Miliisien tasavalta

Bolsonaro ja brasilialainen äärioikeisto eroaa länsimaisesta siinä, että merkittävä osa sen kannattajakunnasta koostuu ”miliiseiksi” kutsuttuja paramilitaarisista kuolemanpartioista. Brasiliassa kuolemanpartiot ovat entisistä/nykyisistä poliiseista ja sotilaista koostuvia yksityisiä asejoukkoja, jotka toimivat lain pimeällä puolella. Näitten asejoukkojen virallinen tehtävä on suojella pieniä kauppiaita ja naapurustoja rikollisuudelta. Käytännössä nämä asejoukot ovat kuitenkin rasistisia kuolemanpartioita, jotka herkällä liipaisinsormella päätyvät tappamaan rikollisiksi epäiltyjä tummaihoisia slummien asukkaita. Bolsonaro, jonka militarismista ja väkivallan ihailusta olen aiemmin kirjoittanut, on avoimesti tukenut Brasilian kuolemanpartioita koko poliittisen uransa aikana

Tietääkseni lisää näistä asejoukoista, otin luettavaksi Bruno Paes Mansonin ”Miliisien tasavalta. Kuolemanpartiot ja Bolsonaron aikakausi” (oma suomennos) -tietokirjan.

Mansonin kirja on erinomainen sukellus Brasilian alamaailmaan. Teos koostuu kuolemanpartioitten jäsenten henkilöhaastatteluista ja sosiologisista tutkimuksista, joissa avataan sitä, miksi Etelä-amerikkalaisessa jättivaltiossa on 2010-luvulla raskaasti aseistettuja paramilitaarisia joukkoja, vaikka maa ei ole sodassa, mutta myös näiden ideologiaa ja motivaatiota. Kirjan kansitaide koostuu käsistä, joitten sormet muodostavat pistooleja. Tämä on presidentti Bolsonaron suositun ele, jolla tämä pyrki viestittämään, että kannattaa asekanto-oikeutta ja rikollisten tappamista.

Kirjassa käy vakuuttavasti ilmi, että huumesota ei ole Brasiliassa vertauskuva, vaan kirjaimellinen sota. Vaikka maa ei ole sisällissodassa, slummien sisällä ja laitamilla taistellaan raskailla aseilla ja kuolin luvut ovat kuin sodassa käyvässä maassa. Koska kartellit ovat raskaasti aseistettuja ja säälimättömän brutaaleja, valtion poliisi ja armeija ovat mobilisoituneet vastamaan samanmittaisesi. Brasiliassa onkin 2010-luvulla lähetetty armeija valloittamaan slummeja tankeilla ja taisteluhelikoptereilla sekä perustettu SWAT-tason raskaasti aseistettuja sotilaspoliisien erikoisjoukkoja tuhoamaan kartellit. Kirjan mukaan kartellit ovatkin varustautuneet yhtä raskaasti, jopa hankkimalla Stinger-ohjuksia. Manso siteeraakin Brasilian teollisuusliiton presidenttiä Eduardo Eugenio Gouvêaa, joka kommentoidessa maan huumesotaa, sanoi “brasilialaiset kaupungit kätkevät pieniä Bosnioita”, joka on viittaus Balkanian hajoamissotiin.

Mutta kirjailijan mukaan jotkut turvallisuusviranomaiset kokevat, ettei huumesota ole tarpeeksi väkivaltaista. Syy tähän ovat ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate. Nämä turvallisuusviranomaiset ovat perustaneet vapaa-ajallaan kuolemanpartioita, joitten ensisijainen tehtävä on yksinkertainen ja mutkaton: tappaa.

