Kertomuksen Vaarat

Osana ääriliikkeitten tutkimusta, erikoistuin yliopistossa retoriikan tutkimukseen. Purkamalla ääriliikkeitten propagandaa voidaan selvittää minkälaisia kertomuksia ja argumentteja nämä käyttävät sekä, miten näiden edustajat kokevat maailman ja itsensä. Kun suosittu Kertomuksen Vaarat –Facebook -sivu julkaisi viime vuonna teoksen ”Kertomuksen Vaarat: Kriittisiä ääniä Tarinataloudessa”, otin teoksen luettavaksi, koska se voisi sisältää eväitä omien tutkimuksieni hiomiseen.Kertomuksen vaarat oli Koneen säätiön rahoittama kaksivuotinen (2017–2018) tutkimusprojekti, joka tarkasteli kriittisesti ja analyyttisesti kertomusten hyöty- ja hyväksikäyttöä erilaisilla yhteiskunnallisilla alueilla.

Kertomuksen Vaarat -kirja on eri asiantuntijoitten artikkelikokoelma somekertomusten analyysistä. Teos on sekoitus akateemista tutkielmaa ja populaaria tietokirjaa. Tämä ilmenee kirjan alussa olevasta lukuoppaasta ja sen tarkoista lähdeviitteistä, mutta helppolukuisista artikkeleista, joihin on sekoitettu erilaisten julkkisten haastatteluja. Kertomuksen vaarat käsittelee niin somessa nopeasti leviäviä viraalikertomuksia, äärioikeistolaista propagandaa, kuten myös yritysviestintää ja monia muita aiheita. Minua kiinnosti tietenkin äärioikeistoa, valeuutisia ja hyvinvointiguruja käsittelevät osiot. Tässä blogissa avaan näitä syvällisemmin.

Yksi keskeisimmistä teemoista kirjassa ovat yksilökohtaiset kertomukset, jotka leviävät somessa. Nämä kertomukset nimetään kirjassa ”viraalisiksi eksempliumiksi”. Nimi tarkoittaa nopeasti ja laajasti leviävää opettavaista kertomusta. Maria Mäkelän kirjoittaman osion mukaan ihmiset tulkitsevat yksilökohtaisia sometarinoita opetuskertomuksina, joilla on yleistettävä moraalinen viesti, vaikka alkuperäinen kirjoittaja haluaisikin vain kertoa mitä hänelle sattui.

Mäkelän mukaan tämä tarkoittaa, että ihmiset tulkitsevat kokemuskertomuksen sisältävän eräänlaisen yhteiskunnallisen ”syvätotuuden”, joka paljolti perustuu lukijan omiin ennakkoluuloihin. Tämä syvätotuus mahdollistaa sen, että lukija ei välitä onko lukemansa kertomus täysin paikkansapitävä, koska ”tällaista muutenkin tapahtuu”. Ihmisillä on taipumus kertoa itselleen tarinaa siitä, minkälainen maailma on tai tulisi olla. Joten kun he kohtaavat kertomuksen, joka on yhteensopiva tämän päänsisäisen narratiivin kanssa, sen koetaan sisältävän syvätotuuden. Tätä ilmiötä hyödyntäen voidaankin tuottaa tehokkaasti poliittista propagandaa .

Mäkelän mukaan somen suosituimmat kertomukset ovat moraliteetit, joita vain samanmieliset voivat jakaa osoittaakseen oikeamielisyytensä, ilman saatetekstiä ja pelkoa vaikeista jatkokysymyksistä. Ne voi vain tiivistää yhdellä saatesanalla: ”Tämä”. Olen aina tulkinnut tämän eräänlaiseksi virtuaaliseksi nyökkäykseksi tai ”ei lisättävää, olen samaa mieltä”. Populaarimpi sana tälle ilmiölle on ”hyvesignalointi”.

