosto julkaisi osittain minun tutkimuksiini perustuvan ekstremististä, eli ääriretoriikkaa, analysoivan raportin, jossa ääri-ideologia määriteltiin tarkoittavan ajatusta: ”jonka mukaan ihmiset ja ihmisryhmät ovat erilaisessa asemassa siinä, millainen ihmisarvo heillä on”. Tämä tarkoittaa, että ”väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen yllytetään ja kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmaan perustuen”. Näin tutkimuksessamme ääripäät ovat poliittisia liikkeitä, jotka kannattavat ideologian ja käytännön tasolla väkivaltaa toista ihmisryhmää kohtaan ajaakseen poliittisia tavoitteitaan.  

Virtanen ei kuitenkaan tee tällaista selkeää rajausta. Tämän vuoksi kirjassa ääriliikkeitä ovat niin uusnatsit, Capitolia valaneet väkivaltaiset Trump-kannattajat, antirasistit että vihreät. Selkeän määrittelyn ja rajauksen vuoksi jää epäselväksi pitääkö Virtanen kirjassaan haastattelemia trans-, suomenruotsalaisia- ja saamelaisaktivisteja sekä paperityöläisiä ääripäinä vai pelkästään identiteettipoliittisina toimijoina?

Luettuani kirjan, Virtanen vaikuttaa määrittelevän ääripään dialektisesti: voimalla on aina vastavoima. Kirjailija antaa esimerkin:

”Vihreille maahanmuuton kannattaminen on puolestaan ollut tärkeää, joten ei ihme, että se on päätynyt perussuomalaisten vastinpariksi, toiseksi ääripääksi.”

Tällöin kirjassa ääripää on määritelty niin laveaksi, että melkein mikä tahansa voi olla ääripää, jos sillä on vastavoima. Kyseenalaistan, onko tällainen leveällä pensselillä maalailu hyödyllistä? Esimerkiksi kirjailijan kriteerillä pyöräilijät ja autoilijat, jotka kiistelevät autokaistan leveydestä tai pitäisikö ylipäätänsä olla pyörille oma kaista, voitaisiin ymmärtää ääripäinä. Antaako tällöin ääripää -määrittely jotain oleellista informaatiota, jota muuten ei saataisi? Mielestäni ei.

Kirjailijalle ääripäät ovatkin polarisoituvia heimoja, jonka vuoksi hän pitää identiteettipolitiikkaa ongelmana. Kuitenkin kirjailijalle identiteettipolitiikka ei ole vain vasemmistolainen poliittinen käsite, vaan heimopolitiikkaa. Tämä saakin kirjailijan pitämään Afrikan sisällissotia, Brexitiä ja Katalonian itsenäisyysliikettä äärimmilleen vietyinä identiteettipoliittisina ilmiöinä. Näin leveällä identiteettipolitiikan määrittelyllä Suomen irtautuminen Venäjän keisarikunnasta olisi ollut identiteettipoliittinen ilmiö. Nationalismi kun perustuu kansalliseen identiteettiin. Alkoivathan suomalaiset kokea, etteivät ole ruotsalaisia, eivätkä halua venäläisiksi tulla, vaan määritellä itseään suomalaisiksi. Tästä toteamuksesta alettiin irtautua Venäjästä omaksi kansakunnaksi. Tällainen leveä identiteettipolitiikan määrittely sotii kirjan omaa teesiä vastaan, jonka mukaan:

”USA elää identiteettipolitiikan aikaa. Ihmisiä arvioidaan entistä enemmän jonkun muun ominaisuuden kuin heidän luonteenlaatunsa perusteella, siis päinvastoin kuin kansalaisoikeustaistelun johtajiin kuulunut Martin Luther King olisi halunnut”

Koska jos identiteettipolitiikka tarkoittaa mitä tahansa politiikkaa, jossa jokin ihmisryhmä ajaa jonkun jaetun ominaisuuden perusteella kollektiivista politiikkaa, tällöin aina on ollut identiteettipolitiikkaa, eikä voida sanoa, että nyt ”Ihmisiä arvioidaan entistä enemmän” identiteettinsä perusteella. Lause muutenkin antaa ymmärtää, että olisi ollut jokin aikajakso Martin Luther King jr:n 1963 puheen ja 2010-luvun välillä, jossa ihmisiä kohdeltiin tasavertaisemmin tai ”värisokeammin” kuin nyt, mikä ei pidä paikkansa.

Virtanen voi hyvinkin olla oikeassa identiteettipolitiikan hajottavasta voimasta, mutta hänen kirjassaan ei oteta huomioon miksi ja miten? Esimerkiksi ainoa kerta, kun kirjailija pohtii kahden polarisoidun ryhmän kiistan sosioekonomisia taustoja, on käsitellessään saamelaiskiistoja. Silloin kirjailija muistaa, että saamelaisuuden tarkka määrittely tuo taloudellista ja poliittista etua ja sen vuoksi siitä kiistellään.

Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn ”Miksi ei tapeta niitä kaikkia? Poliittisen joukkomurhan logiikka ja ehkäisy” (2005) kirjassa analysoidaan polarisoitumista ja etnispoliittisia joukkomurhia ja sisällissotia. Sen mukaan suurin syy edellä mainittuihin ilmiöihin on yhden ihmisryhmän kokemus, että se menettää valta-asemansa valtion sisällä toiselle ryhmälle. Valta-aseman menetys tarkoittaa sekä poliittista-, että taloudellista valtaa ja hyvinvointia. Esimerkiksi natsit kokivat, että juutalaiset olivat syrjäyttämässä arjalaiset omassa valtiossaan, joten heidät piti tuhota.