Kirjailijan mukaan kuolemanpartiot syntyivät reaktiona Brasilian suurkaupunkien slummeista valuvasta väkivaltarikollisuudesta. Manso selittää kirjassaan, että 1960-luvulla Brasilian suuret kaupungit São Paulo ja Rio de Janeiro alkoivat kasvaa räjähdysmäisesti maaseudun muuttoliikkeitten takia. Brasilian rutiköyhästä koillisisesta muutti suuria määriä ihmisiä alueen köyhyyttä, työttömyyttä, nälänhätää ja paikallisten suurmaanomistajien velkaorjuutta ja tyranniaa pakoon. Mutta näille epätoivoisille ihmisille ei riittänyt asuntoja, joten he alkoivat asuttaa kaupunkien laitamilla olevia kukkuloita, muodostaen valtavia slummeja. Brasiliassa slummit ovatkin yhtä jättiläismäisiä kuin niitä ympyröivät kaupungit. São Paulon suurimman slummin Paraisópoliksella on yli 150 000 asukasta. São Paulon kaupungissa on yksitoistamiljoonaa asukasta, tehden siitä koko Etelä-Amerikan suurimman kaupungin. Niin suuren, ettei se ole enää metropoli, vaan megalopolis.

Mieleeni tuli brittiläinen marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm, joka kommentoi 1960-luvulla Etelä-Amerikan meneillään olevan kaupungistumisen noudattavan samaa kehitystä, joka Euroopassa edelsi suurten vallankumousten aikakautta. 1960-1980-luvut olivatkin Etelä-Amerikan verisimmät vuosikymmenet lukuisine vallankaappauksineen ja sisällissotineen.

Koska kaupunkien kasvu oli hallitsematonta, monet näistä maaltamuuttajista jäivät työttömiksi ja syrjäytyivät. Kirjailijan mukaan nämä uudet slummien asukkaat omasivat maaseudun patriarkaalisen kunniakulttuurin, jossa miehen on oltava itsenäinen ja vahva perheen turvaaja. Työttömänä tällaista kunniaa ei ollut, jolloin monet sortuivat rikollisuuteen. Rikollinen elämäntapa tarjoaa yhä eteläamerikkalaisille slummien nuorille asukkaille eräänlaista hohtoa, koska väkivaltaisen maskuliinisuuden lisäksi identiteettiin kuulu uhma valtaapitäjiä kohtaan ja riippumattomuus muista. Olet oman elämäsi supersankari, tai lainatakseni jälleen Hobsbawnia, ”primitiivinen kapinallinen”.

Ironista onkin, että Mansonin mukaan kuolemanpartiot tarjoavat samanlaisen turvan keskiluokkaisille, pääosin valkoisille miehille. Erona vain, että kuolemanpartiot eivät koe olevansa järjestelmänvastaisia kapinallisia, vaan eräänlaisia sarjakuvien antisankareita, ”pimeydessä eläviä kostajia”. Ei olekkaan mikään ihme, miksi Rio de Janeiron suurimman ja verisemmän kuolemanpartion nimi on ”Liga da Justiça” (Nimi tulee DC-sarjakuvien supersankariryhmästä Oikeuden puolustajat).

Manso mainitseekin, että monet hänen haastattelemansa kuolemanpartioitten jäsenten kehoja koristavat pääkallotatuoinnit, jotka joko merkitsevät kuinka monta ihmistä he ovat tappaneet tai, että he elävät lähellä kuolemaa. Ei olekaan sattumaa, että Brasilian poliisien erikoisjoukkojen virallinen tunnus on pääkallo, jonka läpi on isketty tikari.

Brasilian sotilaspoliisien erikoisoperaatioitten pataljoona (BOPE) -tunnus. Kuva Wikipedia commons

Mansonin mukaan niin kauan, kun slummien rikollisuus keskittyi slummeihin, brasilialaisten metropolien eliitit eivät piitanneet siitä. Kirjailija kuvaakin, että hyvin pitkään Brasilian poliisi ei vaivautunut partioimaan ollenkaan slummeissa, käytännössä muuttaen nämä jatkuvasti kasvavat laittomat asutuskeskukset rinnakkaisyhteiskunniksi. Kuitenkin suurin osa slummien asukkaista on tavallisia ja rehellisiä työtä tekeviä ihmisiä, jotka kaipaavat turvallisuutta ja vakautta.

