On olemassa kaksi näkemystä siitä, mitä antifasismi tarkoittaa. Ensimmäisen näkemyksen mukaan antifasismi on mitä tahansa fasisminvastaisuutta. Esimerkiksi se, ettei kannata fasismia tekee ihmisestä lähtökohtaisesti antifasistin. Toisen näkemyksen mukaan antifasismi on äärivasemmistolainen ideologia, jonka keskeisin opinkappale on fasismin vastustaminen keinolla millä hyvänsä, mukaan lukien väkivallalla. Jälkimmäinen näkemys tunnetaan kollektiivisella Antifa -nimityksellä[1]. Mutta on olemassa myös kolmas näkemys antifasismista. Tämä on kahden näkemyksen keskitie. Se tarkoittaa aktiivista fasismin vastustamista, yleensä sosialistisesta perspektiivistä, mutta pitäytyen laillisissa keinoissa. Tätä tolkun näkemystä edustaa Spencer Sunshinen ja POPMOB-kollektiivin viime vuonna julkaistu ”40 tapaa taistella fasisteja vastaan: Lailliset taktiikat yhteisön aktivisteille” (oma suomennos) -opas. Mutta jos haluaa lukea siitä, miksi natseja pitää vetää turpaan, niin suosittelen Mark Brayn ”Antifa: The Anti-Fascist Handbook” (2017) opasta. Tässä arviossa keskityn Sunshinen teokseen.
Sunshinen kirjan lähtökohta on, että fasismi ilmenee eri aikakausina ja maissa eri tavalla. Tarkoittaen, ettei kirja käsittele vain, miten päihittää natseja, vaan myös nykyaikaisia äärioikeistolaisia. Tämän vuoksi kirjan otsikko on hieman harhaanjohtava. Sen johdannossa ei puhuta fasismista, vaan äärioikeistosta. Mutta fasisti -sana valittiin todennäköisesti koska se on seksikkäämpi kuin ”äärioikeisto” tai koska fasismi edustaa kirjailijalle symbolisesti absoluuttista pahuutta, johon äärioikeisto voi sortua, jos sitä ei torjuta ajoissa. Eli tässä kirjassa fasismi edustaa eräänlaista symbolista kutsuhuutoa ilmiselvää pahuutta vastaan, eikä välttämättä konkreettisesti yhtä tiettyä poliittista ideologiaa. Voi olla, että Sunshine jakaa sosiaalipsykologi Erich Frommin näkemyksen, että fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöissä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Frommin mukaan tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisryhmän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen. Frommin näkemys onkin, että fasismi ei ole ideologia, vaan asenne, jolloin se manifestoituu eri aikakausissa eri tavalla. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Akateemisessa tutkimuksessa äärioikeisto on kattonimitys erilaisille autoritaarisille radikaalinationalistisille ideologioille[2]. Fasismi on tällaisessa määritelmässä vain äärioikeiston äärimmäisin muoto, jota kutsutaan oikeistoekstremismiksi. Sunshine vaikuttaa jakavan tämän määritelmän. Kirjan mukaan äärioikeisto tarkoittaa sekä avoimesti rasistisia valkoisia nationalisteja (tunnetaan myös etnonationalisteina), että epämääräisempiä alt-right -jengejä (esim. Proud Boys) ja kansallismielisiä miliisejä (esim. Oath Keepers).
Teoksen keskeisin opinkappale on että äärioikeisto pyrkii soluttautumaan yhteiskunnan eri instituutioihin ja valtarakenteisiin päästääkseen valtaan. Eli äärioikeisto ei pyri pääsemään valtaan pelkästään terrorin kautta, vaan tavanomaisen politiikan ja aktivismin kautta. Kirjan lähtökohta on, että äärioikeisto on uhka demokratialle, joten se pitää estää pääsemästä valtaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Jos kaipaa perusteluja siitä miksi äärioikeisto on uhka demokratialle, suosittelen Brayn edellä mainittua kirjaa, Toisen maailmansodan historiaa käsitteleviä teoksia tai sitten Supon viimeisintä vuosikirjaa.
Vaikka joittenkin mielestä äärioikeisto on uhka demokratialle, sitä ei pitäisi torjua muuten kuin äänestämällä muita puolueita tai käymällä loogista keskustelua äärioikeiston argumentteja vastaan. Jotkut edellä mainittua kantaa jakavat pitävätkin antifasistista aktivismina, jolla pyritään syrjimään äärioikeistoa laillisinkin keinoin, antidemokraattisena ja jopa fasistisena. Järkeily menee niin, että liberaalidemokratiassa ihmisillä on oikeus äänestää ja kannattaa äärioikeistoa vapaasti ja ilman estoja. Joten jos yrittää estää fasisteja pääsemästä demokraattisesti valtaan on itse fasisti. Koska fasistithan vastustavat demokratiaa ja ovat väkivaltaisia. Mielestäni tällainen ajattelu typistää liikaa fasismin pelkäksi antidemokraattisuudeksi ja väkivallaksi. Kuten aiemmin kerroin, fasismiin kuuluu muitakin elementtejä kuin nuo kaksi.