Chirot ja McCauley käsittelevät miten etniset identiteetit voivat olla vaarallisia juuri jos enemmistöryhmä alkaa vaalimaan etniskulttuurista puhtautta. Koska enemmistöllä on yleensä poliittista valtaa, sen homogenisoivat pyrkimykset voivat muuttua vähemmistöjen rotusorroksi ja pahimmillaan kansanmurhaksi. Kirjailijoitten mukaan kansanmurhaan voidaan päästä, jos eri ryhmät demonisoivat toisiaan epäinhimmillistävällä kielenkäytöllä. Esimerkiksi vertaamalla toista ihmisryhmää tuholaiseläimiin.

Chirot ja McCauley suosittelevatkin eri ihmisryhmien sekoittumista, koska jos kaikilla on yhteisiä sukulaisia, liikekumppaneita ja ystäviä yli etnisuskonnollisten rajojen, heillä on korkeampi kynnys vihata jotain toista ihmisryhmää. Kirjailijat eivät aja etnisten identiteettien sulauttamista tai kieltämistä, eivät edes jonkun yhteisen ideologian omaksumista, ainoastaan näitten ryhmien sekoittumista henkilökohtaisten siteitten kautta. Tämä saadaan aikaan asumalla lähekkäin.

Kuten Virtanen kirjassaan kertoo, jotkut valkoiset amerikkalaiset tuntevat itsensä uhatuksi, koska mustien ja latinoitten lukumäärä on kasvamassa ja valkoiset muuttuvat maassa vähemmistöksi. Mutta syy, miksi tämä vähemmistöksi joutuminen pelottaa monia valkoisia amerikkalaisia niin paljon, että monet heistä kääntyvät äärioikealle ja jopa terrorismiin, johtuu siitä, että he pelkäävät menettävänsä nykyisen valta-aseman maassaan. Yhdysvallat rakennettiin valkoisen ylivallan periaatteen mukaan, joka on nykyään murtumassa. Joillekin se tarkoittaa maan vapauden ja demokratian laajentumista, toiselle tiettyjen etuoikeuksien häviämistä. Tai kuten Trump sanoi ”elämäntavan”. Tällaista Virtanen ei käsittele kirjassaan.

Vaikka Virtanen tunnustaa, ettei Yhdysvaltoja voi verrata Suomeen, hänen teesinsä on, että me olemme kopioineet amerikkalaisia identiteettipoliittisia ideoita, jotka itsessään luovat ongelmia. Mutta Virtanen ei analysoi miten. Mielestäni ideat itsessään eivät vielä ole vaarallisia, vaan tarvitaan tiettyjä sosioekonomisia olosuhteita, joissa ne voivat innoittaa väkivaltaan.

Samalla Virtasen identiteettipoliittisesta analyysistä puuttuu suhteellisen deprivaation käsite. Suhteellinen deprivaatio tarkoittaa, että vaikka USA:ssa mustien yhteiskunnallinen asema ja elintaso on kohonnut sitten rotuerottelun purun, moni kokee yhä olevansa sorrettu, koska suhteessa valkoisiin mustia yhä kohdellaan toisen luokan kansalaisina.

Virtanen mainitsee Fukuyaman arvostusteorian, jonka mukaan eri ihmisryhmät voivat haluta joko saada yhtä paljon arvostusta kuin muut (isothymia) tai enemmän (megalothymia). Mutta Virtanen ei avaa, onko Fukuyaman arvostusteoriassa otettu huomioon sosioekonomisia seikkoja.

Suhteellisen deprivaation mukaan vaikka jonkun ryhmän edustaja olisi henkilökohtaisesti hyvinvoiva, hän samaistuu viiteryhmänsä suhteelliseen huonoon asemaan verrattuna toiseen ryhmään. Esimerkiksi on huomattu, että terroristit[1] tulevat hyvinvoivista keskiluokkaisista tai rikkaista perheistä ja ovat korkeasti koulutettuja. Mutta silti he sanovat edustavansa sorrettua ryhmää, esim. muslimeja tai maailman työläisiä, koska he tuntevat viiteryhmänsä olevan sorrettu suhteessa johonkin toiseen ryhmään. Esimerkiksi muslimimaat ovat köyhempiä ja epävakaampia kuin länsimaat, jotka historiallisesti ovat olleet osallisina näitten maitten epävakauteen.

Esimerkiksi minulla on tummaihoisia ystäviä, jotka ovat korkeasti koulutettuja, mutta he yhä kohtaavat rasismia, jota itse en kohtaa. Se, että minä ja ystäväni edustamme taloudellisesti ja kulttuurisesti samaa yhteiskuntaluokkaa, ei tuokaan kummallekin samoja etuja, vaan ihonväri erottaa, miten meitä kohdellaan. Vaikka tummaihoisilla ystävilläni ei ole paljon yhteistä paperittomien pakolaisten kanssa, heidät niputetaan yhteen rasistien toimesta. Tällainen herättää ystävissäni ja minussa suuttumista, mutta myös solidaarisuuden tunnetta. Rasismi on kitkettävä kaikkialta, jos haluaa, että ihmisiä kohdellaan luonteenlaadun, eikä ihonvärinsä perusteella. Tämä tarkoittaa, että vaikka ystäväni ovat materiaalisesti hyvinvoivia, rasismikokemukset saavat heidät ajamaan aktiivisesti köyhienkin tummaihoisten oikeuksia, koska se edistää kaikkien tummaihoisten hyvinvointia, taustasta riippumatta. Kuten Martin Luther King jr:in kanssa toiminut kansalaisoikeusliikkeen aktivisti Fannie Lou Hamer sanoi: “Kukaan ei ole vapaa, jos kaikki eivät ole.”