Kirjan kiinnostavin käsite on kuitenkin ”piittaamaton puhe”. Se tarkoittaa tavanomaista puhetta tai somekirjoittelua, jossa ei kiinnitetä huomiota siihen, onko se täysin paikkansapitävä vai ei. Minusta piittaamaton puhe ei ole vain tarkoituksellista sumuttamista tai propagandaa, vaan se on osa ihmisten arkikeskustelua. Olen itse havainnut, että kasvokkaisissa keskusteluissa ihmisillä on tapana yleistää, kärjistää, yksinkertaistaa ja sekoittaa eri asioita keskenään, koska ei muisteta ulkoa tarkkoja nimiä ja tapahtumaketjuja. Kasvokkaisessa puheessa tärkeintä eivät ole niinkään faktat, vaan mikä on puhujan ydinviesti. Eli syvätotuus. Livekeskustelut harvoin noudattavat muutenkaan mitään tarkkaa kaavaa. Vaan aiheet muuttuvat useita kertoja ja jokin mainittu asia voi tuoda mieleen jonkun toisen täysin liittymättömän asian, jolloin keskustelu siirtyy toiseen aiheeseen ja niin edelleen. Harvoin arkikeskusteluissa on jotain konkreettista tarkoitusta, joten faktoilla ei ole paljon väliä.

Somessa ja poliittisessa keskustelussa on se ongelma, että oletamme kaikkien puhuvan jotenkuten täsmällisesti, tarkoituksellisesti ja vakavasti. Kirjallisesta ilmaisusta puuttuu elekieli, joka voisi ohjata tekstin oikeaan tulkintaan. Tällöin piittaamaton puhe voidaan tulkita vakavaksi mielipiteeksi, mikä aiheuttaa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja ongelmia. Tämä siksi koska tulkitsemme kertomuksia yleistettäviksi syvätotuuksiksi. Koska näitä somekertomukseen liittyviä ilmiöitä voidaan käyttää tehokkaan propagandan tuottamiseksi, niin tehdäänkin.

Kirjan mukaan esimerkiksi perussuomalaiset tuottivat vuonna 2019 propagandavideon, joka oli fiktiivinen kertomus animaationa esitettynä. Tämä formaatti loi kaksoismerkityksellisen propagandan, joka on samaan aikaan viaton taideteos, että syvätotuuden sisältävä poliittinen viesti. Kukaan ei voinut kritisoida propagandan viestiä, koska se oli syvätotuuden muodossa. Eli kuvat olivat yhdenmukaisia monen tunteman rasistisen maahanmuuttokertomuksen kanssa, mutta niin ei sanottu suoraan, vaan se esitettiin animoitujen symbolien muodossa. Tällöin propagandan viestin kritisoiminen tarkoitti vain, että kriitikko näki asioita, joita animaatiossa ei sanota suoraan. Tällöin kritiikin voitiin kuitata vainoharhaisuutena tai kyvyttömyytenä nauttia viihteellisestä taiteesta. Kuten Halla-aho kommentoi propagandan kritiikkiä ”Niin, onko fiktio ylipäätään potentiaalisesti vaarallista? Pitäisikö kieltää elokuvatkin?” Tämä on tyypillisen äärioikeistolaisen propagandan taktiikka, joka USA:ssa tunnetaan koirapillinä.

Koirat kuulevat äänitaajuuksia, joita ihmiset eivät. Koirapilliin puhaltamalla tuotat ääntä, jota ihmiskorvat eivät kuule, mutta koirat kyllä. Äärioikeiston kontekstissa koirapilli tarkoittaakin koodattua viestiä, jota suuri yleisö ei huomaa, mutta kannattajat kyllä, koska he jakavat saman kertomuksen maailmasta kuin puhuja, mutta jota muut ihmiset eivät. Taktiikka onkin nerokas, koska jos joku huomauttaa kaksoismerkityksestä, voit kehystää huomauttajan vainoharhaiseksi, joka ”näkee natseja sängyn alla” tai ”jolle kaikki on rasismia”. Oman kokemuksen mukaan rasistista propagandaa puolustetaankin literalismilla, jonka mukaan, jos propagandassa ei suoraan sanota mitään rasistista, se ei voi olla sellaista. Tällöin ei auta vedota siihen, että propaganda vetoaa epäsuorasti rasistisiin mielikuviin ja kertomuksiin, joita yhteiskunnassa kiertää. Koska miten voit todistaa, että juuri kohtaamasi kertomus vetoaa juuri näihin symboleihin? Somessa piittaamaton puhe ja viraali eksemplium ovatkin keinoja, joilla näitä rasistisia piilomerkityksiä voidaan upottaa tekstiin, ilman että se karkottaa maltillisempiä ihmisiä, mutta samalla viestittää ydinkannattajille, että heidän ”huolenaiheensa” tiedostetaan.