Sunshinen kirja ei vastaa näihin antifasismia vastustaviin vasta-argumentteihin. Mutta mieleeni tulee toinen antidemokraattinen taho, jota on pyritty aktiivisesti estämään saamasta jalansijaa yhteiskunnassa ja joka ei ole saanut melkein keneltäkään myötätuntoa: islamistit.
Esimerkiksi Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltion turvallisuuspalvelun vuoden 2018 raportissa todetaan, että:
”Pitkällä aikavälillä laillinen islamismi on suurempi uhka demokraattiselle järjestelmälle kuin jihadismi – He tavoittelevat islamilaista järjestelmää, mutta ovat valmiita työskentelemään demokraattisten sääntöjen mukaan ja jopa säilyttämään joitain sen elementtejä. Tämän vuoksi heitä ei päällisin puolin tunnisteta ekstremisteiksi.”[3]
Tarkoittaen, että vaikka islamistit eivät ole väkivaltaisia terroristeja kuten jihadistit, heidän lopullinen tavoitteensa on melkein sama: demokratian korvaaminen sharia-lailla toimivalla teokratialla. Ehkä jopa ”epäliberaalilla demokratialla”. Mutta juuri koska islamistit pyrkivät olemaan salonkikelpoisia, he ovat vaarallisempia kuin verenhimoiset terroristit. He voivat oikeasti jopa onnistua valtapyrkimyksissään. Jos suurin osa meistä on sitä mieltä, että islamismi ja jotkut islamiin kuuluvat tavat ovat uhka demokratialle ja ne pitää torjua kaikin keinoin, vaikka sen kannattajat eivät suorita terrori-iskuja, miksi emme torju äärioikeistoa samalla tavalla? Mielestäni suhtautumisero johtuu rasismista. Loppujen lopuksi äärioikeisto koostuu meistä länsimaalaisista valkoisista, jolloin heitä ”ymmärretään” paremmin kuin vieraasta kulttuurista tulevat islamistit. Pidämme itsestään selvänä, ettei islamistien kanssa voi puhua järkeä, mutta ajattelemme, että fasistien kanssa voimme päästä, koska jaamme saman kulttuurin, kielen ja jopa ulkomuodon. Mutta historia on opettanut mihin äärioikeistolainen valta johtaa, joten sitä pitäisi torjua aktiivisemmin. Tällaista antifasistista näkemystä kutsutaan ”demokratian itsepuolustukseksi”.
Sunshinen kirjan keinovalikoimaan kuuluu äärioikeiston eristäminen erilaisilla keinoilla. Näihin kuuluu saada lähialueen kansalaisjärjestöt, kunnanvaltuustot ja yritykset torjumaan äärioikeistolaisia aktivisteja ja ryhmiä. Esimerkiksi kirjoittamalla sääntöihin, ettei jäseneksi kelpuuteta ihmisiä, jotka kuuluvat äärioikeistolaisiin järjestöihin tai antamalla äärioikeistolaisille porttikiellon julkisille tiloille. Sunshinen mukaan äärioikeiston yksi tavoite on normalisoida itsensä olemalla läsnä katukuvassa tunnuksineen ja univormuineen. Jos äärioikeisto ei pysty kokoontumaan missään tai ajamaan politiikkaansa, se ei pysty levittämään ideoitaan ja rekrytoimaan. Esimerkiksi kielletty uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike kirjoittaa aktivismioppaassaan:
“On tärkeää, että ihmiset näkevät ja tapaavat meidät. Siten he voivat nähdä meidät osana katukuvaa sen sijaan, että he lukisivat vain tiedotusvälineiden meistä tekemiä valheellisia raportteja. Tällä tavoin osoitamme myös, että seisomme avoimesti mielipiteidemme takana. Järjestelmä yrittää nimittäin vakuuttaa ihmisiä siitä, että mielipiteemme ovat sosiaalisesti kyseenalaisia. Lisäksi ihmiset (erityisesti suurkaupungeissa) saattavat ymmärtää, että meillä on rohkeutta ja että voimme esiintyä julkisesti, poliittisista vastustajista tai ”siirtolaisjengeistä” huolimatta. Tämä on propagandan näkökulmasta psykologisesti tärkeää. Vastarintaliikkeen tehtävä on osoittaa, että Pohjolan kadut kuuluvat Pohjolan kansalle.”