Virtanen huomauttaakin teoksessaan useita kertoja, miten eri identiteettipoliittiset aktivistit ovat korkeasti koulutettuja ja hyväpalkkaisissa töissä. Mutta hän ei analysoi syvemmälle, mitä tämän seikan mainitseminen merkitsee? Jos tuntee suhteellisen deprivaation käsitteen, aktivistien korkea elintaso ja ihmisoikeusaktivismi selittyvät. Juuri koska elämme vaurainta ja tasa-arvoisinta aikaa koko maailman historiassa, moni vähemmistön edustaja, kuten tummaihoiset ystäväni, viimein tuntevat itsensä tarpeeksi turvatuksi, että uskaltavat vaatia samoja oikeuksia kuin valkoinen enemmistö. Jos kamppailee pelkästä elonjäämisestä, ei ole aikaa vaatia kovin paljon muuta kuin leipää. Ei ole sattumaa, että rotuerottelu purettiin ja naiset saivat täydet oikeudet Yhdysvalloissa juuri 1960-luvulla, jolloin USA:n talous oli kasvamassa rakettimaisesti.

Suhteellinen deprivaatio selittää, miksi vallankumoukset ja muut poliittiset mullistukset tapahtuvat juuri kun sorron määrä on vähentynyt. Tyyppiesimerkit ovat Ranskan ja Venäjän vallankumoukset, joita edelsi suhteellinen vapauden ja oikeuksien lisäys. Tuorein esimerkki on Syyrian sisällissota, joka toimittaja Saana-Maria Jokisen tietokirjassan ”Ääniä Sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan” (2020) mukaan alkoi siitä, kun uusi korkeasti koulutettu sukupolvi nuoria kaipasi koulutusta vastaavia töitä ja enemmän demokraattisia oikeuksia. Syyrian hallinto vastasi mielenosoituksiin väkivallalla, jolloin ne eskaloituivat kymmenenvuotiseksi sisällissodaksi.

Kaikissa tapauksissa ihmiset saivat kohotettua asemaansa tarpeeksi, että näkivät sen olevan mahdollista. Mutta suhteessa eliittiin he olivat yhä sorrettuja. Tällöin nämä alkoivat vaatia eliitiltä enemmän, mutta tämä ei ollut valmis taipumaan. Näin vallankumoukset puhkeavat.

Suhteellisen deprivaation käsite selittäisikin, miksi juuri 2010-luvulla uusi mustien, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavien liikkeen aalto on syntynyt. Tämä ei välttämättä tarkoita, että jokin verinen vallankumous tai sisällissota syttyy, vaan sitä että juuri hyvinvointi on voimaannuttanut yhteiskunnan marginaalissa olevat vaatimaan suuremman osan kakusta kuin ennen. Väkivaltaisuus voi enemmänkin syttyä siitä, että valta-asemassa oleva enemmistö ei halua luopua etuoikeuksistaan ja joko yrittää kukistaa väkivalloin oikeuksia vaativat kansalaisliikkeet tai nämä liikkeet yrittävät väkisin murtaa valtarakenteet. Trump oli valinnut ensimmäisen vaihtoehdon, antaen poliisille melko vapaat kädet murtaa väkivaltaisesti poliisiväkivaltaa vastustavat mielenosoitukset, jolloin nämä eskaloituivat valtaviin ja tuhoisiin mellakoihin.

Virtanen haukkuu Black lives Matteria (BLM), kirjassaan, mutta ei mainitse, että viime vuoden BLM-mielenosoituksissa osallistui ennätysmäärä valkoisia. Joskus mellakoissa valkoiset olivat yliedustettuina. Miten tämä pitäisi identiteettipoliittisesti tulkita? Virtanen melkein vastaa kysymykseen, kun hän käsittelee viime vuoden Senaatintorin BLM-mielenosoitusta:

”Senaatintorille kokoontuneet tuhannet suomalaiset polvistuivat ikään kuin tunnustaakseen osallisuutensa George Floydin murhaan tai pyytääkseen anteeksi ihonväriään.”

Virtanen näköjään ei tunne solidaarisuuden käsitettä, vaan tulkitsee valkoisten osallistumisen BLM-mielenosoituksiin jonain katumusharjoituksena. Polvistuminen, kun ei alkanut George Floydin kuolemasta, vaan mustan jalkapalloilija Colin Kaepernickin vuoden 2016 mielenosoituksesta, jossa tämä kieltäytyi nousemasta USA:n kansalaislaulun aikana.  Polvistuminen ei tällöin merkitse jotain syyllisyyttä tai katumusharjoitusta, vaan solidaarisuuden osoitusta niille, joita Yhdysvallat sortaa. Polvistujille tämä tarkoittaa, ettei Yhdysvallat ansaitse kansallislaulun vaatimaa kunnioitusta. Eli polvistuminen on “Kukaan ei ole vapaa, jos kaikki eivät ole” -lauseen hengen mukainen ele.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan solidaarisuus tarkoittaa: ”yhteenkuuluvuutta tunteva, myötämielinen.” Mielestäni se, että viime vuonna sekä USA:ssa, että Suomessa paljon valkoisia osallistui BLM-miekkareihin osoittaa merkittävän määrän valkoisista tunnustavan mustien sorron haluten osoittaa solidaarisuuttaan heitä kohtaan. He tunnustivat jakavansa saman ihmisyyden kuin mustat ja halusivat osoittaa kamppailevansa yhdessä mustien kanssa rasistista sortoa vastaan juuri kuten Martin Luther King jr unelmoi. Onko tämä rotujen yhdistyminen rasismin kitkemiseen identiteettipolitiikkaa vai jotain muuta? Virtanen ei ainakaan kykene vastaamaan siihen.

Virtasen kirjasta puuttuukin kaikki syvällinen teoreettinen pohdinta, jonka vuoksi se ei onnistu valaisemaan lukijaa nykyajan identiteettipolitiikasta ja poliittisesta polarisaatiosta.