Matias Nurmisen ja Heikki Aleksanteri Kovalaisen osuudessa Kertomuksen vaarat -kirjassa nimetäänkin tällainen äärioikeistolainen propaganda ”tarinaradikalismiksi”. Tämä kertomustyyppi koostuu neljästä piirteestä: 1) nimetään uhka 2) joka synnyttää tarvetta kollektiiviselle toiminnalle 3) uhka aiheuttaa yksilöissä kääntymyksen uuteen aatteeseen, joka paremmin torjuu uhan ”ennen olin suvakki, sitten minusta tuli nuiva” 4) uhka ja sen torjuntakeinot levitetään laajasti teksteinä ja meemeinä.

Mieleeni tulee esimerkki tarinaradikalismista, joka on esitetty koirapillin muodossa: perussuomalaisten meppi Laura Huhtasaari twiittasi 15 huhtikuuta kuvakaappauksen EU-komission Instagram-mainoksesta, jossa oli kuva mustasta miehestä pitämässä sylissään ruskeaihoista lasta. Mainoksessa lukee ”Ajattele tulevaisuutta”. Huhtasaari ei antanut twiitille mitään saatesanoja. Jää katsojan tulkittavaksi mitä Huhtasaari yrittää viestittää kuvalla? Jos tuntee äärioikeistolaisen ”väestönvaihto” -salaliittoteorian, jota perussuomalaiset jakavat, Huhtasaaren twiitin voi tulkita koirapilliksi siitä, että EU yrittää ”vaihtaa” Euroopan valkoisen väestön tummaihoisiin. Mutta miten tällaisen voi aukottomasti todistaa? Ei mitenkään. Kielletty natsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) tulkitsi saman kuvan päivä Huhtasaaren twiitin jälkeen ”todisteena” EU:n väestönvaihtosalaliitosta muuttaa eurooppalaiset ”sekarotuisiksi”. Jää kysymykseksi oliko Huhtasaaren tarkoitus viestittää natseille, että hän on heidän ehdokkaansa?

Huhtasaaren mysteeritwiitti

Matias Nurminen ja Heikki Aleksanteri Kovalainen siteeraavat Suomen Sisun vakaumuksellista fasistista aktivistia Kai Murrosta esimerkkinä siitä, miten äärioikeisto toteuttaa tietoisesti tarinaradikalismia:

”Liikkeemme kannalta on elintärkeää, että mekin osaamme kertoa vaikuttavan tarinan. Tarinamme täytyy kertoa Euroopan selviytymisestä ja siitä, miten eurooppalaiset työntävät menneet kiistansa ja yhdistyvät viimein perheeksi. Tarinassamme täytyy olla taistelu vihollisia vastaan, jotka yrittävät tuhota meidät ja viedä maamme, viimeinen taistelu katalia villejä vastaan, sivilisaatiotamme raiskaavien irvokkaiden epäihmisten valtamerta vastaan, ölisevien rikollisten mutavyöry joka lyödään takaisin viime hetkellä. Tarinaamme pitää myös sisältyä verinen kosto pettureille jotka ovat heikentäneet meitä, johtaneet meitä harhaan ja puukottaneet meitä selkään – kosto tuottaa katharsiksen ja ilman katharsista tarinamme jää keskeneräiseksi. Tarinamme täytyy kertoa kadotetusta ja uudelleenlöydetystä toivosta ja sen täytyy päättyä jättimäiseen voittoon, joka lupaa loistavaa tulevaisuutta.”