Mansonin mukaan valtion läsnäolon puute ajoikin slummien pienet kauppiaat hakemaan turvaa palkkaamalla nuoria aseistettuja miehiä vartioimaan yritystensä tiloja. Samalla moni poliisi ja reservisotilas koki, että laki oli otettava omiin käsiin ja vaaralliset rikolliset piti yksinkertaisesti tappaa. Slummien turvamiehet ja jotkut poliisit yhdistivätkin voimansa ja perustivat kuolemanpartioita.

Koska kartellit ovat brutaalin väkivaltaisia, kirjailijan mukaan brasilialaisessa keskiluokassa syntyi uskomus, että ainoastaan vielä suurempi väkivalta voisi hävittää ne. Kuolemanpartioita alettiinkin pitää sankareina. Kuolemanpartioitten turvaamilla alueilla syntyi uskomus, että vain pahat, lakia rikkovat ihmiset joutuvat kuolemanpartioitten tappamaksi. Tällaisessa kulttuurissa kuollut ihminen on syyllinen murhaansa, ei murhaaja. Samalla kuolemanpartioitten jäsenille syntyi oma alakulttuuri, jonka mukaan murha ei ole synti tai rikos, vaan väline, jolla suojellaan yhteisöä. Sen sijaan varkaus on suuri synti, häpeä ja rikos, joitten ainoa oikeudenmukainen tuomio on kuolema.

Kirjailijan mukaan kuolemanpartioitten ja niitten tukijoitten maailmankuvassa rikolliset tuovat kaaosta ja epävarmuutta järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joten kuolemanpartioitten on tuhottava kaaosta aiheuttava ”roskasakki”. Ajan mittaan ”roskasakki” alkoi tarkoittamaan köyhiä tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä, ihmisoikeuksia vaativia kansalaisaktivisteja ja lopulta kuolemanpartioita- ja rasismia vastustavia poliitikkoja. Brasiliassa herättiinkin kuolemanpartioitten vallan ja röyhkeyden kasvuun viimeistään vuonna 2018, kun kuolemanpartioita vastustava kaupunginvaltuutettu Marielle Franco salamurhattiin kuolemanpartion toimesta.

Kirjailijan mukaan kuolemanpartiot vahvistuivat kylmän sodan aikana, kun Brasilian sotilasdiktatuuri hyödynsi niitä metsästääkseen ja tuhotakseen vasemmistolaisen opposition, erityisesti kommunistiset sissijärjestöt. Kuolemanpartioitten jäsenet kokivat olevansa sivilisaation puolustajia, jotka lähtivät sotaan barbaareja vastaan. Tämä uskomus jäi eloon, vaikka sotilasdiktatuuri lopulta kaatui. Kommunistien sijaan nykyään kuolemanpartiot oikeuttavat toimintansa rikollisten tuhoamisella.  

Kirjailijan mukaan kuolemanpartiot alkoivat vähitellen ammatillistua niin paljon, että nämä eivät pystyneet enää maksamaan kulujaan tappamalla rikollisia. Tämä loi paineen ”monipuolistaa” tulonlähteitä. Kuolemanpartiot alkoivatkin valloittaa kartellien hallitsemia slummeja ja kiristää niiden asukkailta korvauksia laittomasti vedetystä sähköstä, keittiökaasusta, vedestä ja ”oikeudesta” rakentaa talo sekä lopulta huumeiden myynnistä. Nykyään kuolemanpartiot eivät eroakaan kovin paljon kartelleista. Brasiliassa päädyttiinkin vastustamaan yhtä hirviötä luomalla toisen.

Tropa de Elite 2 – Eliittijoukot -(2011) -elokuva kuvaa mm Brasilian kuolemanpartioita poliisivoimia korruptoivana voimana

Kuitenkin tämä toinen hirviö voi olla pahempi kuin ensimmäinen. 2010-luvun lopulla kuolemanpartiot alkoivat ryhtyä vaikuttamaan politiikassa, muodostaen vankan tukipohjan maan äärioikeistolle. Manso kuvaakin lukuisia henkilötason kytköksiä, joita Bolsonaron perheellä on kuolemanpartioitten kanssa.