Toinen käsite, jota Virtanen ei selitä kunnolla on ”Punavihreä Woke-ajattelu”. Se on kirjailijan mukaan ”sinimustan kansallismielisyyden” rinnalla päätä nostava ilmiö. Sinimustaa kansallismielisyytä edustavat Virtaselle äärioikealle kuuluvat etnonationalistit. Hän toteaa etnonationalismin olevan ”hyvin lähellä kansallissosialismia eli natsismia”.  Tällä kehystyksellä ”Punavihreä Woke-ajattelu” on oltava jotain melkein yhtä äärimmäistä kuin natsismi, kun ne rinnastetaan samanaikaisiksi ilmiöiksi. Mutta kun lukee kirjan lopussa olevassa sanastoa, niin Woke-ajattelu tarkoittaa:

”herännyt tai herätetty. Käsite viittaa henkilöön, joka on herännyt ymmärtämään yhteiskunnan sortavat rakenteet ja toimii niiden purkamiseksi. Woke-ihmisellä on kriittinen tietoisuus, joka auttaa häntä näkemään sortoa silloinkin, kun muut eivät sitä huomaa.”

Se on pätevä määritelmä. Mutta mitä siinä tarkalleen on äärimmäistä tai rinnastettavissa sinimustaan kansallismielisyyteen? Mieleeni tuli kenties, että Woke kuulostaa samalta kuin etnonationalistien Awaken -tapahtuma, jota Virtanen sivuttaa kirjassaan. Kummatkin sanat viittaavat ”herätykseen”. Erityisesti, koska etninationalistit kuvaavat ”heränneensä” siihen, että on olemassa erilaisia rotuja, joita ei saisi sekoittaa.  Mutta tällaista analyysiä Virtanen ei esitä.

Virtanen ei myöskään selitä miksi kirjassaan Woke -käsitettä käytetään kuin se olisi jonkinlainen ideologia tai maailmankatsomus? Kirjailija ei myöskään selitä käsitteen historiaa. Kuka sen keksi ja mitkä olivat ensimmäiset ryhmät, jotka kokivat edustavansa ”punavihreää woke-ajattelua”? Koska ”sinimusta kansallismielisyys” perustuu etnonationalistien itsensä käyttämiin termeihin. Etnonationalistit kuvaavat olevansa kansallismielisiä ja heidän puolueprojektinsa nimi on ”Sinimusta Liike” (viittaus fasistiseen Lapuan liikkeeseen). Joten miksi Virtanen ei kykene osoittamaan, mitkä ryhmät kutsuvat itseään wokeksi? Tämän hämäryyden takia käsite on kirjassa tyhjä merkitsijä, joka tarkoittaa kaikkea nykyajan vasemmistolaista ajattelua, jota kirjailija ei näköjään ymmärrä: identiteettipolitiikkaa, kriittistä rotuteoriaa ja ehkä jopa ilmastonmuutoksen vastaista aktivismia. Tällöin lukijalle jää arvailun varaan, missä alkaa ja loppuu woke?

Faktavirheet ja vääristelyt

Kirjailijan mukaan identiteettipolitiikkaa käsitteenä käytti ensin mustista naisista koostuva Combahee River Collective – yhteisö 1977 julkaistussa lausunnossaan. Kirjailija referoi kohtia lausunnosta korostaakseen miten identiteettipolitiikka eroaa perinteisestä politiikasta: ”Meidät toi alun perin yhteen jaettu antirasistinen ja antiseksistinen positio, ja kun kehityimme poliittisesti, otimme kohteeksemme myös heteroseksismin sekä kapitalismiin kuuluvan taloudellisen sorron” ja

”Me uskomme, että kaikkein syvällisin ja potentiaalisesti radikaalein politiikka syntyy oman identiteetin puolustamisesta, ei jonkun muun kokeman sorron lopettamisesta.”

Virtasen valitsemat lausunnot ovat aitoja, mutta ne antavat kuvan, että Combahee River Collective ja identiteettipolitiikka tarkoittavat jonkinlaista itsekästä tai kuppikuntamaista eturyhmäpolitiikkaa. Mutta kun lukee koko lausunnon, niin siellä sanotaan vapaasti suomennettuna:

”me näemme vaikeaksi erottaa rodun, luokan ja sukupuolen sorron, koska koemme ne elämässämme samanaikaisesti. Me tiedämme, ettei ole olemassa sortoa, joka on vain rodullista tai sukupuolista. Esimerkiksi mustien naisten raiskauksia valkoisten miesten toimesta on historiallisesti käytetty poliittisen sorron välineenä. — Me emme ole vakuuttuneita, että sosialistinen vallankumous, joka ei ole myös feministinen ja antirasistinen, tulee takaamaan vapauden. — Olemme nähneet tarpeelliseksi kehittää ymmärrys luokkasuhteista, jossa otetaan huomioon erityisesti mustien naisten asema, jotka ovat yleensä työvoiman marginaaleissa, vaikka jotkut meistä väliaikaisesti nostetaan symboliksi halutuista valkokaulustyöläisistä.”

Edellä mainitut sitaatit osoittavat päinvastaista, mitä Virtasen valitsemat sitaatit antavat ymmärtää. Combahee River Collective ymmärsi identiteettipolitiikan olevan vain väline suurempaan kaikkia vapauttavaan tasa-arvon kamppailuun, eikä erillinen osa siitä. Eli se noudattaa “Kukaan ei ole vapaa, jos kaikki eivät ole.” lauseen henkeä.

Samassa Combahee River Collective lausunnossa on viitteitä intersektionaalisesta ajattelusta, jossa risteävät identiteetit merkitsevät, että saavuttaakseen tasa-arvona eri ryhmien välillä, eri identiteettiin liittyviä sosiaalisia suhteita on otettava huomioon kuin toisen ryhmän suhteen.  Combahee River Collectiven kontekstissa tämä tarkoittaa, että vaikka sosialistinen vallankumous tapahtuisi, rasismia ja sovinismia yhä olisi olemassa. Joten ne pitää myös purkaa samanaikaisesti.

Susan Brownmillerin toisen ja kolmannen aallon feminismin historiikki ”In Our Time: Memoir of a Revolution” (2000), käsittelee juuri Combahee River Collective kaltaisten ryhmien teoreettista kehitystä. Brownmillerin mukaan toisen ja kolmannen aallon feminismin kehittyikin kokemuksesta, että valkoisten miesten johtamat sosialistiset liikkeet eivät huomioineet valkoisten ja mustien naisten sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Että näistäkin piti samanaikaisesti kamppailla.