Mikä osoittaa Sunshinen havainnoin oikeaksi. Kirjassa on myös esimerkkitapauksia, jotka osoittavat, miten eri taktiikat ovat käytännössä onnistuneet. Esimerkiksi jos jotain yritystä ei saada antamaan äärioikeistolaisille porttikieltoa, on luotava boikottikampanja. Kun tämä yritys joutuu taloudellisiin vaikeuksiin ja jopa konkurssiin, muut yritykset tulevat huomaamaan miten kallista on palvella äärioikeistoa. Joku voi sanoa, että tällainen taloudellinen painostaminen on moraalisesti väärin ja osa cancel-kulttuuria, mutta se on laillista. Yritykset tekevät omat johtopäätöksensä markkinalakien ja yritysvastuunsa mukaan. Sunshinen kirja keskittyykin laillisiin keinoihin torjua fasismi. Liberaalidemokraattisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa boikotointi mistä tahansa syystä on hyväksyttävä aktivismin muoto. Kuluttajalla on oikeus valita mieluisin palvelu, johon sijoittaa rahansa. Eikä ole valtion paikka kertoa missä kansalainen saa kuluttaa rahansa ja mistä syystä.
Yksi mielenkiintoinen havainto tässä kirjassa on amerikkalaisten ja suomalaisten äärioikeistolaisten aktivistien taktiikkojen samankaltaisuus. Sunshine mainitsee teoksessaan, että äärioikeistolaisilla aktivisteilla on tapana tunkeutua vasemmistolaisiin tapahtumiin ja yrittää provosoida muut väkivaltaan heitä vastaan, samalla kun striimaavat kännykällään videokuvaa tapahtumasta. Tällaista taktiikkaa Suomessakin on hyödynnetty esimerkiksi toimittaja Jessica Aroa vastaan. Kirjailijan mukaan tällaiseen aktivismin muotoon on varauduttava etukäteen antifasistisilla turvamiehillä, jotka tönimisen ja lyömisen sijaan ovat varustettu naurettavilla muovivälineillä, kuten hula-vanteilla ja kuplamuovilla, jotka häiritsevät äärioikeistolaisten kameroitten näkyvyyttä. Ei voi tehdä äärioikeistolaista propagandaa, jos videokuvaa peittelevät kaikenlaiset naurettavat värikkäät esineet.
Toinen mielenkiintoinen antifasistinen taktiikka, jota tässä kirjassa esitetään, on baarikierros. Joukko antifasistisia aktivisteja vain menee juomaan äärioikeiston vakiobaareihin, aiheuttaen äärioikeistolle hyvin epämukavan tunteen. He huomaavat, että antifasistit tietävät missä he juovat. Vaikka mitään tappelua ei aloiteta, jo antifasistien ilmestyminen nostaa kynnystä lähteä samaan baariin tapaamaan äärioikeistolaisia kavereita. Tämä taktiikka onkin sekä hauska, että tehokas. Sunshinella on myös kappale, joka käsittelee, miten auttaa ihmisiä jättämään äärioikeistolaisuuden. Kirjailijan mukaan ihmisten saaminen luopumaan äärioikeistolaisesta ideologiasta on tärkein antifasismin tavoite. Ei vain aktivistien eristäminen.
Spencer Sunshinen ”40 Ways to Fight Fascists” on loistava opaskirja tolkun antifasistille. Suurinta osaa kirjassa mainituista keinoista voi soveltaa Suomessa. Ainoa, jota ei voi soveltaa on kirjan vinkki lähteä antifasistisiin mielenosoituksiin kantaen rynnäkkökiväärejä ja haulikkoja. Muuten kirjan keinot ovat lainmukaisia ja hyvin tehokkaita. Kirjan hienoin viesti on solidaarisuuden rakentaminen. Paras antifasistinen aktivismi on saada eri ihmisryhmät yhdistymään fasismia vastaan, vaikka muuten edustaisivat eri ideologiaa ja maailmankatsomusta. Kun muistaa, ettei äärioikeiston tavoite ole vain vähemmistöjen sortaminen, vaan myös naisten, vammaisten, vasemmistolaisten, liberaalien, sukupuolivähemmistöjen ja köyhien, sitä vastaisen rintaman on oltava laaja.
[1] koska ”antifa” on lyhenne antifasistisesta toiminnasta, joittenkin mukaan se tarkoittaa mitä tahansa antifasistista aktivismia, eikä välttämättä tiettyä väkivaltaista ideologiaa tai ryhmittymää.
[2] Bjørgo, Tore ja Aasland Ravndal, Jacob, Extreme-Right Violence and Terrorism: Concepts, Patterns and Responses, ICCT Policy Brief 09.2019 DOI: 10.19165/2019.1.08ISSN: 2468-0486 s 3
[3] Lorenzo Vidinon kännöksestä suomennettu: https://foreignpolicy.com/2020/02/24/emmanuel-macrons-war-on-islamism-is-europes-future/
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 