Entinen natsi Esa Holappa kirjoittaa Kertomusten vaarat -kirjassa, että fasismi kiehtoi häntä nuorempana, koska siinä ilmeni:
suoria rivejä, miehet – ja naiset – marssivat univormuissaan. En ollut niinkään kiinnostunut natsismin talouspolitiikasta, vaan militaristisuus herätti kiinnostukseni

mikä osoittaa symbolien ja kertomusten voimaa. Kun henkilö lähtökohtaisesti jakaa tiettyjä mielikuvia ja kertomuksia maailmasta jonkun aatteen propagandana, hän tuntee vetoa siihen primitiivisellä tasolla, eli juuri koetun ”syvätotuuden” tasolla. Historioitsija Roger Griffinin mukaan vasta sen jälkeen, kun tunnetaan vetoa aatetta kohtaan, aletaan jälkikäteen perustelemaan itselleen ”järkiperusteilla”, miksi tunsi vetoa aatteeseen[1].

Esa Holappa nostaa artikkelissaan esimerkiksi äärioikeiston käyttämän viikinkisymboliikan, jota hänen mukaansa ”pidetään osoituksena maskuliinisuuden, taistelun, muinaisuskontojen ja valkoisen rodun ylivoimasta”. Kirjaimelliset symbolit viikinkikypäröistä tai keskiaikaisista ritareista voivat viestittää useita asioita samaan aikaan, ilman että viestittävät sen kirjaimellisesti tekstinä. Samaa virkaa toteuttavat aidot ja keksityt henkilökohtaiset kokemuskertomukset somessa.

Matias Nurmisen ja Heikki Aleksanteri Kovalaisen mukaan kolmas retorinen taktiikka on vastakertomus. Se on kertomuslaji, jossa yksilön kokemusta käytetään osoittaakseen, että vallitseva kertomus maailmasta ei ole paikkansapitävä. Se on yleensä vähemmistöjen ja salaliittoteoreetikkojen kertomustyyppi. Vähemmistöjen vastakertomukset ovat yleensä rasismikokemusten jakamista. Kun kuulee useita kertoja kokemuksia siitä, miten vähemmistöjen jäseniä on kohdeltu rasistisesti valtaväestön toimesta, vallitsevan yhteiskunnan kertomus ”rasisminjälkeisestä aikakaudesta” murtuu. George Floydin tappovideo on esimerkki tehokkaasta vastakertomuksesta. Se osoitti, miten brutaalia rasistinen poliisiväkivalta USA:ssa oikeasti on. Mutta salaliittoteoreetikkojen vastakertomukset ovat vaarallisempia. Nämä perustuvat yleensä räikeisiin valheisiin, jotka voivat olla hengenvaarallisia. Esimerkiksi kertomukset tappavista rokotteista ja kangasmaskeista. Äärioikeisto hyödyntää vastakertomuksia esimerkiksi kertoessaan vähemmistöjen tekemistä rikoksista, perustellakseen laajoja salaliittomyyttejä ”väestönvaihdosta”.

Nostan esiin vielä Juha Raipolan kirjoittamassa osiossa olevan kuvauksen hyvinvointigurujen retorisista taktiikoista, joita mielestäni myös äärioikeisto ja salaliittoteoreetikotkin hyödyntävät. Kun hyvinvointiguru kehystetään median toimesta asiantuntijan vastapuoleksi, monet ihmiset voivat sympatisoida gurua heikompana vastapuolena, jonka mielipiteitä syrjitään. Ilmiö ei rajoitu hyvinvointiguruihin. Esimerkiksi minulla on ystävä, joka sympatisoi Trumppia, ei hänen mielipiteittensä takia, vaan koska media hyökkäsi laajalla rintamalla häntä vastaan. Ystäväni koki epäreiluna, ettei kukaan mediassa pitänyt Trumpin puolta. Mielestäni media taas teki tehtävänsä, koska Trump ei tehnyt mitään todistaakseen ennakkoluulot vääriksi, päinvastoin.