Vaikka Virtanen referoi Kimberle Crenshawia intersektionaalisen teorian keksijänä, hän ei suostu ymmärtämään, mitä identiteettipolitiikka intersektionaalisessa teoriassa käytännössä tarkoittaa. Tämä ilmenee esimerkiksi, kun kirjailija kysyy Naisasiaunionin puheenjohtaja Fatima Diarralta:

”käsitepari intersektionaalinen feminismi viittaa siihen, että juuri feminismi tai naisasia on tärkeämpi kuin muut ihmisoikeusliikkeet. Miksei puhuta intersektionaalisesta vammaisliikkeestä, intersektionaalisesta antirasismista, intersektionaalisesta seksuaalipolitiikasta?”

Jos intersektionaalinen teorian muotoilivat mustat feministit, kuten kirjailija itse tunnistaa, niin sehän jo vastaa hänen kysymykseensä. Kuten edellä osoitin Combahee River Collectiven lausunnon laajemmalla analyysilla, identiteettipolitiikka ja intersektionaalisuus eivät ole ryhmiä jakavia ideoita, vaan yhdistäviä. Crenshawkaan ei käsittänyt intersektionalisuutta erillään feminismistä, vaan osana sitä, eikä hän aseta feminismiä johonkin käsitteelliseen tärkeysjärjestykseen.

Virtanen paljastaa, ettei ymmärrä intersektionaalisuutta, kun Diarra vastaa käsitteen tarkoittavan samaa, mitä THL:n nettisivuillaa lukee, jolloin Virtanen kirjoitti:

”Kävi ilmi, että THL ei käytä termiä ”intersektionaalinen feminismi”, vaan sen sivuilla puhutaan ”risteävistä eriarvoisuuksista”, joiden joukossa sukupuoli on vain yksi muuttuja yhteiskuntaluokan, iän, alkuperän ja seksuaalisen suuntautumisen ohella.”

Virtanen ei siis tiedä, että sana englanninkielinen sana ”intersection”, josta intersektionaalisuus -sana rakentuu, suomennetaan ”risteäväksi”, jolloin intersektionaalinen teoria suomennetaan juuri risteäväksi tai poikkileikkaavaksi eriarvoisuuksien -teoriaksi! Sitä on myös suomennettu ”identiteettien risteykseksi” ja ilmiöksi, jossa ”epätasa-arvon ulottuvuudet risteävät (intersect)”. Virtanen ei myöskään pyri pohtimaan onko todellisuudessa olemassa kaksi erillistä intersektionalismia, kuten feministinen ja joku yleisintersektionalisuus, joten jää hämäräksi, miten paljon hän ei ymmärrä koko käsitettä.

Pahin virhe on kuitenkin kirjailijan tapa käsitellä amerikkalaisten mustien ampumatapauksia. Virtanen kirjoitti kirjassaan:

”Rikostilastoista käy ilmi, että BLM-liikkeen käsitys erityisesti aseettomiin mustiin kohdistuvasta tappavasta poliisiväkivallasta on virheellinen. Asian voi tarkistaa riippumattomien tahojen kokoamista tietokannoista, kuten mappingpoliceviolence.org  ja fatalencounters.org.”

Tarkistin kyseiset sivustot ja mappingpoliceviolence.orgissa väitetään päinvastaista, mistä Virtanen kirjoitti. Sivuston mukaan poliisi tappaa nimenomaan eniten aseettomia mustia!  

fatalencounters.orgissa taas ampumatapauksia käsitellään absoluuttisina lukuina, jolloin tietenkin valkoisia ammutaan eniten Yhdysvalloissa, koska he ovat maan enemmistö. Mutta jos tarkastetaan suhteellisia lukuja, niin esimerkiksi arvostetun sanomalehden Washington Postin tutkimuksessa ja tiedelehti Naturen viittaamissa tutkimuksissa mustia tapetaan poliisin toimesta suhteettoman paljon siihen nähden, että he ovat USA:n vähemmistö. Eli joko Virtanen on viitannut väärään tutkimukseen tai hän härskisti valehtelee.

Kun huomautin asiasta Twitterissä, Virtanen väisti kysymyksen linkkaamalla vielä julkaisemattoman tutkimuksen, joka hänen mielestään todistaa argumenttinsa oikeaksi. Mutta koska tämä on kirja-arvostelu, en voi ottaa huomioon toistaiseksi tulevaisuudessa julkaistavia tutkimuksia, joita ei tässä kirjassa edes viitata. On nimenomaan tukeuduttava siihen, mitä kirjailija itse on kirjaansa kirjoittanut. Eli toistaiseksi Virtanen on joko kömpelyyttään linkannut väärät tutkimukset kirjaansa tai valehtelee. Kummatkaan vaihtoehdot eivät anna kirjailijasta kovin hyvää tai fiksua kuvaa.

Toinen vakava vääristely on transsukupuolisia käsittelevässä kappaleessa. Virtanen käyttää ensisijaisena lähteenä Abigail Shrierin ”Irreversible damage” (2020) -kirjaa käsitellessä transsukupuolisten ongelmia. Kirjan on todettu olevan pseudotieteellistä propagandaa, jossa on sekä vääristelty dataa, että suoraan valehdeltu. Netissä löytyy englanniksi hyvä kokoelma tyypillisiä transvastaisia pseudotieteellisiä argumentteja ja niitä kumoavia tutkimuksia. Virtasen kirjassa kaikki kokoelmassa oleva transfobiset väitteet esitetään muka tieteellisinä tosiasioina, mikä on uskomaton saavutus! Pidän tätä Virtasen kappaletta vakavana ongelmana, koska hänen levittämänsä myytit vain lietsovat vihaa, mikä voi olla transsukupuolisille hengenvaarallista. Se on uskomatonta, että niinkin suuri kustantamo kuin Docendo on julkaissut tällaista vihamielistä roskaa.

