Punainen prinsessa

Kirjoitin viime vuonna analyysin Punaisen armeijakunnan (Saksaksi lyh. RAF) pääteoreetikko ja terroristi Ulrike Meinhofin ”Everybody Talks About the Weather . . . We Don’t: The Writings of” (2008) keskeisempien tekstien kokoelmasta. Joten olin innoissani, kun tänä vuonna Antti Vihinen julkaisi terroristijärjestöä käsittelevän ”Paunainen prinsessa” nimisen rikosromaanin.

Antti Vihisen ”Punainen prinsessa” on yksi loistavimmista dekkareista, joita olen lukenut. Se kertoo fiktiivisestä RAF-terroristista, joka löytyy vuonna 2018 kuolleena Suomessa. Tästä alkaa Suomen ja Saksan poliisien/tiedustelupalveluitten yhteinen murhatutkimus, joka muuttuu juoksuksi aikaa vastaan, kun vuosikymmeniä sitten lakkautettu terroristijärjestö herää jälleen eloon kylvääkseen kuolemaa.

Vihisen dekkari välttää genren tyypillisimmät kliseet, kuten ohuet hahmot, tavaroitten pakonomaisen luetteloinnin ja tuotemerkkien mainitsemisen, juoksentelun pitkin Eurooppaa ja maailmaa sekä puuduttavan ennalta-arvattavuuden. Sen sijaan Vihisen dekkari tuntui juuri siltä, miltä dekkari pitäisi: kuin lukija olisi osa poliisitutkintaa. Tarkastelemassa viranomaisten kanssa todistusaineistoa, rakentaen sen perusteella palapeliä siitä, miksi ja kuka murhasi? Olin aidosti jännittynyt, enkä tylsistynyt, kun luin tätä kirjaa! Ahminkin sen nopeasti enkä malttanut olla kääntämättä joka sivua.

Minun on huomautettava, etten lue paljon dekkareita, koska 99% lukemistani dekkareista ovat olleet hirvittävää kliseistä roskaa. Päädynkin yleensä lukemaan dekkareita, joitten teema käsittelee poliittisia ääriliikkeitä. Minua kiinnostaa, miten mediassa käsitellään natseja, kommunisteja ja jihadisteja. Mutta harvoin dekkarit aihepiiristä ovat olleet hyviä. Se on mielenkiintoista, koska ääriliikkeistä tiedetään aika paljon ja mikä onkaan jännittävämpää kuin romaani ihmisistä, jotka ovat niin varmoja itsestään, että ovat valmiita tappamaan ja kuolemaan utopiansa puolesta?

Mutta jotenkin dekkarit epäonnistuvat välittämään teeman jännittävyyden. Siitä huolimatta, että on olemassa paljon entisten terroristien omaelämäkertoja, joista voisi saada inspiraatiota.

Vihisen ”Punainen prinsessa” onkin itse juoneltaan todella mielenkiintoinen ja hahmot tarpeeksi syvällisiä, että välitän heistä. Romaanissa on myös onnistuttu sekoittamaan hyvin jännitys, huumori ja faktat. Vihinen panosti RAF:in taustatutkimuksiin, joten kirjassa kuvitteellinen kuollut terroristi kiedotaan niin hyvin järjestön oikeaan historiaan, että jopa luulin hänen olevan oikeasti olemassa! Googlasin varmistaakseni, että kirja käsitteli kokonaan fiktiivistä hahmoa, koska kuvaus kuulosti niin uskottavalta. Kirjan lopussa Vihinen kertookin, miten sai aikaan tällaisen todenmukaisen vaikutelman.

Alussa mainitsemani Ulrike Meinhofin ”Everybody Talks About the Weather . . . We Don’t” (2008) kokoelmassa on päätoimittajan kirjoittama Meinhofin elämäkerta, joka vastaa todella hyvin Vihisen kuvausta järjestöstä. Samalla olen nähnyt Uli Edelin ohjaaman ”The Baader Meinhof Complex” (2008) elokuvan. Vihisen kirjan tiedot vastaavat edellä mainittuja. Mutta Vihisen pääasiallinen lähde vaikuttaa olevan klassikoksi muodostunut Jillian Beckerin ”Hitler’s Children: The Story of the Baader-Meinhof Terrorist Gang” (1977). En ole lukenut Beckerin kirjaa, koska sen takakansiteksti kuulostaa niin asenteelliselta. Beckerin teesi on, että Natsi-Saksan autoritaarisuus oli juurtunut syvälle saksalaiseen kulttuuriin ja erityisesti sodanjälkeiseen nuorisoon. Tällöin RAF koostuikin ”Hitlerin lapsista”. Kyseenalaistan tämän näkemyksen, ensiksi koska RAF:in toiminta perustui antifasismiin. Joten olisi hullunkurista väittää, että antifasistit ovat oikeasti fasismin luomuksia. Toiseksi kommunismin autoritaarisuus oli jo olemassa ennen fasismia. Esimerkiksi Hitler toimi vuonna 1919 kommunistien hallitsemassa München ”Neuvostotasavallassa” propagandaosaston yhteyshenkilönä1 ja
Mussolini oli 1914 asti sosialisti2. Joten autoritaarinen mieli ei ole puhtaasti natsismista kumpuava, vaan syvempi ilmiö saksalaisessa yhteiskunnassa. Mutta Vihisen kirjassa on aika lailla pitäydytty siinä, mitä olen itse lukenut, joten Vihisen kirja tukeutuu tiukasti faktoihin.

Mutta Vihisen tapa huomauttaa jatkuvasti, miten kurinalaisia, hierarkkisia ja auktoriteettiuskoisia saksalaiset menee häiritsevän lähelle stereotypiaa tai parodiaa.

Suurin ongelma Vihisen kirjassa on loppu. Tämä on yleisin ongelma dekkareissa ja kauhukirjoissa. Jännitys on helppo rakentaa mysteerin ympärille, koska lukijalle annetaan tilaa spekuloida itse, jolloin melkein aina lukijan mielikuvitus voittaa kirjailijan. Mutta loppu on kuitenkin kirjoitettava dekkareihin. Mysteeri on paljastettava. Verho on avattava ja pimeys valaistava. Vihisen kirja sortuukin samaan kuin Ilkka Remeksen ”Kotkanpesä” (2020) dekkari: hätiköity loppu. Tämä tarkoittaa, että viimeisissä sivuissa kirjan koko mysteeri paljastuu yhdellä infovyörytyksellä. Vihinen sortuukin dekkarigenren ärsyttävimpään kliseeseen kirjansa lopussa. Vaikka turhauduin kirjan loppuun, se ei pilannut kokonaisuutta. Matka siihen asti oli antoisa, enkä tuntenut itseäni petetyksi. Lopusta huolimatta tämä on hyvä kirja. Kauhukirjailija Stephen King sortuu samaan joka kerta, enkä ole suuttunut hänelle siitä. Ei kukaan ole täydellinen.

Antti Vihisen ”Paunainen prinsessa” kuuluukin surkeasta lopusta huolimatta kotimaisten dekkareitten aatelistoon. Se on ehkä tämän vuoden paras lukemani dekkari.

1 Benjamin Carter Hett “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” (2018) s 58 On kuitenkin kiistelty siitä oliko Hitler rehellisesti tuohon aikaan kommunisti vai opportunisti.

2 Robert Paxton ”The Anatomy of fascism” (2004) s 11

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s