Raipolan mukaan asiantuntijoitten hyökkäykset gurua vastaan saavat gurun kannattajat puolustamaan guruaan vielä vahvemmin. Tämä johtuu siitä, ettei gurujen tarkoitus ole vedota kaikkiin ihmisiin, vaan joihinkin. Guruille riittääkin rajattu kannattajakunta, joka on sitoutunut heidän ydinsanomaansa. Guru ja tämän seuraajat toimivatkin sillä asenteella, että he tekevät ”omaa juttuaan” ja muut tekevät mitä haluavat. Muitten olisikin jätettävä tämä pieni ryhmä omiin oloihinsa, eikä hyökätä heitä vastaan. Raipola ei avaa tämän taktiikan ristiriitaisuutta. Hyvinvointiguruthan hyökkäävät lääketiedettä ja -teollisuutta vastaan, joten he vetävät puoleensa kritiikkiä. Tällöin tällainen ”omaan juttuun” vetoaminen on tapa suojata itseään kritiikiltä, joka kuuluu tieteelliseen keskusteluun. Äärioikeistokin käyttää samaa taktiikkaa vedotessaan sananvapauteen. Se tarkoittaa heille vapautta sanoa mitä tahansa, ilman että kukaan haastaa heitä.Hyvä esimerkki tästä on anonyymi uusnatsi, joka kirjoitti PVL:n propagandalehden kommenttiosioon:

Mielestäni kaikilla maapallon kansalaisilla on oikeus päättää siitä, mikä heitä kiinnostaa/mihin he uskovat. Oli kyse sitten ”holokaustista” tai vaikka Eurooppaan suunnatusta ”väestönvaihdosta”. Yhtä totuutta tässä maailmassa ei ole. Yksilö päättää mihin hän uskoo.”  

Marginaaliset liikkeet, kuten hyvinvointigurut ja äärioikeisto hyödyntävät henkilökohtaisia kokemuskertomuksia ja symboleista koostuvaa propagandaa, koska sitä ei voi helposti haastaa. Mutta jos joku yrittääkin haastaa, he piiloutuvat pseudoliberaalin kertomuksen taakse, jonka mukaan jokaisen kokemus on tärkeä ja sitä pitää kunnioittaa. Tähän kertomukseen kuuluu perverssi versio relativismista, jossa ”yhtä totuutta tässä maailmassa ei ole”. Äärioikeisto ja salaliittoteoreetikot käyttävät uskontojen ekumeenista kehystystä, jossa jokainen ryhmä julistaa omaavansa ”totuuden”, jonka mahdollisimman monen pitäisi omaksua ”pelastuakseen”, mutta samalla kunnioittaa muitakin ryhmiä ja näitten uskomuksia. Sen lisäksi, ettei äärioikeisto oikeasti kunnioita muita maailmankatsomuksia se ja salaliittoteoreetikot ovat vaarallisempia kuin uskonnot. Kummatkin pyrkivät murentamaan yhteiskunnallista koheesiota ja pahimmillaan haluavat kumota demokratian. Salaliittoteoreetikot ja äärioikeisto vetoavatkin liberaaliin relativismiin ja valinnanvapauskertomukseen suojellakseen propagandaansa kritiikiltä ja faktantarkastukselta.

Hyvinvointiguruissa tällainen todellisuuskäsityksen ”valinnanvapaus” on vielä johdonmukaista. Absurdiksi se menee, kun liberalismia ja valistusajattelua vastustava äärioikeisto käyttää sitä. Tällöin on puhuttava opportunismista. Kertomukset voivatkin olla vaarallisia.

Monen kirjoittajan ”Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudesta” on loistava populaari ote somen retoriikan analyysistä. Kuten alussa kirjoitin, äärioikeistoa käsitellään teoksessa vain pienessä osassa kirjaa. Siinä analysoidaan muitakin retorisen manipulaation muotoja, joista kaikki eivät ole yhtä vaarallisia kuin tässä arviossa korostamani.



[1] Griffin, Roger (1991) The Nature of Fascism, Routledge, London s 17

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s