”Hauskinta” on kun kirjailija kokee paljastaneensa suuren salaisuuden. Hän kertoo Elokapinan käyttävän passiivista vastarintaa provosoidakseen poliisin olemaan väkivaltainen liikkeen jäseniä vastaan saadakseen mediahuomiota. Kirjailija ei vaikuta tietävän, että tämän taktiikan keksi intialainen nationalisti Mahatma Gandhi 1930-luvulla. Asian tekee ironisemmaksi se, että Gandhin taktiikkaa hyödynsi myös musta amerikkalainen kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther King jr, jota Virtanen referoi pariinkin kertaan ”hyvänä” antirasistisena aktivistina! Se taas osoittaa, ettei Virtanen oikeasti ole tutustunut King Jr:in elämään ja poliittiseen aktivismiin yhtä hyvin kuin antaa ymmärtää.  

Käsitellessään korkeakouluopiskelijoitten antirastista aktivismia, Virtanen referoi Jonathan Haidtin ja Greg Lukianoffin ”The Coddling of the American Mind – How Good Intentions and Bad ideas are Setting Up a Generation for Failure” (2019), jonka mukaan nykyopiskelijoita vaivaa kolme asiaa:

”Ensimmäinen on hauraus: nuori sukupolvi on kasvatettu ylisuojellussa ilmapiirissä, jossa pienetkin ongelmat voivat paisua valtaviksi vastoinkäymisiksi. H&L ovat sillä kannalla, että lasten ja nuorten pitäisi saada kasvaa myös vastoinkäymisten kautta. Sen sijaan että kuviteltaisiin vastoinkäymisten heikentävän kasvavaa ihmistä, pitäisi ymmärtää, että ne vahvistavat. Toinen huono idea on liiallinen nojautuminen tunteisiin. Tunteet ovat tärkeitä, mutta niiden pohjalle ei pitäisi rakentaa ajattelua, varsinkaan yliopistomaailmassa, jossa etsitään ja tavoitellaan totuutta, ei mukavia tunnetiloja. Kolmas huono idea on ihmisten jakaminen kahteen leiriin, meihin ja heihin: H&L:n mukaan elämä ei ole taistelua hyvien ja pahojen ihmisten välillä, vaan hyvyys ja pahuus ovat molemmat kaikkien ihmisten sisäisiä ominaisuuksia.”

Tästä Virtanen vetää tulkinnan, että esimerkiksi taideyliopiston Teatterikorkeakoulun antirasistista opetusta vaativat opiskelijat ovat tunteittensa vallassa jakamassa ihmiset rasisteihin ja antirasisteihin (jotka, sen enempää perustelematta, Virtanen kokee tarkoittavan ihmisten jakamista hyviin ja pahoihin), jotta voisivat välttää elämän vastoinkäymisiä. Oletettavasti vastoinkäymiset tarkoittavat tässä tapauksessa rasismia. Virtanen ei lainaa yhtäkään kohtaa, jossa H&L:ä olisivat puhuneet antirasistisesta politiikasta. Joten jää hämäräksi käsitteleekö teos edes sitä? Itse en ole sitä lukenut. Olen vain lukenut Antti Värtön kirja-arvion, jossa ei myöskään mainita antirasismia ongelmana, vaan nimenomaan helikopterivanhemmat ja amerikkalainen koulutusjärjestelmä. Virtanen käsittelee kahta edellä mainittua kirjassaan, mutta ei osoita, että Suomessa olisi samat olosuhteet kuin Yhdysvalloissa. Koska vaikka taideyliopiston taktiikat ja ideat olisikin lainattu Yhdysvalloista, se ei vielä tarkoita että ne itsessään perustuisivat H&L:än mainitsemiin tekijöihin ja, ne tulkittaisiin täällä Suomessa samalla tavalla.

Virtanen ei haastattele Taideyliopiston opiskelijoita tai sen henkilökuntaa, tietääkseen enemmän tapauksesta ja saadakseen molemmat ”ääripäät” ääneen, kuten käsitellessään kirjan muita ilmiöitä. Sen sijaan kirjailija tukeutuu yksipuoliseksi todettuun Suomen kuvalehden artikkeliin ja opiskelijoitten antirasistiseen julistukseen. Hän toteaa kyseisen julistuksen edustavan eräänlaista ääriasennetta, koska hän tulkitsee sen tarkoittavan:

” jos et ole antirasisti, olet rasisti. Ei välimuotoja, vaan olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.”

Jolloin heräsi kysymys, mikä on se välimaasto? Rasismin katsominen läpi sormien? Ainakin minun oikeus- tai moraalitajuuni ei astu ajatus, että vain antaisin rasismin rehottaa lähettyvilläni, koska sehän tarkoittaisi, että käytännössä ylläpitäisin rasismia. Minusta rasismi on vähän kuin koulukiusaamista. Kiusaamiseen pitää puuttua aina, eikä vain katsoa sivusta ja taputtaa itseäsi selkään, ettei itse ole kiusaamassa ketään. Virtanen ei selvennä, mikä on rasismin ja antirasismin välimaasto.

Kirjan huono rakenne ja Virtasen osaamattomuus

Virtasen kirja on rakennettu niin, että jokaisen kappaleen pitäisi esittää kaksi eri ”ääripäätä”, esim. äärioikeisto ja äärivasemmisto, transvastaiset ja -myönteiset, feministit ja miesasiamiehet ja niin edelleen. Mutta sen sijaan, että kirjailija olisi hakeutunut tutkijoitten tai muitten asiantuntijoitten luokse kysyäkseen mitä ääriliikkeitä Suomessa on ja tietävätkö he ketä näitten liikkeitten jäseniä voitaisiin haastatella, Virtanen käyttää sekalaisia menetelmiä, jotka eivät tuota tyydyttäviä vastauksia.