Kirjailijan mukaan on erityisen huolestuttavaa, että Bolsonaro on pyrkinyt vahvistamaan kuolemanpartioita. Presidentin aselakien höllennyksen tarkoitus onkin helpottaa kuolemanpartioitten aseistautumista. Bolsonaron virallinen selitys aselakien höllennykselle on, että ”kansa tarvitsee oikeuden puolustautua tyranniaa vastaan”, mutta Brasiliassa on jo vapaa asekanto-oikeus. Presidentti haluaa kumota lait, jotka rajoittavat  yksittäisen kansalaisen omistamien raskaiden tuliaseiden lukumäärää. Tämä laki helpottaisi suuresti kuolemanpartioita, jotka tarvitsevat paljon konepistooleja, rynnäkkökiväärejä ja kranaatteja. Kun tietää, että fasismin kannatuspohja on historiallisesti muodostunut katkeroituneista sotaveteraaneista, huumesodan jo rikollisella puolella olevien veteraanien aseistamisen helpottaminen tuntuu suorastaan hullulta. Mutta ehkä se on juuri sitä mitä Bolsonaro nimenomaan haluaa: luoda miliisien tasavallan.

Lukiessani Bruno Paes Manson kirjaa kuolemanpartioista, tuli mieleeni, miten niin moni asia voi yhteiskunnassa mennä pieleen, että Brasilian kaltaiseen tilanteeseen on jouduttu. Mieleeni tulikin akateeminen käsite ”brasilisaatio”, joka tarkoittaa eri aloilla hieman eri asioita, mutta keskeinen idea on, että yhteiskunnan jyrkkä eriarvoistuminen johtaa yhteiskunnan rappioon. Käsitteen on omaksunut jopa ranskalainen äärioikeisto, joka tulkitsee Brasilian kehityksen johtuvan monikulttuurisuudesta ja näin kokee Euroopan maahanmuuttajalähiöt merkkinä ilmiöstä[1].

Brasilisaatio tulee mieleeni, koska Brasilian slummien kehitys muistuttaa Euroopan maahanmuuttajalähiöitten kehitystä. Kummatkin muodostuivat suurista muuttoliikkeistä, joissa toimettomat, patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneet nuoret miehet päätyivät väkivallan polkuun. Brasiliassa kuitenkin slummien asukkaat omaavat saman kulttuurin ja uskonnon kuin muu Brasilian valtaväestö. Joten ei voida sanoa monikulttuurisuuden aiheuttaneen maan sosiaaliset ongelmat, vaan monet muut sosiaaliset tekijät. Kuitenkin tietynlainen levottomuuksia aiheuttava kaava vaikuttaa olevan yhteinen. Brasilialaisissa slummeissa on kasvanut rikollinen alakulttuuri, jossa kirjaimellisesti ihaillaan jihadistisia terroristeja. Brasilian suurimman huumekartellin PCC (Primeiro Commando da Capital) ”sotilaitten” lempinimi on ”Bin laden”.

Euroopassa maahanmuuttajalähiöt eivät ole lähelläkään yhtä räjähdysherkkiä alueita kuin Brasilian valtavat, tuhansien kilometrien pituiset megaslummit, mutta vaikuttaa siltä, että olemme ajautumassa samaan kehitykseen. Nyt jo monet maahanmuuttajalähiöt ovat haasteellisia paikkoja turvallisuusviranomaisille ja tunnetaankin populaaristi ”no-go alueiksi”. Jos emme halua tulevaisuutta, jossa Euroopan suurissa kaupungeissa on ”pieniä Bosnioita”, lähiöitten eriytyminen on estettävä. Mutta kuolemanpartiot ja rasismi eivät ole ratkaisu, vaan ne pahentavat tilannetta entisestään.


[1] Zúquete, José Pedro (2018) The Identitarians. The movement against globalism and Islam in Europe, University of Notre Dame Press, Notre Daem, Indiana, s 455-458

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s