Esimerkiksi haastatellessa etnonationalisteja edustavaa Sinismutaliikkeen johtohahmoa Tuukka Kurua, Virtanen kirjoitti:

”Kuru myöntää mukisematta, että hänelle ääripääleima sopii hyvin. Entä keitä siellä toisessa päässä sitten on? Antifa ja anarkistiporukat tulikin jo ohimennen käsiteltyä. Heidän viestinsä löytyy verkosta parhaiten Varisverkoston ja Takku.net’in sivuilta. Muutamia henkilöitä löytyy kuulemma yliopistomaailmasta, ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä, jotka kyttäävät äärioikeiston tekemisiä ja niputtavat perussuomalaiset samaan sakkiin. Esiin nousee pari nimeä: Oula Silvennoinen ja Panu Raatikainen. Täytyypä ottaa heihin yhteyttä myöhemmin.”

Tästä alkaa koominen jakso, jossa Virtanen kysyy Silvennoiselta ja Raatikaiselta kokevatko he edustavansa jotain ”äärilaitaa”. Silvennoinen on historialliseen fasismiin keskittyvä tutkija ja vihreitten jäsen. Panu Raatikainen taas on filosofian apulaisprofessori. Kylläpä kuulostavat äärimmäisiltä! Tietenkin kummatkin vastaavat negatiivisesti. Jolloin Virtanen kysyy heiltä, löytyykö muita äärivasemmistolaisia liikkeitä kuin kommunistit? Kummatkin vastaavat negatiivisesti. Tämä johtuu puhtaasti siitä, ettei kumpikaan ole äärivasemmistolainen tai tutki äärivasemmistoa. Sama asia tapahtuu, kun Virtanen yrittää kysyä Dan Koivulaaksolta (äärioikeistoa myös tutkiva) onko hän antifasistisen Varisverkoston perustaja tai tunteeko hän tämän sivuston jäseniä? Sama kaava toistuu kirjailijan suoraan kysyttyä samaa Varisverkoston, Takku.netin ja Punk in Finlandin ylläpitäjiä haastatteluihin. Puuttui vain Virtasen yrittää kysyä joltain satunnaiselta muslimilta, tunteeko hän Isiksen jäseniä, joita voisi haastatella.

Loppujen lopuksi koko äärivasemmistoa käsittelevä kappale on ajan haaskausta. Siinä vaan saat lukea miten Virtanen ei osaa muotoilla neutraaleja kysymyksiä tai etsiä oikeita äärivasemmistolaisia. Itse olisin jättänyt koko turhan kappaleen kirjoittamatta tai etsinyt jonkun, joka osaisi kertoa aiheesta. Esimerkiksi äärivasemmistoa tutkineet Leena Malkki, Teemu Tammikko, Daniel Sallamaa, Pontus Purokuru ja Anton Monti olisivat varmaan mielellään opastaneet Virtasta.

Koomisinta on kuitenkin kappaleen loppu, jossa kirjailijalle annetaan vihi, että anarkisteja voi olla talonvaltaajien keskuudessa. Kirjailija kertoo:

”Korona-aikana keskellä pimeintä, märkää joulukuuta? Antaa olla. Ehkä Suomi kestää Varisverkoston ja Partisaanin joulukalenterisodan sekä muun ääripäätoiminnan ilman tämän enempää tutkivaa journalismia.”

Nauroin ääneen. Konkaritoimittaja, joka sekä ei osaa, ettei jaksa tutkia itsensä valitsemaa aihepiiriä!

Sama kaava toistuu feministien kohdalla, jossa kirjailija sentään sai haastateltua muutaman feministin latautunein kysymyksineen. Esimerkiksi: ”Mikä on oma kantasi kiistaan sukupuolten lukumäärästä?” Kirjailija ei viittaa, mistä hän on saanut käsityksen, että feministeillä olisi jokin käsitys sukupuolten lukumäärästä. Mutta tiedän alkulähteen. Modernia amerikkalaista äärioikeistoa tutkinut Angela Nagle kirjassaan ”Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right” (2017), jossa kerrotaan Tumblr mikroblogipalvelussa vuodesta 2010 lähtien pyörineestä satoja eri sukupuolen listasta. Naglen mukaan tämän listan oli kehittänyt sivuston nuorista feministeistä koostuva pieni alakulttuuri. Sieltä lista levisi äärioikeistolaisiin foorumeihin pilkattavaksi. Lista ei siis ole mikään virallinen feministinen kaanon, mutta konservatiiviselle propagandalle se on tätä. Virtasen haastattelemat feministit sanovatkin, ettei ole mitään sukupuolen lukumäärätavoitetta, koska sukupuolta ei käsitellä tällä tavalla.

Kirjailija onnistuu myös vähättelemään kiellettyä natsijärjestö Pohjoismaista vastarintaliikettä (PVL) kirjoittamalla

“äärioikeistoa pidetään vaarallisempana, koska siellä on toimijoita, joilla on kansainvälisiä yhteyksiä väkivaltaan taipuvaisiin järjestöihin ja ryhmittymiin. Supo ei tosin täsmennä, tarkoittaako tämä esimerkiksi Tuukka Kurun Awakening-kokousten ulkomaisia vieraita vai PVL-porukoiden Ruotsin-risteilyjä.”

Sen sijaan, että kirjailija olisi kysynyt Supo:lta suoraan tai joltain äärioikeistoa tutkivalta ihmiseltä, kuten Tommi Kotoselta, Daniel Sallamaalta, Dmitry Gurbanovilta tai minulta PVL:än ulkomaan yhteyksistä, hän vain heittää läppää Ruotsi-risteilystä. Ihan kuin PVL olisi joku tavanomainen kerho. Me kaikki olisimme voineet kertoa, että PVL:llä on yhteyksiä ukrainalaiseen Azov-natsimiliisiin sekä venäläisiin ja amerikkalaisiin natsiterroristijärjestöihin.

Parodiapoliisi Keijo Kaarisateen haastattelussa Kaarisade vähättelee maalitusta ja ilmaisee vastustavansa sen kriminalisointia. Virtanen ei selitä lukijalle, mitä maalitus tarkoittaa, eikä anna kontekstia sille, miksi joku haluaisi kriminalisoida sen. Kaarisade kehystää maalituksen joksikin olemattomaksi ongelmaksi ja viittaa ”uhkaavalla läsnäolo” -vitsillään todennäköisesti vähättelevästi putinistisia trolleja tutkivaa toimittaja Jessica Aron häirintäkampanjaa. MV-lehden aktivistit ilmestyivät Aron puhetilaisuuksiin videokuvamaan tätä ja esittämään epämukavia kysymyksiä. Aro koki näitten aktivistien läsnäolon uhkaavana ja yritti pyytää lähestymiskieltoa.

Vaikka Virtasen asenne tässä kirjassa on antaa haastateltavien puhua vapaasi omista ideoistaan, monesti hän keskeyttää haastattelun antaakseen lukijalle lisäkontekstia tai kommentoidakseen kuulemaansa. Onkin kummallista, ettei Kaarisateen kohdalla tällaista tapahdu.

Samassa haastattelussa Kaarisade vihjaa uskovansa äärioikeistolaiseen salaliittoteoriaan vastatessaan kysymykseen identiteettipolitiikasta:

”Tämä on eräänlaista hajota ja hallitse -politiikkaa, jossa ihmisiä ajetaan toisilleen vastakkaisiin leireihin. Joidenkin mielestä se on myös vallankumousideologiaa, joka pyrkii luomaan uuden järjestelmän.”

ja vastattaessa kysymykseen punavihreän mielipidehegemonian syystä:

”Niillä on enemmistö siellä, missä sillä on väliä. Tässä on toteutunut pitkä marssi instituutioiden läpi. Niillä on dominanssi lehdistössä, mediassa, yliopistoissa, koulutusjärjestelmässä eli niin sanotussa älymystössä. Oikeisto on sitten tyhmyyttään tai laiskuuttaan luovuttanut.”

Kirjailija ei huomaa, että Kaarisade puhuu identiteettipolitiikasta jonain ylhäältä päin ohjattuna toimintana, jossa valtaapitäjät ”hajottavat ja hallitsevat” ja ”Joidenkin mielestävallankumousideologiana, joka pyrkii luomaan uuden järjestelmän” toteuttamalla ”pitkä marssi instituutioiden läpi”. Viimeinen sana on uusnatsien propagandassa käytetty lause, kuvattaessa kulttuurimarxilais-salaliittoteoriaa. Sen mukaan kommunistit(juutalaiset) ovat soluttautuneet yliopistoihin ja medioihin, toteuttaen ”pitkän marssin” (viittaus Maon kommunistisissien valtastrategiaan) instituutioitten läpi. Jos Virtanen onnistuu purkamaan etnonationalistien rasistiset ja totalitaristiset oletukset, miksi samaa ei tehty Kaarisateelle? Ehkä se johtuu siitä, ettei Kaarisadetta kehystetty kirjassa ääripääksi, vaan humoristiksi. Silti luulisi konkarijournalistin aistivan, ettei mies ole aivan rehellinen tai täyspäinen. Syy voi olla siinä, että Virtanen itsekin uskoo kirjassaan, että äärivasemmisto ”on onnistunut tunkeutumaan valtarakenteisiin”.

Virtasen perustelu väitteeseensä on hieman epäselvä, koska hän viittaa sillä Elokapinaa käsittelevään lukuun. Mutta kun lukee kyseistä lukua, kirjailija ei sano suoraan mitään valtarakenteisiin tunkeutumisesta. Luulen, että hän tarkoittaa sitä, että Elokapinan ja vihreitten ilmastotavoitteet ovat samansuuntaisia tai sitä, että Elokapinan jäsenissä on opettajia ja muuta korkeasti koulutettua väkeä. Esimerkiksi Virtainen kertoo, että yhtä Elokapinan työpajaa vetää Voima-lehden freelancetoimittaja Matti Ikonen. Virtanen ei yksiselitteisesti kerro tarkoittaako hän näillä viittauksilla ”äärivasemmiston valtarakenteisiin tunkeutumista”? Koska ainakin minusta freelancetoimittajaa ei lasketa osaksi mitään ”valtarakennetta”. Erityisesti, jos tämä välillä kirjoittaa tunnetulle vaihtoehtoiselle vasemmistolaiselle ilmaisjakelulehdelle. Mutta miksi seisoa omien sanojen takana, jos voi vihjailla salaliittoteorialla?

Tässä kirjassa oli paljon muutakin väärin, kuten todella asenteelliset ja loukkaavat kysymykset, mutta tästä arviosta tuli jo aika pitkä. Olen mielestäni jo osoittanut, ettei tämä ole hyvä kirja.

Ironista koko tässä teoksessa on, että se on hyvä esimerkki valkoisesta etuoikeudesta. Käsite, jota Virtanen ei käytä tässä kirjassa, mutta joka on osa kriittistä teoriaa. Valkoinen etuoikeus tarkoittaa, että nyky-yhteiskunnassa valkoisten elämä on tehty helpommaksi kuin etnisten vähemmistöjen rasismin avulla. Esimerkiksi valkoiset saavat helpommin töitä ja mahdollisuuksia, koska heihin automaattisesti suhtaudutaan positiivisemmin kuin tummaihoisiin. Virtasen kirja on esimerkki tästä etuoikeudesta, koska etniseen vähemmistöön kuuluvan ei koskaan annettaisi julkaista näin huonoa kirjaa isossa kustantamossa ja palkittaisiin Helsingin Sanomissa positiivisella arviolla. Koska eihän tämä teos muuta ole kuin vanhan setämiehen muuttuvassa maailmassa kokemaa maailmantuskaa.

---

[1] Louise Richardson ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” (2006) s 42-43, 56 ja Leena Malkin ”Mitä tiedämme terrorismista” (2020) s 151